Kadonneiden lihasten metsästystä

Vihdoinkin sain toteutettua kauan mielessäni pyörineen suunnitelman ja osallistuin elämäni ensimmäisen kerran issikkavaellukselle eilen. Koska edellisestä kunnollisesta ratsastuksesta on vierähtänyt vuosia, toteutin suunnitelmani vain 1,5 tunnin mittaisella tölttimaastolla näin ensimmäisellä kerralla. Osasin nimittäin odottaa, että jalat sanovat itsensä irti pidemmällä reissulla. Todellisuudessa olisin jaksanut kyllä jatkaa vielä pidempäänkin, 1,5 tuntia meni ihan hujauksessa. Ihan juuri kun aloin päästä vähän jyvälle, niin sitten se olikin jo loppu. Kivaa siis oli.

Vähän oli kyllä jonkin sortin vastustusta havaittavissa kyseisen reissun suhteen. Keskiviikkona kramppasi selkä töistä lähtiessä ja se olikin ihan tajuttoman kipeä koko illan. Ljúfurkin joutui juoksentelemaan kakaroiden kanssa kentällä, kun en kyennyt lenkillekään lähtemään. Oltiin sovittu kaverin kanssa kimppalenkistä, mutta kun en pystynyt, heitettiin issipojat kentälle ja perään 2-vuotias shettisori. Ja vauhtia riitti. Kivaa vaihtelua vanhukselle ja vielä kivempaa riekkumista nuorisolle.

Mamman pikku paksukainen

Nopeasti aloitetun täsmähoidon (BOT & Burana) ansiosta selkä oli kuitenkin onnekseni torstai aamuna jo ihan kunnossa. Vaan samalla alkoi kurkkuun koskea ja flunssaa pukata. Burana auttaa onneksi flunssan (ensi)oireisiinkin, vaan perjantaina minulla oli hieronta. Ja vaikka hieroja varoittelikin oireiden pahenemisella, ajattelin ettei se nyt enää paljoakaan pahemmaksi voi mennä. Väärässä olin. Perjantai-illan olin ihan tosi kipeä. Kurkku kipeä, nenä tukossa, kuumetta ja paha olo. Oksentamaankin jouduin. Vaan yllättävää kyllä, olin kuin olinkin aamulla lähes oireeton. Ja pääsin siis matkaan.

Paikaksi oli valikoitunut talli Fridur Porvoossa. Sinne siis. Olin etukäteen kertonut, että tarvitsisin varmuutta, jotta voin edetä omani kanssa. Ja ettei askellajeista ole kokemusta. Ratsuni sain valita kahdesta vaihtoehdosta. Pomminvarma tamma, jonka kanssa saa tehdä vähän enemmän töitä saadakseen töltille, kun käyttää mieluiten ravia tai ei ihan yhtä varma ruuna, joka taas hakee automaattisesti töltille. Ratsukseni valikoitui sitten kulomusta isohko (144cm) tamma Vala ominaisuuksiensa vuoksi, vaikka kovin ihastuinkin toisena tarjolla olleeseen ruuna Augeen.

Vala lenkin jälkeen aterialla.

Siispä matkaan. Jännitti, ei suuresti, mutta sen verran, että olin jäykkä kuin rautakanki ja selkään sattui jo käynnissä. Ensimmäiset tölttipätkät mentiin komeasti ravissa, vaikka en silloin ihan varma siitä ollutkaan, epäilin vaan. Siellä ei kyllä todellakaan ollut helppoa istua. Onneksi ensimmäisen kolmanneksen lopulla mentiin upeille metsäpoluille kiipeilemään ja siellä pystyin jo rentoutumaan, kun oli tuttua ja hevosetkin keskittyi "katsomaan jalkoihinsa". Sitten pystyinkin jo keskittymään paremmin omiin tekemisiini, kun ei tarvinut huolehtia hevosesta (turhaan) ja vielä kun otettiin pätkä tuttua ravia, alkoi jo tölttikin löytyä. Yksi pätkä mentiinkin jo varsin vauhdikkaasti ja vitsi että oli kivaa. Vala oli kyllä varsin oikea valinta, koska sain todellisen tehokurssin töltin saloihin. Ja innostuin entistä enemmän omasta "operaatio maastomopostani". Uskomaton voima oli kyllä pienessä hevosessa. Se kun lähti, se sitten kanssa lähti, eikä kuskille jäänyt ollenkaan epäselväksi, että mennäänkö vai vaan meinataan. Ei todellakaan meinattu! Viime metreillä onnistuttiin ohittamaan johtohevonenkin, kun en uskaltanut pidättää kunnolla. Kuolain tuntui sen verran oudolta, kun kuolaimettomaan on tottunut, eikä kotitiellä enää pelkkä äänellä hidastaminen riittänyt, kuten aiemmin. Ei silti hetkeäkään tuntunut, ettei poni olisi ollut käsissä. Tykkäsin ♥

Kuvituskuvana paksumahaiset ystävykset Ljúfur ja Martti :)

Satulasta alas tullessani, hieman tuntui jaloissa, muttei pahasti. Odotin pahempaa. Porvoosta ajelin suoraan töihin ja selvisin ihan hyvin, vaikka toista epäilin. Illalla kotona alkoi vatsalihakset muistutella olemassaolostaan ja nukkumaan käydessä tiesi kyllä tehneensä niillä jotakin. Tänään on sitten jalat kipeytyneet kokoajan enemmän ja enemmän. Hetken jo luulin pääseväni helpolla, mutta väärin meni sekin luulo. Ei haittaa. Oli kyllä tämän kivun arvoista, eikä varmastikaan jäänyt ainoaksi kerraksi.