Taas on yksi nuori koira joutunut kärsimään ihmisen julmuudesta. Diivan pojanpoika Rufus on menehtynyt syötyään myrkkysyötin. Ei jaksa ymmärtää. Mikä ihme saa ihmiset tekemään moista? Mitä hyötyä siitä on? Miksi koirien pitää kärsiä omistajiensa tähden? Kyllähän ne asiat, mitkä kanssaeläjiä koirissa ärsyttää, on useinmiten vain ja ainoastaan kiinni omistajista. Ei korjata jätöksiä, annetaan koirien häiriköidä tavalla tai toisella, kun ei vaivauduta opettamaan käytöstapoja. Ja tämä koskee myös meitä harrastajia. Ei kaikkien koiraharrastajienkaan koirat ole hallinnassa arkielämässä, vaikka ne kuinka omassa lajissaan olisikin huippuja. Ei ne ole minunkaan ihan sataprosenttisia, vaikka hyvinkäyttäytyviä ovatkin. Tänään viimeksi Diiva sinkosi moikkaamaan vastaantullutta labukkaa, välittämättä pätkääkään minun "reunaan" käskyistäni. Onneksi se on täydellisen sosiaalinen, eikä riitele koskaan, mutta noloa silti. Luojan kiitos täällä maalla ei vielä ole kukaan keksinyt levitellä myrkkysyöttejä, meilläkin kun koirat lenkkeilevät lähes aina vapaana.
Jotta ei ihan synkistelyksi mene, täytynee kertoa, että tänään on rasitettu kipuillutta kättä ihan urakalla ja vaikka se onkin selkeästi kipeytynyt uudestaan, ei kuitenkaan mitenkään mahdottoman paljoa. Huominen olisi vielä sairaslomaa, sitten pariksi päiväksi töihin, ennen kuin alkaa viikon joululoma. Eiköhän se sen kestä.
Käden käyttökestävyyden kokeilusta johtuen, nyt on sitten heinävarasto ääriään myöten täynnä ja liiteriinkin on ilmaantunut pari mottia lisää poltettavaa. Eipä tarvitse pariin kuukauteen miettiä yhtään mitään roudauskeikkaa. Tai no, turvetta täytyy kyllä jossain vaiheessa hakea...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti