Ensilumi

Koko viime viikon tuli vettä taivaan täydeltä. Nyt on ilma hiukan kylmennyt, joten sadekin on tullut lumena. Vaan eihän se nyt sitten tietenkään sada. Ja kohtahan se taas jo lämpeneekin. Ja sitten varmasti taas sataa. Että tällainen talvi.

Ei sitä nyt paljoa ole...

Eilen ei ollut vielä juurikaan valkoista missään, paitsi kavereiden facebook-päivityksissä. Märkää oli ja märkää on yhä. Perjantaina satoi taivaan täydeltä vettä koko illan, joten kauheasti ei inspiroinut ulkona hengailla. Ljúfur sai kuivatella tallissa vohveliloimen alla jonkun tovin, kun oli lähes läpimärkä. Nopsa juoksutus kentällä ja se siitä. Pihattoon vein sen sisälle asti, kun ei muut oikein sitä sinne päästä ja sinne se jäikin tyytyväisenä heiniä rouskuttamaan. Eilen käytiin sitten kunnon pitkä lenkki kera koirapoikien ja issiponin. Keli oli hyvä, alkumatkasta jopa aurinko paistoi hetkittäin. Aikaa kului pari tuntia ja takaisin tullessa oli jo melkein pimeää. Kyllä se vaan tulee niin nopsasti.

Kuvat eiliseltä lenkiltä. Tässä jopa näyttää, että lunta olisi, mutta kyllä tuo edellinen kuva on enempi totuuden mukainen.

Tämännäköinen lenkki tällä kertaa. 

Tänään hengailtiin poikain kanssa kotimetsässä kameran kanssa, kun ei ole tullut sitäkään aikoihin ulkoilutettua. Pitihän se ensilumi ikuistaa, kun ei voi tietää kauan tämä kyseenalainen ilo kestää. Lumesta en niin perusta, mutta kelpaisi kyllä, kun olisi edes kuivaa. Mutta ei, yhtä märkää vaan lumesta huolimatta. 

Kerpeleen kakara!

Älä kuule mulle ala!

Tallille puolilta päivin. Viimeinen (pikku)heinäpaali, joka tuonne varastoon oli jäänyt, lähti mukaan ja leviteltiin pihattotarhaan. Sinne oli eilen illalla viety vajaa (pyörö)paali ulos, jotta kaikki pääsevät syömään, kun eivät sisälle tunnu yhtä aikaa mahtuvan ja tänään se oli jo syöty. Ljúfur oli ensimmäistä kertaa koko viikossa kuiva, joten se oli varmaan ollut sisällä ja kaverit ulkona, kun ne taas olivat märkiä ja kuraisia. Ei siis hyvä järjestelmä tämäkään. Uutta suunnitelmaa tehtiin, katsotaan josko toimisi paremmin.

Tänään joutuvat koirat pimeän lenkille. Parempi muutenkin vasta iltasella käydä, kun huomenna on taas työpäivä. Ljúfur kävi vajaan tunnin reippaan ohjasajolenkin. Tänään oli taas sellainen päivä, että tallitiellä yritti aluksi joka välissä kääntyillä kotiin päin ja oli muutenkin hiukkasen pörheänä. Varsinkin kun metsässä oli "mörkö" (luetaan tallilaisia ponin kera), meinasi suorastaan paniikki iskeä. Siitäkin selvittiin, molemmat säilyivät hengissä. Ja loppulenkki meni oikein hienosti. Metsäpolkujakin kuljettiin ja hyvin sujui sekin ohjasajaen. Hiki tuli molemmille.

Eiliseltä tämäkin.

Sisätreeniä ollaan koirien kanssa tehty ja leikitty, lenkkeilyn ohessa siis. Pitäisi taas tehdä ryhtiliike ja alkaa ihan oikeasti treenaamaan. Peikkokin tuntuu suurimmaksi osaksi ihan hyvältä. On aktiivinen, jota toki on vahvistettukin oikein urakalla, ja tarjoaa ihan itse toimintoja jos ei saa käskyä. Yrittää jopa haukkua, mutta se jää kyllä todellakin yritykseksi. Saa nähdä haukkuuko se enää koskaan. Kuukausiin en ole sen kuullut muuta kuin ääntelevän satunnaisesti urisemalla (ei siis murisemalla) tai vinkumalla. No, kunhan muuten alkaisi toimia kuten aikaisemminkin, niin voitaisi sitten vaikka Rallyssa kisata joskus. Kyllä sille vieläkin satunnaisesti niitä black outteja tulee, viimeksi eilen, ja se poistuu paikalta. Muttei kovin usein enää. Ja eilenkin sain sen taas innostumaan, kun otin sen puoliväkisin mukaan ja kun ei poistunut paikalta vaan pystyi noudattamaan käskyä, leikittiin palkaksi oikein kunnolla.

Selkälausunnot

Kyllä kesti, mutta viimein on Peikon selkälausuntokin tullut. Hintsusti jo alkoi hirvittämään, että siellä on jotain pahasti pielessä, kun kestää ja kestää. Mutta ei, kunnossa näyttäisi olevan. Siis ainakin välimuotoinen lanne-ristinikama. Muuta ei oltu lausuttu. Mielestäni kyllä pyysin lausunnon kaikista mistä sen vain saa alle 2-vuotiselle, mutta... No, näillä mennään.

Kuvannut lääkäri ainakin oli sitä mieltä, ettei selässä mitään vikaa ole, joten uskomme häntä. Samapa tuo, kun myöhemmin joutuu kumminkin kuvaamaan uusiksi spondyloosin osalta. Kolme veenä varmaan sitten vasta, niin saadaan lopullinen polvilausunto samalla. Nyt on kuitenkin selvää, ettei harrastamista estä mikään terveydellinen seikka.

Peikko kävi tänään vähän pöllyttämässä lampaita. Oltiin pimeällä lenkillä ponin ja koirien kanssa. Siinä tallin lähellä on lampaita ja yleensä otan koirat siinä kohtaa kiinni. Nyt en viitsinyt, kun ketään ei näkynyt missään, eikä noita ne lampaat ole juurikaan kiinnostaneet. No, nyt vilahti Peikko aidan sisäpuolelle ennen kuin huomasinkaan. Ei se nytkään tainnut niin kiinnostunut lampaista olla kuin niiden jätöksistä ja tuli heti pois kun huusin. Ei se silti sinne olisi saanut mennä. Takaisin tullessa oli siis Peikko siinä kohtaa visusti narussa varmuuden vuoksi.

Muuten ei mitään ihmeitä olekaan tapahtunut. Lenkkeilty ollaan pimeässä, kun valosalla ei enää ehdi ja treenattu ollaan sisällä tai jossain parkkiksella, missä on valot. Hallilla ei olla jaksettu käydä, kun sinne pitäisi aina lähteä heti töiden jälkeen, että ehtisi ennen ohjattujen treenien alkua. Mutta jos vaikka viikonloppuna. Pääsisi pojat taas vähän aksaamaan.

Niitä näitä

Viime viikonloppu meni töissä ja tämä viikonloppu lähinnä löysäillessä. Olen nukkunut pitkään, enkä ole pitänyt mitään kiirettä liikkeelle lähdössä. Sohvan nurkassa on niin mukavaa vaan olla, varsinkin kun kelikään ei ole paras mahdollinen.

Hei, miks sä et liiku? Tehtäskö jotain, hei!

Ollaan me tehtykin. Peikon kanssa on nyt pystynyt jo jonkin verran ihan treenaamaan, kun vaan muistaa pitää treenit lyhyinä. Lähinnä ollaan tehty sisällä alkeistreeniä eli palattu alkujuurille ja pentutreeniin, hiukan vain eritavalla kuin mitä aloitettiin pentuna. Ollaan lähinnä haettu omaa aktiivisuutta eli Peikko saa itse keksiä miten saa sen mitä minulla sattuu olemaan ja mikä Peikkoa kiinnostaa. Se voi olla nami tai lelu tai ihan vain pelkkä huomio. Riippuu aina kulloisestakin hetkestä, mikä sattuu olemaan se the Juttu. Jos poistuu paikalta, ei sitten saa huomiotakaan, mutta Noah saattaakin saada. Treenihetket on olleet minuutin tai parin mittaisia, niin ettei vahingossakaan pääse kyllästymään, vaan jää vielä halu tehdä lisää.

Oli rankkaa. Ei saa kuvata. Mä nukkusin ny.

Prisman parkkihallissa käytiin loppuviikosta vähän treenaamassa. Tarkoitus oli mennä omalle hallille, mutta se oli varattu, joten parkkihalliin sitten. Iltaisin kun on jo pimeää, niin pakko etsiä paikkoja, missä on valot. 

Noah teki oikealla seuraamista, mikä sujuu jo ihan hyvin kotona. Niin epävarma se kuitenkin vielä on, että vieraassa paikassa homma meni vähän väistelyksi ja luimisteluksi. Varsinkin kun ne sisätilat on sille vaikeita muutenkin. Saatiin kuitenkin lopuksi pieni pätkä ihan iloista suorittamista. Ei matkaa tainnut olla kuin pari askelta, mutta riittävä alku kuitenkin.

Mun pallo, turha kuvitella muuta!

Peikko taas yllätti positiivisesti jaksamalla hyvin tehdä hommia. Sen kanssa ensin vaan leikittiin. Ja hyvin leikkikin pikkukoira, kun oli uusi mieleinen lelu. Toisella kierroksella kaivettiin peliin broiskun sydämet ja seuraamistreenikin sujui oikein hienosti ja innolla. Pätkät toki oli lyhyitä, mutta treenihetken pituus kuitenkin ehkä jopa viisi minuuttia ja silti päästiin lopettamaan niin, että intoa vielä jäi. Hyvä mieli.

Noah pinteessä. Harmittavan epäselvä kuva, mutta niin hauska :)

Tallillekaan ei nyt enää ehdi viikolla valoisan aikaan, joten pimeäksi puuhasteluksi on mennyt. Ollaan me silti liikuttu joka päivä, eikä olla pimeää pelätty. Tällä viikolla oltiin kyllä kahtena iltana kentälläkin. Vaihteluahan se meille on, kun siellä hyvin harvoin pyöritään. Vaan kun nyt on satanut, niin pellollekaan ei voi juoksuttamaan mennä. Juoksutusta harrastettiin siis keskiviikkona. Ensin meni hyvin, vaan sitten lakkasi herra hevoinen kuuntelemasta ja juoksi vaan eteenpäin välittämättä pätkääkään pysähtymis- tai suunnanvaihdoskehotuksista. Jonkin tovin joutui keskustelemaan, ennen kuin ne korvat taas löytyivät. Käytiin sitten pikaisesti kaikki käskyt läpi ja lopetettiin siihen. Ei ole aina helppoa, vaikka pääsääntöisesti Ljúfur onkin kiltti ja kuuliainen.

Iloinen poniini namien toivossa luokse valumassa.

Ohjasajona aika paljon ollaan liikuttu, kun Luippis liikkuu sillä tavoin aina reipaasti. Taluttaen on vähän perässä vedettävä. Tänään päästiin taas porukoihin eli Odinin ja Pokun kanssa maastoon, me siis ohjasajaen. Ljúfur ei sitten tyytynytkään perähevosen pestiin, vaan otti hetimmiten kärkipaikan ja meni siis vetohevosena koko lenkin. Reippaasti käveltiin, niin reippaasti, että kaverit joutuivat ravailemaan meitä kiinni. Ja minulle tuli hiki. Ljùfur alkaa olla sen verran tottunut jo näihin lämpimiin keleihin, ettei se hionnut juurikaan. Ja onhan sen kuntokin toki koko ajan kasvanut.

Ikävä ihminen. Raahaa pientä ponia perässään pitkin maita ja mantuja. Ihan hiki meinaa tulla.

Eilen tehtiin satula lenkki pitkästä aikaa. Ihan näin hattuuntunut poni ei kyllä ollut, miltä tässä kuvassa näyttää, vaan ihan reippaasti kipitteli menemään. Kovasti tuntui olevan liikennettä kylällä kerrankin, nähtiin useampikin lenkkeilijä ja tallin ponitkin tulivat vastaan. Loppumatkasta taas kiipesin selkään ja viimeiset 500 metriä edettiin ratsain. Ljúfur kulki reipaasti korvat hörössä ja kuunteli hyvin. Minulla vain meinasi olla ongelmia, sillä sisäreidet olivat vieläkin kipeinä viime viikonlopun ratsastusretkestä. Auts. Ei ne kävellessä ole enää tuntuneet sitten alku viikon.

Iltapöperöt

Tänään käväisin myös hevostarvikekirppiksellä, mistä mukaan tarttui vitosella erittäin hyväkuntoinen vohveliloimi. Olisi siellä ollut myös aika passeli satulavyö, mutta kun ei nyt ole tarvetta, vastustin kiusausta. Jos se olisi ollut ruskea, en olisi pystynyt. Onneksi ei ollut :) Hyvin meni siis tämäkin päivä. Puolilta päivin tallille. Sieltä suoraan kirppikselle. Kotiin vaatteiden vaihtoon ja Siltakylään tankkaamaan, kauppaan ja lenkittämään koirat samalla. Siellä kun on katuvalot, toisin kuin meidän kylällä. Ja alkoi jo olla pimeää. Kotona puoli kuusi. Ruokaa, imurointi, iltalenkki sateessa. Tämä alkaisi nyt olla tässä tämä päivä.

Kadonneiden lihasten metsästystä

Vihdoinkin sain toteutettua kauan mielessäni pyörineen suunnitelman ja osallistuin elämäni ensimmäisen kerran issikkavaellukselle eilen. Koska edellisestä kunnollisesta ratsastuksesta on vierähtänyt vuosia, toteutin suunnitelmani vain 1,5 tunnin mittaisella tölttimaastolla näin ensimmäisellä kerralla. Osasin nimittäin odottaa, että jalat sanovat itsensä irti pidemmällä reissulla. Todellisuudessa olisin jaksanut kyllä jatkaa vielä pidempäänkin, 1,5 tuntia meni ihan hujauksessa. Ihan juuri kun aloin päästä vähän jyvälle, niin sitten se olikin jo loppu. Kivaa siis oli.

Vähän oli kyllä jonkin sortin vastustusta havaittavissa kyseisen reissun suhteen. Keskiviikkona kramppasi selkä töistä lähtiessä ja se olikin ihan tajuttoman kipeä koko illan. Ljúfurkin joutui juoksentelemaan kakaroiden kanssa kentällä, kun en kyennyt lenkillekään lähtemään. Oltiin sovittu kaverin kanssa kimppalenkistä, mutta kun en pystynyt, heitettiin issipojat kentälle ja perään 2-vuotias shettisori. Ja vauhtia riitti. Kivaa vaihtelua vanhukselle ja vielä kivempaa riekkumista nuorisolle.

Mamman pikku paksukainen

Nopeasti aloitetun täsmähoidon (BOT & Burana) ansiosta selkä oli kuitenkin onnekseni torstai aamuna jo ihan kunnossa. Vaan samalla alkoi kurkkuun koskea ja flunssaa pukata. Burana auttaa onneksi flunssan (ensi)oireisiinkin, vaan perjantaina minulla oli hieronta. Ja vaikka hieroja varoittelikin oireiden pahenemisella, ajattelin ettei se nyt enää paljoakaan pahemmaksi voi mennä. Väärässä olin. Perjantai-illan olin ihan tosi kipeä. Kurkku kipeä, nenä tukossa, kuumetta ja paha olo. Oksentamaankin jouduin. Vaan yllättävää kyllä, olin kuin olinkin aamulla lähes oireeton. Ja pääsin siis matkaan.

Paikaksi oli valikoitunut talli Fridur Porvoossa. Sinne siis. Olin etukäteen kertonut, että tarvitsisin varmuutta, jotta voin edetä omani kanssa. Ja ettei askellajeista ole kokemusta. Ratsuni sain valita kahdesta vaihtoehdosta. Pomminvarma tamma, jonka kanssa saa tehdä vähän enemmän töitä saadakseen töltille, kun käyttää mieluiten ravia tai ei ihan yhtä varma ruuna, joka taas hakee automaattisesti töltille. Ratsukseni valikoitui sitten kulomusta isohko (144cm) tamma Vala ominaisuuksiensa vuoksi, vaikka kovin ihastuinkin toisena tarjolla olleeseen ruuna Augeen.

Vala lenkin jälkeen aterialla.

Siispä matkaan. Jännitti, ei suuresti, mutta sen verran, että olin jäykkä kuin rautakanki ja selkään sattui jo käynnissä. Ensimmäiset tölttipätkät mentiin komeasti ravissa, vaikka en silloin ihan varma siitä ollutkaan, epäilin vaan. Siellä ei kyllä todellakaan ollut helppoa istua. Onneksi ensimmäisen kolmanneksen lopulla mentiin upeille metsäpoluille kiipeilemään ja siellä pystyin jo rentoutumaan, kun oli tuttua ja hevosetkin keskittyi "katsomaan jalkoihinsa". Sitten pystyinkin jo keskittymään paremmin omiin tekemisiini, kun ei tarvinut huolehtia hevosesta (turhaan) ja vielä kun otettiin pätkä tuttua ravia, alkoi jo tölttikin löytyä. Yksi pätkä mentiinkin jo varsin vauhdikkaasti ja vitsi että oli kivaa. Vala oli kyllä varsin oikea valinta, koska sain todellisen tehokurssin töltin saloihin. Ja innostuin entistä enemmän omasta "operaatio maastomopostani". Uskomaton voima oli kyllä pienessä hevosessa. Se kun lähti, se sitten kanssa lähti, eikä kuskille jäänyt ollenkaan epäselväksi, että mennäänkö vai vaan meinataan. Ei todellakaan meinattu! Viime metreillä onnistuttiin ohittamaan johtohevonenkin, kun en uskaltanut pidättää kunnolla. Kuolain tuntui sen verran oudolta, kun kuolaimettomaan on tottunut, eikä kotitiellä enää pelkkä äänellä hidastaminen riittänyt, kuten aiemmin. Ei silti hetkeäkään tuntunut, ettei poni olisi ollut käsissä. Tykkäsin ♥

Kuvituskuvana paksumahaiset ystävykset Ljúfur ja Martti :)

Satulasta alas tullessani, hieman tuntui jaloissa, muttei pahasti. Odotin pahempaa. Porvoosta ajelin suoraan töihin ja selvisin ihan hyvin, vaikka toista epäilin. Illalla kotona alkoi vatsalihakset muistutella olemassaolostaan ja nukkumaan käydessä tiesi kyllä tehneensä niillä jotakin. Tänään on sitten jalat kipeytyneet kokoajan enemmän ja enemmän. Hetken jo luulin pääseväni helpolla, mutta väärin meni sekin luulo. Ei haittaa. Oli kyllä tämän kivun arvoista, eikä varmastikaan jäänyt ainoaksi kerraksi.