Kinkunsulatusta mudien tapaan

Eilen oli siis viimein Peikon ihka oikea ja ensimmäinen agility"valmennus", ihan vaan pelkästään Peikkoa varten. Mudeja oli ilmoitettu tapahtumaan yli kaksikymmentä eli päivä oli pitkä. Onneksi se oli kuitenkin jaettu ryhmiin, joista megamölliryhmä oli viimeisenä eli meidän ryhmä oli arvioitu alkavaksi klo 17.20. Koko päivä siis vapaata ja illalla treenit, ihan niin kuin normipäivänäkin. Sen verran kuitenkin kiinnosti muukin seurustelu, että lähdin matkaan jo puoli kolmen aikoihin. Ja hyvä, että lähdinkin. Edellisessä kilpailevien maxien ryhmässä oli ihan mukavasti katseltavaa ja paikalla oli vielä kaksi ihanaista noin yhdeksän viikkoista pentuakin. Ihania reippaita penneleitä.

Kuva kopioitu. (Vuokkoset areena) Vaikka oli kamera mukana, en tullut ottaneeksi kuvia.

Noah oli seuralaisena matkassa mukana ja käytiin pikku lenkki siinä heti, kun vielä näki ilman lamppua edes jotakin. Sitten sisälle seuraamaan koulutusta ja muutenkin tutkailemaan tilannetta. Koirat jätin vielä autoon, kun se boxi jäi kotiin, vaikka pitikin mukaan ottaa. Onneksi oli paksu täkki autohäkin päälle, niin hyvin pysyivät lämpiminä. Oli minulla BOT-takitkin mukana, muttei niitä nyt tarvittu, kun pakkanenkin pysyi ihan maltillisissa lukemissa.

Hassusti eivät nyt yhtään näyttäneet isoilta enää ne maximuditkaan, jotka ennen ovat mielestäni olleet ihan jättiläisiä. Onhan ne isoja vieläkin ja Peikkoa reilusti isompia, mutta ei ne enää niin huimilta vaikuttaneet. Kun taas se sellainen normikokoinen tässä ryhmässä, näytti tosi kääpiöltä. Peikkokin näyttää ihan kääpiöltä normikokoisten joukossa, kun sillä ei ole sitä pidempää turkkia. Oikeasti se on kuitenkin säältään ihan useita senttejä isompi. Ja painaa monta kiloa enemmän. Hassua. Vaan niin se vaan on, että turkki tekee tosi paljon.

Pikku Peikko ja Peikon lyhyt tukka ;)

Ruuti-mummo, Peikon emänemä, ja hiukan pidempi ja runsaampi turkki.

Sitten itse treeniin. Ryhmässämme oli neljä koiraa, kolme nuorta urosta ja noin kolmen vanha narttu, joka harrastaa kyllä aktiivisesti PK-lajeja sekä tokoa, muttei agia. Osaamistaso kaikilla aika nollassa. Ensin tehtiin porukalla pikku temppuja, kuten peruutusta ja pyörähtämisiä ym. Peikolla ei ihan alkuun meinannut keskittyminen riittää ja se kirmasikin kerran käskyistäni huolimatta muiden luokse. Se myös kuunteli hiukan liiaksikin radan ulkopuolelta kuuluvaa haukuntaa ja muita ääniä. Nopeasti se kuitenkin taas tasottui ja alkoi töihin. Selkeästi tilanne on kuitenkin paranemaan päin.

Omaa treeni aikaa oli 2x6min/koira. Kuulostaa vähältä, mutta oli ehdottomasti ihan riittävä. Varsinkin näille nuorille. Itse en edes käyttänyt toisesta kuusiminuuttisestamme koko aikaa, kun Peikko jo alkoi selkeästi väsyä. Silti saatiin tehtyä paljon ja alkutasoon verraten, edistyimmekin ihan mukavasti.

Pidemmän radan osa, josta tehtiin mölleille oma treeni. Peikon rata numeroituna. Tehtiin tosin toiseenkin suuntaan, kolmonen ekana esteenä.

Hullulta varmaan kuulostaa, että jossakin noin yksinkertaisessa voi tapahtua edistystä, mutta kun ei osaa ensin mitään ja sitten oppii, niin siinä on jo edistystä kerrakseen. Aloitettiin ensin pelkästä putkesta, molemmista suunnista. Ei ongelmaa. Jatkettiin hyppy-putki, molemmista suunnista myös. Ei ongelmia. Sitten kouluttaja otti lelun ja meni syötiksi neloshypyn taakse, ei ymmärtänyt Peikko. Vaan tätä on tehty ennenkin huonolla menestyksellä, sekä namialustalla että lelulla (kuolleella saaliilla). Jotenkin se nytkin aina onnistui kiertämään kolmoshypyn, kun seurasi minua, eikä muistanut lelua. Tehtiin pari kertaa vielä hypyt kolme-neljä suoraan palkalle, niin että pidin kiinni kun hetsattiin lelulla ja päästiin sitten juoksemaan saaliille. Siinä olikin sitten meidän ensimmäinen kuusiminuuttisemme käytetty.

Tauon jälkeen homma alkoikin sujua heti. Pikkukoira oli selvästi funtsinut tilannetta ja nyt juoksikin varsin vauhdikkaasti suoraan lelulle ihan "radan" alusta asti (kolmoselta, kun vaihdettiin suunta tauon jälkeen). Putkesta tullessaan oikein kiihdytti ja ampaisi vauhdilla suoraan leluun kiinni. Ja leikki raivoisasti, ensi kertaa elämässään muuten vieraan kanssa. Tehtiin vielä pari kertaa toiseenkin suuntaan, mikä meni myös hyvin muuten, mutta putkeen olikin hankalaa mennä oikealla ohjaten. Vaan alkoi olla jo aika väsynyt pikkukoira ja päätinkin lopettaa siihen, kun vielä oli kivaa ja homma meni kuten pitääkin. Kävin vielä kävelyttämässä puomin läpi, kun kerran jo sinne karkasi ja otin sen saman tien alas silloin. Pakko varmistaa, ettei jää mitään negatiivisia ajatuksia.

Odotteluajat Peikko käytti harjoittelemalla haukkumista, mitä tarjosi ihan itse, kun alkoi olla tylsää. Tässä tapauksessa hyvä asia, kun pääsin taas vahvistamaan kunnon ääntä. Vaan alkaa käydä pidemmän päälle ärsyttäväksi ja myös hankalaksi, jos hommaa ei saa katkaistua missään vaiheessa. Nyt kuitenkin ihan ok. Nartun kanssa paikalla ollut, Peikon isoisoisän Hiskin (Ruutin isä siis) ja tämän isän Jorin (molemmat siis jo edesmenneitä) omistajan kanssa juteltiin ja oli sitä mieltä, ettei vielä kannata ruveta rullailmaisua miettimään. Elämme siis yhä toivossa, wuf!!

On se vaan niin mukava koira tuo Peikko. Sen kanssa on niin kiva reissata, kun ei se ole mistään millänsäkään ja on kaikkien kaveri, eikä ollenkaan rähjä. Vaikka sekin puoli tarpeen vaatiessa löytyy. Tasapainoinen  ja hyvähermoinen pikkukoira, josta olen varsin onnellinen. Toivottavasti en onnistu pilaamaan sitä, ainakaan kovin pahasti...

Jouluilua

Kouvolalaisia pukkeja

Ja tonttuja

Koirat vähän vieläkin ihmettelevät, että missä se Vikke oikein on?

Kouvolan hautausmaan kappeli.

Kynttilät tuli vietyä mummolle ja papalle, kuten heillekin, jotka tässä lepäävät. 

Eilen illalla ja yöllä satoi ihan mukavasti lunta. Peikko jo kovasti pihalle mielisi.

Ja kyllähän sitä sitten mentiinkin.

Käytiin ensin moikkaamassa poneja.

Ennen kuin alettiin lumitöihin.

Pientä peliä välillä, ettei ihan pelkäksi työnteoksi mene tämä päivä.

Pari tuntia lumitöitä ja muuta hengailua pihalla, jonka jälkeen kylille rentoutumaan ja nauttimaan vielä auringosta, ennen kuin se laskee ihan liian pian.

Niin mahtava ilma, vaikka kyllä aika kylmä.

Kotimatkalla..

Niin kaunista.

Ihanaa rauhallista Joulunaikaa kokonaiset viisi päivää. Niin parasta.

Hyvää Joulua!

Talviset treenit

Se oli taas sennentreenit tänään, Valkealassa Homeetan hallilla. Ja siellähän oli oikeasti ihan talvi. Tie hallille oli aurattu, mutta parkkipaikkaa ei vielä. Aura-auto kuului kolistelevan hallin toisessa päädyssä. Hallin oven edessä oli sen verran kerääntymää, että ensi töikseni nappasin kolan kouraan ja kolasin oven edustan lumesta muita odotellessani.

Noahilla on toisesta takajalasta kynsi halki, joten se ei aksannut tällä kertaa. Se teki Rally-Tokoa vaihteeksi. Mikä oli taas niin hirvittävän hauskaa ja samalla niin hirvittävän vaikeaa. Yritin tehdä rataa hihnassa ja olin ihan solmussa kokoajan. Noahin keskittymiskyky oli aluksi ihan hukassa, kun KSSK:n puolella aksattiin ja Homeetan puolellakin toisessa päässä aksattiin ja sitten olisi vielä pitänyt tehdä Rallya aksaesteiden seassa. Ei ihan helppo nakki. Kerran joutui jäähylle aluksi, jonka jälkeen alkoi sujua.

Peikko aksasi, vaikkakin sitä kiinnosti tällä kertaa paljon enemmän kaikki muu, kuten hallin maton hajut ja katolta valuvat lumet ja toisesta päästä kuuluvat äänet. Saatiin kuitenkin tehtyä jotain pientä, kuten etenemistä ja puomia ja keinua. Puomi ja keinu olikin ihan sika kivoja ja molemmille karkaili myös itsekseen. Eteneminen ei sitten sujunutkaan ihan yhtä hyvin, mutta kunhan oppii, että se namialusta odottaa sielläkin kuten puomilla, alkaa sekin varmaan sujua. Kuollut saalis (lelu) kun ei riittävän paljon kiinnosta. Kahden viikon päähän onkin varattu ihan oikea agilitykoulutus ihan Peikkoa varten. Mudiyhdistys järjestää Ojangossa kinkunsulatusaksat 27.12. ja sinne ollaan ilmottauduttu. Kivaa. Ainakin minusta, toivottavasti myös Peikosta.

Pojilla oli kyllä ihan hirvittävän hauskaa, kun oli kunnolla lunta. Peikkokin ihan innostui ensimmäistä kertaa. Tähän mennessä se ei ole noteerannut lunta mitenkään, nyt painatti täysillä ihan vaan juoksemisen ilosta. Ja kun heitin Noahille lumipalloja, se juoksi hulluna mukana ja jopa haukahteli vähän. Hallissa ennen lähtöä, vähän haukuttelin ja vaikkei kunnon ääni tullut ihan niin helposti, kuin viimeksi ilmaisua treenatessa, tuli se kumminkin. Hyvä treeni tämäkin.

Mukavasti on väsyttänyt kumpaistakin poikakoiraa, kun vielä kotiin tultua käytiin kimppalenkki metsässä. Huomenna taas uudet kujeet.

Pimeetä puuhailua

Kummallinen talvi taas, kun on niin lämmintä ja märkää ja pimeää. Viime yönä oli satanut räntää, maa valkoisena aamusta ja lisää tuli, ukkonenkin jyrähteli ja sähköt pätki. Sitten tuli vettä ja valkoinen katosi kovaa kyytiä. Nyt näyttäisi satavan taas jotain kiinteämpää. Ja kohtahan onkin taas pimeää. (Paitsi, että nyt on ollut pimeää jo kauan, mutta koska sähköt meni neljäksi tunniksi, eikä läppärini akku pelitä, jäi päivitys hiukkasen puolitiehen.)

Tältä näytti siinä vaiheessa kun aurinko oli juuri noussut. Ja siis tuon koivun ei todellakaan kuuluisi näkyä tuosta ikkunasta.

Räntä on kuitenkin raskasta ja vielä kun on lämmin ilma niin... Ei ole ainoa puu, jolle on tänään käynyt samoin tai vieläkin huonommin.

No, näillä on mentävä ja elettävä vaan sen mukaan miten pystyy. Ja ollaan sitä jotain pystyttykin. Viime sunnuntaina oltiin kentällä hakuporukalla sponsoreille joulukorttikuvia ottamassa. Keli ei ollut kiva, mutta kuvat saatiin otettua ja vähän jotain tehtyäkin. Peikolla ei vaan kauheasti riittänyt keskittymiskyky, joten vähäiseksi jäi treenit, kun pikkukoira reagoi kaikkeen ympärillä tapahtuvaan. No, murkku mikä murkku. Eikä Noahkaan tehnyt juuri muuta kuin elämänsä ensimmäisen toko-paikkiksen. Vähän oli ensin jännää koiraskoirasta, kun ei ymmärtänyt jutun juonta, mutta hyvin suoriutui silti.

Yhdellä nelijalkaisella ei pitänyt pokka ja ohjaaja joutui poistamaan koiransa rivistöstä. Vähän jäi vajaaksi näkymä kyllä ilman tätä kaveria. (vasemmalta bvn Kerttu, Noah, bpmu Vertti, bptu Vili kuva Mari Alajääski)

Maanantaina tuli vettä taivaan täydeltä, eikä lenkille olisi viitsinyt millään lähteä. Päätinkin siis ottaa härkää sarvista ja "valjastaa" koirapojat polkupyörän vierelle juoksemaan. Peikko ei siis ole vielä opetellut moista liikuntamuotoa, kun ei ikääkään ole paljoa. Nyt kumminkin ajattelin olevan hyvä hetki harjoitella ensi kesää varten toimintamalli valmiiksi. Tosin suurimman osan juoksivat vapaana. Ne osuudet, mitkä olivat hihnassa (yhteensä max 1km, kolmessa eri pätkässä), Peikko juoksi kuin olisi aina niin tehnyt. Odotin sinkoiluja puolelta toiselle, mitä se kävellessäkin yrittää välillä, tai edes jonkinlaista riehumista. Mutta ei mitään. Joku on vissiinkin salaa käynyt opettamassa homman pikkukoiralle.

Muutama muukin uusi asia on tällä viikolla löytänyt tiensä pikkukoiran elämään. Yhtenä iltana käveltiin koululle treenaamaan ja myös Noah treenasi, joten Peikko joutui odottamaan vuoroaan ensi kertaa kiinnitettynä hihnalla (tällä kertaa) postilaatikkokatokseen. Noin puolessa välissä odottelua, se sanoi kerran hau ja se oli sitten siinä. Muuten istua nökötti kiltisti paikallaan. On se kyllä harvinaisen helppo koira.

Uutena on tullut myös treenaaminen parkkihallissa. No, kun kokoajan sataa vettä, niin kauppareissulla olen käyttänyt Prisman parkkihallia hyväkseni. Hieman on aiheuttanut ihmetystä pikkukoirassa, mutta olosuhteisiin nähden homma on sujunut hienosti. Lähikaupan parkkipaikallakin ollaan puuhattu, koska valot. Viimeksi oli vielä hirmuinen tuuli ja lippujen narut paukkui aika kovasti. Kyllä se häiritsi selvästi, muttei haitannut juuri tekemistä. Ja mikä kummallisinta, kun Peikko on vähän varpaillaan ja kohtuullisilla kierroksillakin, siellä oudoissa paikoissa ja tilanteissa, ilmaisut on kehittyneet huimasti. Se oikeasti haukkuu, käskevästi ja kovaäänisesti! Tänään se haukkui kerran jo kotonakin ihan äänellä, eikä vain puhissut. Olen niin iloinen.

Noahin kanssa on vain naksuteltu ja monen vuoden tauon jälkeen käytetty siinä hommassa makkaraa. Onhan se rauhallisempi, mutta ihan positiivisesti. Käskyjä ei olla myöskään käytetty, ainoastaan palkattu siitä, kun hakee kontaktiin. Nyt pikkuhiljaa jo alettu liikkumaankin ja hienosti seuraa koiraskoira, kuten kuuluukin. Ja yhä siis ilman käskyä. Parkkihallissa oli hiukan liikaa kiinnostavia asioita ja muuttuvia tekijöitä, joten ei kauheasti siellä saatu mitään muuta aikaan, kuin hyvät kontaktit, aina ajoittain. Olisihan se käskyllä tehnyt mitä vain ja hyvin, mutta tehdään nyt näin ihan vaihtelun vuoksi. Plus että ajattelu on hyväksi Noahille, jolle se on aina ollut vaikeaa. Kummasti väsyttää jo kymmenen minuutin rupeama. Eikä se ole huono juttu ollenkaan.

Viikon saldo, yksi karannut eläin ja ihan hyvää tottista

Tällä kertaa oli Noahin vuoro kadota kuin tuhka tuuleen. Töiden jälkeen lompsin paskan luontiin pihattoon, kuten joka päivä. Noah istui pihalla tuijottamassa kaukaisuuteen, kuten joka päivä. Kun tulin pihatosta, niiden kolmen kakkakasan kottariin siirron jälkeen, ei Noahia ollut mailla halmeilla. No, se ei vielä ole tavatonta, se kun tapaa kuitenkin käydä ihan omatoimisesti metsässä tarpeillaan. Nyt se vaan ei ilmestynyt takaisin pihalle kutsuttaessakaan. Pimeää, ei pantaa eli ei heijastimia, great. Ja eikun etsimään. Reilun tunnin kuluttua se sitten löytyi metsätieltä, hyvin keskittyneenä nuuskuttamaan jotain mielenkiintoista hajua, joka sen varmaankin oli pihasta pois vienyt. Se oli hyvin hämmästynyt, kun pärähdin paikalle ja näytti ihan siltä, kuin se ei olisi edes tajunnut poistuneensa pihalta. Nyt on koiraskoira ollutkin tehovalvonnassa ja aina ulkoillessa panta kaulassa, vaikka ei sillä kyllä mitään aikomustakaan ole ollut toistaa retkeään. Hyvä niin.

Kuva viime viikonlopulta. Nyt ei enää lunta taikka pakkasta ole paljoa näkynyt. Mitä nyt tänään on koko päivän satanut räntää/lunta/vettä/mitä lie.

Muuten viikko on ollut tavanomainen. Lenkkeilty on ja treenattukin, joskaan ei kovin aktiivisesti. Peikko pelaa tottista sekä muuta pientä kyllä päivittäin kotona, Noah on tehnyt vähemmän. Vaikka kyllä sekin aina jotain pientä joutuu suorittamaan siinä sivussa. Pari kertaa ollaan käyty kentällä, molemmilla kerroilla eri paikassa. Ja Peikosta kyllä huomaa hyvin selvästi, milloin ollaan tutussa paikassa ja tilanteessa. Omalla kentällä ja kotona se keskittyy täysillä ja on välillä liiankin aktiivinen. Kun taas vieraalla kentällä se tekee vähän käsijarru päällä, eikä aina pysty keskittymään asioihin, joita ei osaa vielä kunnolla. Vaikka on tilanne parantunut, kun ollaan aktiivisesti uusia paikkoja käyty kiertämässä. Teini on teini ja sitä nyt vaan kiinnostaa kaikki, joten häiriön kesto ei todellakaan ole juuri nyt kummoinen. Onneksi se ei ole teini loppuikäänsä, vaan tasoittuu tuosta kyllä. Keskittyihän se pentunakin ihan missä vaan täysillä.

Bongaa Peikko

Torstaina kävästiin pitkästä aikaa omalla kentällä. Molemmat pojat oli ihan hirveän hienoja. Noah teki pieninä pätkinä vähän kaikkea ja leikki paljon. Vire oli taas ihan hyvä. Ehkä "korjaussarjasta" oli apua tai sitten se mikä on vaivannut, ei vaivaa enää. Me siis tehtiin alku viikosta toisella kentällä ja Noah oli tosi vaisu. Ja kun se on sellaisessa tilassa, se reagoi kaikkeen voimakkaasti. Vahingossa sai sitten pallosta päähänsä ja meni lähes paniikkiin. Onneksi sillä on viettiä ja kun vähän härnää, se nousee kyllä. Ravistelin ja tönin ihan urakalla ja kun viimein hermostui ja tuli näpeille ihan kunnolla, kehuin ja sai pallon. Ei ehkä joka koiralle sopiva konsti, mutta Noahilla toimii. Se kun on ihan liiankin kiltti ja kaipaa aina välillä vähän egon pönkitystä. Eikä silti tarvi pelätä, että se ikinä purisi oikeasti.

Lätäköt on pop, kelistä riippumatta. Kännykuva tämän päiväiseltä lenkiltä.

Peikko teki ensimmäisellä kierroksella seuraamista ja hyvin seuraa jo pitkiäkin pätkiä ilman "nakkia nenässä". Tällä kertaa olikin ihan erityisen hyvä. Pysäytysliikkeitä pelattiin myös ja nekin toimi hirvittävän hienosti, jopa seisominen, joka on se huonoin. Yhtään virhettä ei tehnyt. Jokohan sitä voisi alkaa niissäkin kävellä oikein päin. Ollaan siis vielä tehty peruuttamalla. Minä siis peruutan, ei Peikko. Toisella kierroksella tehtiin paikallaoloa ja luoksetuloa. Niin hyvin on oppinut, että maatessaan vajoaa "tilaan" ja joutuu lähes herättelemään palatessa luokse. On silti ihan terävänä kokoajan eli ei siis nuku kuitenkaan. Ilmeisesti vaan keskittyy niin täysillä, kun on niin kovin vaikeaa olla paikallaan. Ja onhan paikallamakuu tietenkin vakava asia :) Hieno pikku koira.

Tältä päivältä tämäkin.

Kotona ollaan keskitytty Peikon kanssa esineruutu-juttuihin eli ollaan vahvistettu käskysanaa nostelemalla sisällä leluja käteen. Nyt sujuu jo todella hyvin ja innokkaasti. Pihallekin ollaan hommaa siirretty ja sielläkin etsii jo ihan hyvin. Vaikkei se olekaan ollut koskaan ongelma, vaan se tuominen. Nyt siis ymmärtää jo, että esine pitää tuoda myös. Itse noutoa ollaan nyt tehty vähemmän, kun se sujuu ihan hyvin. Paitsi silloin kun on lunta, koska Peikosta on ällöä jos lunta menee suuhun. Sisällä ollaan tehty myös paikalla käännöksiä ja kyllä onkin perän käyttö vaikeaa. Sitten ollaan tehty perusasentoon siirtymistä milloin mistäkin, eteen siirtymistä milloin mistäkin ja perusasennon hakemista maasta ja seisomisesta. Tärkeitä asioita, mitä on helppo tehdä pienissä tiloissa.

Ilmaisua ollaan myös treenattu, muttei sieltä kovin kummoista ääntä kotioloissa irtoa. Ymmärtää kuitenkin, mitä pitäisi tehdä, mutta äänen muodostaminen nyt vaan tuntuu menevän enempi aivasteluksi. Ehkä se siitä.

Aurinkoa

Käveltiin poikain kanssa aamupäivästä läheiselle maneesille mätsäriin. Ei näkynyt aurinkoa, pikku pakkanen oli ja joku milli eilen satanutta lunta.

Aika vähän oli mätsärissä väkeä ja vielä vähemmän tuttuja, mutta viihdyttiin me silti paikalla sellaiset puolitoista tuntia. Peikolla ei näyttänyt olevan minkäänlaisia ongelmia toisten koirien kanssa. Samoin käyttäytyi kuin tähänkin asti. Paitsi, että se on viimein löytänyt äänensä. Se haukkui topakasti, kun se halusi treenikaverin snautserin namit. Se haukkui minulle, kun alkoi olla tylsää. Siis haukkui, ei vain puhissut. Kun ei nameja tullut mukaan, vaikka niin suunnittelin, palkkasin hanskalla repimällä.

Kun viimein poistuimme maneesista, oli ulkona alkanut taivas kirkastua ja pian aurinko paistoi jo melkein pilvettömältä taivaalta.

Ei pidetty mitään kiirettä kotimatkalla ja aikaa kuluikin reilusti enemmän kuin mennessä. Vaan kun ilma oli hieno, niin mikäs siinä.

Vastavalolla kikkailua

Kivoja kuvia olisi saanut, jos olisi ollut järkkäri mukana. Vaan tällä kertaa piti tyytyä vain pokkariin. Ei sekään huono ole, kun vaan osaisi paremmin käyttää.

Kolmisen tuntia meni reissussa yhteensä ja kotiin päästyä olikin jo kova nälkä. Pojat oli ihan mukavan väsyneitä tovin jos toisenkin ja aika rauhassa saikin ruokaa laitella. Peikolla ei kauaa lepovaihe kestänyt, vaan huonosti on muista sille seuraa loppu päivästä ollut. Minä vähän leikin sen kanssa paremman puutteessa.

Kotimatkalla kuvattua

Päivän saldo, ei yhtään karannutta eläintä

Kaikki kuusi nelijalkaista on tallessa ja hyvissä voimissa. Mitä nyt Limpun maha on ollut karkailuista lähtien sekaisin ja Ljúfur hankaa hintsusti vieläkin. Diivalta lähtee karvaa ihan hirmuttomasti ja se sai tänään viimeisen antibiootin, kun sen peräpää oli tulehtunut nuoleskelun takia, eikä paikallishoito auttanut. Marulla oli eilen maha sekaisin ja tänään leikkasin takapäästä haisevat karvat. Noahilla on ollut myös jotain vialla, kun se on taas ollut herkillä, en kyllä ole keksinyt, että mitä. Peikko on ok, paitsi sille ei tunnu sopivan ainakaan tuo kuivaruoka, mitä nyt syövät. Eikä se taida enää kasvaa. Ei nyt ainakaan kuukauteen ole tullut juuri korkeutta lisää ja painokin on pysynyt samoissa. Tänään tosin sain aika huiman vaakalukeman, mutta epäilen ettei se ole totuus. No, onhan se tänään tasan 8kk vanha, joten kai sen kuuluukin jo olla täysikokoinen. Ja onhan se mudiksi iso, vaikka minusta rääpäle onkin.

Kolme neljästä karvakaverista, vain Diiva puuttuu..

Maanantaina oli kauhea päivä. Maru katosi. Oltiin metsässä ja se päätti lähteä eri suuntaan kuin me muut. Sinne se katosi pimeään, kun ei tullut kutsuttaessa, enkä juoksemallakaan kiinni saanut. Eikä sitä löytynyt mistään. Etsittiin jalan ja autolla, ei vilahdustakaan. Ihan kamalaa. Olin aivan varma, että sinne jäi. Jos Maru ei halua tulla löydetyksi, on sen löytäminen pimeässä aika mahdoton tehtävä. Tulin jo kotiin välillä, kun tuntui ettei ole mitään muuta tehtävissä enää, kuin odottaa ja toivoa että tulee itse kotiin. En pystynyt kauaa olemaan. Pakko lähteä etsimään. Pojat mukaan ja menoksi, aiemmin tekemämme lenkki toiseen suuntaan. Oltiin jo ihan metsätien loppupäässä, kun yht'äkkiä otsalampun valokeilassa olikin kolme koiraa. Maru oli löytynyt! Muttei se vieläkään ihan helpolla antautunut. Loppujen lopuksi ihanan ihanat paimenpojat älysivät pysäyttää seniilin mummokoiran, jotta sain sen kiinni ja viimein kotiin. Kello oli jo yli kymmenen, kun pääsimme kotiin, lenkille lähdettiin puoli kahdeksan aikaan. Kauhea nälkä Marulla oli, mutta muuten se oli hyvinkin pirteä. Eikä myöhemminkään ole ollut minkäänlaisia merkkejä väsymyksestä tai muustakaan. Sen verran taisi pelästyä itsekin, että pitää nyt kyllä varsin hyvin itse huolen, että pysyy mukana. Uskomaton teräsmummo se kyllä on ♥ 

Tänään kävi se, mitä olen eniten pelännyt. Peikon kimppuun hyökättiin. Ei onneksi käynyt kuinkaan, kun hyökännyt sakemanniuros enempikin halusi pelotella kuin vahingoittaa, mutta ikävää se oli silti. Peikko juoksi karkuun ja kiljui kuin olisi kurkkua katkaistu ja sakemanni perässä. Minä siihen Noah toisessa kädessä ajamaan vierasta koiraa pois. Onneksi Noah on fiksu, eikä osallistunut toimintaan räyhäämällä tai muutenkaan. Isäntä sai koiransa kiinni ja todettiin että Peikko vain pelästyi, eikä mitään fyysisiä vammoja syntynyt. Enkä usko, että psyykkisiäkään, sen verran fiksu kaveri on tuokin. Häntä pystyssä se jatkoi matkaa, niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Huomenna jos pistäytyisi tuossa läheisellä maneesilla mätsärissä vielä varmistamassa, ettei traumoja syntynyt. Agikisat jää nyt väliin, kun auto ei oikein ole yhteistyöhaluinen. Mätsäriin pääsemme kävellen. Töissäkin pitäisi käväistä, mutta katsotaan nyt ensin, mitä tuosta autosta huomenna sanotaan.

Kohtaamisia

Lenkkeiltiin ponipoikien kanssa eilen metsässä. Molemmat käyttäytyivät hyvin, vaikka menomatkalla virtaa ja vauhtia tuntuikin olevan. Kokoajan sai kumpasellekin huomautella ohittelusta. Takaisin tullessa, käytiin kääntöpaikalla kääntymässä, Limppu muuttui taas perässä vedettäväksi ja Ljúfurinkin vauhti hidastui. Outoja ovat. Yleensähän hevosilla on kotiin kiire, muttei näillä tunnu koskaan olevan.

Limppu on aina jostain kurainen, kun makaa märässä maassa. Sisällä olisi kuivat ja puhtaat aluset, muttei se kelpaa. Pihalla on niin paljon mukavampaa pötkötellä.

Kotimatkalla törmättiin yhteen kylän huonostikäyttäytyvään koiraan. Epävarma weimariuros, joka uhoaa kaikille ja isäntä vielä vahvistaa käytöstä kokoajan kehumalla. Se on joskus hyökännyt Ljúfurin takasiin, muttei Ljúfur onneksi kanna kaunaa. Nyt se oli kiinni, muttei siitä kauheasti apua ollut, kun isäntä tuli sukkana perässä. Sitäpaitsi, ihan en ymmärtänyt taktiikkaa, kun tulivat meitä vastaan ja tilaa olisi ollut väistää tai jopa siirtyä risteävälle metsätielle, niin ei kun kääntyivät ympäri ja jäivät eteen kävelemään. Ja koska koira räyhäsi kokoajan räkä roiskuen taaksepäin, eikä isäntä saanut sitä liikkumaan kunnolla, Limpulla alkoi nousta savu korvista, kun stressitaso nousi tarpeeksi. Se suunnitteli jo kevätjuhlaliikkeiden esittelyä, mutta juuri ja juuri sai vielä pidettyä päänsä kasassa. Pakko oli pyytää viemään hittoon se elukka siitä räyhäämästä, vaikka oikeasti olisi tehnyt mieli sanoa paljon paljon pahemmin.

Oikeasti en ihan jaksa ymmärtää, että miten on niin vaikeaa saada sitä reilua kolmeakymmentä kiloa siirtymään sinne minne haluaa. Tai no, välillä eivät sitä viittä kiloakaan meinaa saada hallintaan. Tässä tapauksessa kuitenkin kiloja oli enemmän. Minulla oli käsissä kuitenkin liki tuhat kiloa, eikä sille isännälle tullut mieleenkään, että minulla saattaisi tulla joku ongelma. Jotenkin tuntuu, ettei ihmiset ymmärrä, että hevoset oikeasti ovat ihan oikeita eläviä eläimiä. Ja vielä pakoeläimiä, jotka reagoivat hyvinkin voimakkaasti uhkaan. Ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta. Onneksi on sitten niitäkin, jotka väistää vähän turhaankin. Eihän meidän ponit koiria pelkää, päinvastoin, mutta raja se on niidenkin kärsivällisyydellä.

Tänään tehtiin aamupäivästä poikakoirien kanssa parin tunnin lenkki. Keli on ihan hyvä, pari astetta pakkasta ja tyyntä. Aurinko ei kyllä paista, mutta jotenkin valoisampaa on kuitenkin kuin eilen. Päästiin ensimmäistä kertaa testaamaan kylän uusi pyörätiekin ihan alusta loppuun asti ja oli kyllä niin kätevä että. Koirat voi olla vapaana puolet enemmän, eikä tarvitse väistellä autoja. Tykkäsin. Hiljaista oli, mutta joitain muitakin sentään oli liikkeellä.

Teinikoira on alkanut rutisemaan vastaantulijoille, varsinkin tietysti koirille. Ihan se on yhtä ystävällinen kuin ennenkin, mutta ensireaktio on aina vähän sellainen "kuka ihme uskaltaa tulla tänne minun reviirilleni". Olen jättänyt rutinat omaan arvoonsa, korkeintaan sanon toruvasti "höpö höpö" tai jotain yhtä viisasta. Ja se hyvin tehoaakin, ainakaan rutinat eivät ole pahentuneet. Tänään tuli vastaan samanikäinen bortsulta näyttävä uros (en tullut kysyneeksi rotua). Emäntä niin kovin halusi tehdä tuttavuutta, etten sitten voinut vastustaa kiusausta päästää Peikkoa moikkaamaan kaveria, vaikka Peikko olikin ensin rutissut ja vaikka olenkin sitä mieltä, että vastaantulijoiden kanssa ei seurustella. Tämä toinen ei ollut vieraita koiria juuri tavannut, mutta reippaasti sekin alkoi heti leikkiä ja pojilla synkkasi tosi hyvin. Hyvä mieli tuli, vaikkei nyt ihan koulutuksellisesti ollut oikea ratkaisu tässä tilanteessa. Onneksi Peikko on kuitenkin niin kiltti ja tottelevainen, ettei moisesta haittaakaan ole.

Ensi viikonloppuna olisi agikisat Kotkassa ja mätsäri Pyhtäällä, joten saattaa olla että on hiukan vilkkaampi viikonloppu luvassa kuin mitä nyt on talvirenkaiden puutteesta johtuen ollut.