Tuttu koira kuoli eilen illalla yllättäen iltalenkillä. Ilman mitään varoitusta, suorilta jaloiltaan kaatui kuolleena maahan. Voin vaan kuvitella tuskan. Miksi ihmeessä ihminen vaan silti aina ottaa eläimiä, vaikka niistä luopuminen aiheuttaa niin hirvittävää tuskaa? Ihan joka kerta ja ihan yhtä paljon joka kerta. Onko se sen arvoista? Kyllä se on. Sen varmasti voi jokainen eläimiä omistanut vannoa. Ei se silti ihan niin viisasta ole. Ei ainakaan ihmisistä, joiden mielestä se oli "vaan koira". Tai ehkä juuri näiden ihmisten mielestä se juuri onkin viisasta. Sehän oli vaan koira. En tiedä. Juuri nyt minusta tuntuu kuitenkin tosi pahalta. Eikä vähiten siksi, että oma lauma vanhenee hurjaa vauhtia.
Uutisen kuultuani oli pakko lähteä siltä istumalta nauttimaan annos heppaterapiaa. Se on ihan parasta. Harjailin ponipojat rauhassa ja vaan olin niiden kanssa tarhassa. Kyllä niillä vaan on uskomaton voima. Olo helpotti huomattavasti.
Sitten nappasin koko koiraporukan narun päähän ja lähdettiin heittämään Marun mittainen lenkki. Eihän se muukaan auta, kuin nauttia noiden seurasta niin kauan kuin se on mahdollista ja surra sitten kun sen aika on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti