maanantai 29. syyskuuta 2014

Jotain hyvää ja jotain huonoakin

Päivät menee niin vauhdilla, ettei perässä meinaa pysyä. Varsinkin kun illat lyhenee uhkaavasti. Enää ei seiskalta lähdetä lenkille, ellei sitten halua pimeässä tallustaa. Juuri ja juuri ehtii hevosten heinät jaella ilman otsalamppua, jos silloin seiskalta aloittaa. Joten siihen asti kunnes se pimeä yllättää, on kaikenlaista ulkoilupuuhaa yleensä ohjelmassa. Kuten lenkkeilyä ja treenaamista. Ja heppojen harjausta ja rasvausta. Ja joskus jopa ratsastusta tai muuta ponilaatuaikaa. Unohtamatta paskanluontia ja muita päivittäisiä rutiineja.




Peikolla alkoi pentukurssi. Ensimmäisellä kerralla oli teoriaa, jonka jälkeen treenasin vielä Peikon kanssa kentällä. Ennen kurssia tein Noahille esineruudun kisaruutuun kentän viereen. Se meni hämmästyttävän hyvin. Sen jälkeen ei olla ruutua tehtykään. Viimeksi pääsivät pennutkin treenaamaan. Tehtiin vaan leikkiä eli ihan alkeistreeniä, kun suurin osa on ihan vasta siinä vaiheessa. Peikon lisäksi pari muuta on jo tehnyt ihan jonkun sortin tottistakin. Peikko oli pätevä, vaikkei selvästikään ymmärtänyt, miksi ei tehdä mitään muuta kuin jahdataan namia. Tällä viikolla olisi ohjelmassa pysäytysliikkeitä eli jääviä tai miksi niitä kukakin haluaa sanoa. Just äsken treenattiin niitä pihalla.




Viikonloppuna treenattiin molempina päivinä. Lauantaina käväistiin kentällä kauppareissulla. Molemmat oli hienoja. Ihan perustreeniä molemmille. Peikon kanssa yritän keskittyä pitämään treenin riittävän lyhyenä eli käytännössä 1-3 minuuttia, 5 on jo selkeästi liikaa. Noahin kanssa taas keskityn mielentilaan, varsinkin omaani, joka vaikuttaa tietenkin koiraan.

Sunnuntaina heti aamusta ajeltiin hakuilemaan. Noah oli tosi väsyneen oloinen aamulla, mutta etsi silti neljä maalimiestä. Etukulmat haamuparina, joista toinen umppari, kolmas valmis, neljäs ääniapu. Ekat meni ihan hyvin, vaikka etsikin aika kovasti, ennen kuin löysi. Ilmaisut kaikilla avoimilla hyvät, piilolla pätki. Valmiille teki ensin huonon piston ja oli muutenkin lähdössä ihan jonnekin muualle, minne halusin sen lähettää. Toisella eteni ihan ok, mutta taas etsi tosi kauan. Viimeinen oli ok, vaikka ääniavut ei selkeästi ole Noksun juttu. Muutenkin koira oli jotenkin keskittymiskyvytön ja omissa maailmoissaan. Intoa ei juuri ollut. Lauantaina tosin tehtiin pitkä lenkki, pidempi kuin koko kesässä tai ainakin pidempi kuin viimeaikoina yleensä. Kai se sitten verotti.


Ihan ei todellakaan tämännäköistä ollut meno hakumetsässä herra Koiraskoiralla tällä kertaa.

Ensimmäisten treenien jälkeen hilpaistiin vielä toisiin hakutreeneihin, jotka oli ihan lähellä. Niin lähellä, että Noahin ilmaisut oli kuuluneet toisellekin radalle. Näissä treeneissä oli Peikon vuoro päästä etsimään äijiä. Kun kerran pikkukoira on ollut varsin reipas hakukoiran alku viimeaikoina, päätettiin ottaa aimo harppaus eteenpäin. Käänsin sen siis hetkeksi pois haamun katselun jälkeen. Haamut myös siirtyivät sillä aikaa radan suuntaisesti eteenpäin. Hyvin se ensimmäisellä kerralla lähti mukaan, kun ei vielä tiennyt jutun juonta. Hyvin se lähti silti myös maalimiehelle, vaikkakin hieman hämmentyneenä. Muutaman metrin juostuaan, vauhti kiihtyi. Vissiin välähti mitä oli tekemässä. Hirvittävän hienosti etsi, vaikka joutui todellakin etsimään, kauankin. Eikä olisi millään lähtenyt enää ensimmäisen kerran jälkeen heittämään lenkkiä ennen etsintää, ihan sai väkisin raahata. Neljä maalimiestä etsi Peikkokin ja hyvin etsikin.




Illalla ajeltiin vielä kentälle ohjattuihin treeneihin, kun oltiin käyty kotona pari tuntia kääntymässä ja hoitamassa hevoset. Ihan ei mennyt putkeen, vaikka hyvä suunnitelma olikin valmiiksi mietitty. Eli Noahille oli tarkoitus ampua. Piti tehdä kuten yksinkin teen, paitsi sovitussa kohdassa laukaukset. No, ihan ei sitten mennyt niin. Tai siis luulin toimivani just niin kuin piti, mutta Noahin mielentila oli kaikkea muuta kuin odotettu. Se oli ihan paineessa, joten vein sen pois, eikä ammuttu. Myöhemmin otin uudestaan kentälle, eikä sitten ollut ongelmia. Pelasi juuri kuten pitikin ja hyvässä mielentilassa, ei silti ammuttu. Pika-analyysi paljasti, että minä tuijotin koiraani ekassa yrityksessä kokoajan ja stressaannuin ilmoittautumissäätämisestä, joten ei ihme, että koirakin stressaantui. No, seuraavalla kerralla paremmalla onnella ja keskittymisellä. Peikko sentään pelasi tälläkin kertaa kuten aina eli iloisesti ja hyvin.

Kovin oli väsyjä koiria illalla. Ei tarvinut Peikonkaan riehumista katsella, vaikkei lenkillekään ehditty koko päivässä. Tyytyväisinä varmaan ovat tänään maanneet, kun pääsivät minusta päiväksi. Tänään ollaan otettu muutenkin rennosti, eikä olla tehty kuin pienesti Peikon kanssa tottista pihassa ja lenkkeilty. Noah tottisteli pienesti lenkillä. Limpun kanssa pelasin myös vähän pihassa ja harjasin sen pitkästä aikaa oikein kunnolla ja selvitin rastat hännästä. Ljúfur sai vain rasvauksen, kun nyt viimein taas sain rasvaa. Parhaan rasvan, Summer Reliefin, valmistus on lopetettu ja tuli liian pitkä tauko rasvauksessa, ennen kuin sain kyseistä tuotetta metsästettyä. Ljúfur ei ole hyvässä kunnossa. Itseasiassa se on hunompi kuin moneen vuoteen. Harmittaa. Mutta kyllä tästä vielä noustaan.


maanantai 22. syyskuuta 2014

Leikki on lasten työ

Meidän pojat onkin varsin työteliästä sakkia ja Diivakin tiettyyn pisteeseen asti. Vaan ei vanha enää kaikkea jaksa, eikä ainakaan kokoaikaa. Mutta pojat jaksaa. Hämmästyttävän hyvin menevät yhteen, vaikka painoeroa on reippaasti. Noah (30kg) osaa hyvin varoa juoksemasta Peikkoa (13,3kg) kumoon. Eikä Noah revi lelustakaan liian kovasti, vaan sillätavalla sopivasti. Välillä tosin käy vahinko ja Noksu lelua ravistaessaan vetelee Peikkoa lelulla päin näköä.




Ja koska koulutus on pennun kanssa pelkkää leikkimistä, kuuluu tottistelukin siis leikkeihin, vaikka onkin oikeasti vähän niin kuin työ. Yritän jonkin verran kuvailla poikien treenejä ihan jo siksi, että itse ei niitä virheitä muuten näe, Yksin kun kuitenkin suurin työ tulee tehdyksi ja täytyykin tehdä. Eihän niitä toistoja tule mitenkään riittävästi, jos aina pitää tottisteluseuraa saada. 

Seuraamisliikkeessä ollaan alettu vähän nostelemaan kättä ylemmäs ihan hetkittäin. Piti sitten yhtenä aamuna kokeilla, missä mennään ja tehtiin seuraamista ilman imutusta ihan videointia varten, jotta näen tilanteen. Eihän se vielä valmis siihen ole, treeniä olisi tarvinut paljon enemmän kuin mitä ollaan tehty. Muttei meillä mihinkään ole kiirekään.




Eilen oltiin piirinmestaruus agikisoissa hengailemassa Peikon kanssa tuntitolkulla. Pitihän sitä iskää käydä moikkaamassa. Peikko oli ihan innoissaan, Civil ei ehkä ihan niin innoissaan, vaikka poikansa kanssa hiukan innostuikin leikkimään. Vaan kun Peikolla alkoi väsymyksestä johtuen hiukkasen karata mopo käsistä ja kakara päätti roikkua isänsä niskavilloissa raivokkaasti ravistaen, ilmoitti isä tiukasti ettei moinen käy. Sen verran vieraskorea Peikko sentään oli, että lopetti riehumisen saman tien ja kävi makailemaan ja seurailemaan hallin muuta menoa. Oli kyllä kiva nähdä. Eikä sitä korkeuseroa enää mitenkään huimasti ole, vaikka tokihan aikuinen uros on puolta leveämpi ja näyttää siten myös puolta suuremmalta. Peikon mittasin rullamitalla "einiintarkasti" 45cm korkeaksi. Painoa on se reilu 13kg. Cipa on noin 50cm korkea ja painoakin varmaan liki 20kg. Toiveissa olisi, että Peikostakin tulisi saman kokoinen. Vaan kasvu on jo selkeästi hidastunut ja kasvupatitkin hävinneet lähes kokonaan, joten saattaa olla turha toivo...


Elsi-siskon emännän erkkarista (31.8.) ottama kuva ässä-mixin vanhemmista, Riesa-emä siis 42cm korkea ja Civil-isä 50cm. Peikko oli jo tällöin emänsä kokoinen.

Välillä käväisin moikkaamassa vanhaa ystävää, joka oli paikkakunnalla käymässä ja pistäydyin myös kotosalla nappaamassa loputkin koirat matkaan, ennen kuin ajoin takaisin hallille. Maksien joukkueratojen oli määrä alkaa viiden pintaan, mutta kun saavuin paikalle hintsusti ennen, oli vielä käynnissä minien joukkuerata. Myöhässä oli siis reippaasti. Kävin sitten koko porukan kanssa metsässä pienen lenkin ja vielä hallin pihallakin seurustelemassa. Mummo-koirat olivat ihan tohkeissaan, kun pääsivät ihmisten ilmoille. Maru tapasi pari tuttua ihmistäkin. Kyllä muuten oli rauhallista sakkia kotona illalla. Kaikki kuorsasivat pitkin pituuttaan täyttäen lähes kokonaan pienen olohuoneeni lattian. Ja väsynyt on Maru ollut vielä tänäänkin. Rankkaa tuollainen seurustelu 16-vuotiaalle, vaikka yhteensä lenkkiin ja seurusteluun meni ehkä noin puoli tuntia.


lauantai 20. syyskuuta 2014

Terveydenhoitoa

Noahilla oli eilen fyssari. Hakuporukan kesken saatiin sovittua kaikille sopiva ajankohta ja vetäjämme pyysi tuttunsa kyläilemään ja samalla hoitamaan koiramme. Itse olen kyllä fyssarilla käynyt, mutta koiraa en ole aiemmin käyttänyt. Viimeaikaisten ongelmien vuoksi, halusin kuitenkin tarkastuttaa tämänkin puolen harrastuskaveristani ja hyvä kun tarkastutin. Jumiahan sieltä löytyi.

Noahin selkä ei ole ihan suora, vaan se painuu sään takaa ihan selvästi. Siinä on siis ihan kunnon monttu. Kuten on ollut myös isällään, isoisällään, meidän Hertalla ja Hertan isällä, joka taas oli Noahin isoisän pentueveli. Sukuunsa siis tullut. Kenelläkään edellämainituista ei kuitenkaan ole ollut mainittavaa haittaa rakenteelisesta virheestään ja kaikki ovat eläneet kohtuullisen iäkkääksi ilman selkävaivoja.


Tässä kuvassa näkyy mielestäni aika selvästi tuo "monttu"

Noahille tämä rakenteellinen virhe on kuitenkin aiheuttanut jumia lannenikamien kohdalle. Todennäköisesti myös muilla mainitsemillani koirilla on vastaavaa ollut, mutta kiitos appenzellin kipukynnyksen, ei moinen ole aiheuttanut näkyviä oireita. Noahilla sen verran, ettei se mielellään hyppää autoon, mutta metrisen PK-hypyn suorittaa kuitenkin virheettä. No, se on se vietti, mikä vie siinä kohtaa, eikä tunnu missään, vaikka vähän nipistääkin.

Eilen siis rassattiin nämä jumit auki. Kipeää taisi tehdä, kun ei millään olisi rauhoittunut paikalleen, ennen kuin laser-käsittelyn jälkeen. Tutkimuksissa selvisi, että tyypillä on hiukan löysät kintereet, jota tosin olenkin epäillyt jo pennusta lähtien. Etu- ja takaosastaan sai muuten kehuja, kuulemma erinomaisessa kunnossa, eikä selkäkään ollut huono. Ainoastaa parin nikaman kohdalla, lannerangan puolivälissä, oli tiukkaa.


Tahtia pienet jumit eivät ole juurikaan haitanneet, kovaa on menty.

Illan koiraskoira oli hyvin rauhallinen ja niin se on vieläkin. Hyvä niin, kun rauhallisesti olisi pitänyt ottaa kuitenkin. Pari päivää mennään nyt riehumatta ja remmilenkeillä, kun saattaa olla hyvinkin kipeä. Eilen en huomannut liikkumisessa mitään ongelmia, pienoista epäpuhtautta lukuunottamatta. Tänäänkään ei sen suurempia ole ollut havaittavissa. Toivotaan, että tästä oli apua.

Asiasta kukkaruukkuun... Taas vaan ihmettelen, enkä ymmärrä. Siis koirani käytöstä ampumisen yhteydessä. Äsken oltiin lenkillä koirapoikien kanssa ja alkoi kuulua ampumista. Läheltä. Tosi läheltä. Käytännössä ihan vierestä. Ei mitään reaktioita, ei niin mitään. Kummallakaan. No, se ei ole uutta. Ei Noah arjessa ole ennenkään reagoinut. Miksi se siis reagoi tottiksessa tai kentällä ylipäätään. Viimeksi maanantaina käytiin ampuilemassa. Käytännössä siis käyn kentällä ampumassa, koirat odottavat autossa. Sitten teen tottikset. Yksin kun on mahdotonta muuta siedätystä harrastaa. Kun menin hakemaan Noksun, se läähätti ja tärisi autossa. Vapautui kuitenkin autosta päästessään ja teki hyvin. Otettiin kaksi kierrosta molemmille. Väliodotusajan oli ihan ok. Kisoissa viime viikonloppuna kun treenailtiin, teki ekan kierroksen tosi vaisusti häntä alhaalla. Koko päivän oli tietty kuunnellut ampumisia. Toisella tuntui jo autosta otettaessa erilaiselta ja olikin hyvä. Siinä välissäkin oli kuitenkin ammuttu. Ainahan se kyllä tekee ja toimii, mielentila ja vire vaan kärsii ampumisista. Siis kentällä.


Mitähän tässä juuri tapahtuu?

Tai tässä?

Ei jaksa ymmärtää. Miksi se niistä oikein paineistuu? Ja kun paineistuu, niin sitten se purkaa. Kun päästään noutoihin, lähtee mopo käsistä ja se haluaisi vaan purkaa päänsä päättömällä juoksentelemisella ympäri kenttää kapula suussa. Joutuu käskemään kunnolla ja sitten taas ei ole kenelläkään enää kivaa. Se nimittäin kyllä kunnon käskyllä tuo sen kirotun kapulan, muttei laske siitä irti. Ollaan toistaiseksi vaihdettu palloon, kun en halua ruveta vääntämään. Ihan turhaa, kun koiralta savu nousee korvista jo valmiiksi. Mutta kyllä me tästä vielä noustaan. Ehkä.



lauantai 13. syyskuuta 2014

Syksy saapui vai saapuiko sittenkään

Pieni sadekausi ja ilmojen viilentyminen helteiden jälkeen oli havaittavissa elokuussa, mutta nyt on taas lämmintä piisannut. Tänään on mittari paukuttanut parinkympin lukemia, vaan korkeampiakin lämpötiloja on tässä kyllä ollut. Outo vuosi ollut. Talvi oli leuto ja kevät tuli aikaisin. Huhtikuussa oli jo ihan sortsikelit. Sitten kärvisteltiin kylmyydessä ja puettiin villahousuja pihalle mennessä. Kunnes tuli vuosisadan helteet ja kuivuus. Sitten satoikin koko kesän sademäärän, ja enemmänkin, lyhyessä ajassa. Nyt on taas vuoden aikaan nähden kovin lämmintä. Vaan en valita, minä nautin.

Himppasen kiirettä on pitänyt. Viime viikonloppuna talkoilin KPH:n Speedrace-tapahtumassa ja tänään saman yhdistyksen hakukokeessa. Treenattukin on.

Eilen ei päästy agilityyn, kun minulla taas kiukuttelee vasen jalka, mutta viime perjantaina oltiin pitkän tauon jälkeen. Hyvin kulki Noah, vaikka väsähti kyllä aika nopsasti. Kivaa oli. Peikkokin pääsi tekemään putkea ja puomia ja seurustelemaan ja vähän myös tottistelemaan.


Tämmöistä tällä kertaa..

Muutamat hakutreenitkin on tässä tullut tehtyä. Noah kulkee nyt ihan entiseen malliin. Viime viikonloppuna se etsi jo lähes pimeässä kolme maalimiestä, joista etukulmat haamuparina ja yksi valmiina. Torstaina ei treeni mennyt ihan suunnitelmien mukaan ja suunnitellusta kuudesta valmiista suorapalkalla, toteutui loppujen lopuksi vain kolme. Koira kyllä kulki, mutta ei vaan jostain syystä löytänyt. Jätettiin sitten yksi maalimies metsään ja jatkettiin matkaa, kun en halunnut ylettömiin sitä sinne ajaakaan, jottei taas ala kieltäytyä menemästä. Seuraavallekin joutui lähettämään muutaman kerran, ennen kuin löytyi ja tein sitten ratkaisun, ettei oteta kuin yksi enää eli yhteensä kolme, vaikka kuusi oli suunniteltu. Piti olla helppo ja motivoiva treeni, muttei sitten ihan ollutkaan. Vaan koira pelasi hyvin, jaksoi yrittää ja lähti aina mielellään pistolle eli hyvä treeni silti, vaikkei ihan suunniteltu.




Peikolta on pari kertaa jäänyt treenit väliin, kun on ehtinyt jo tulla pimeää, enkä ole halunnut ottaa pennun kanssa mitään riskejä. Noista kun ei aina tiedä, jos vaikka taas pukkaakin jotain mörkökautta ja sitten iskeekin maalimiehellä paniikki tai jotain muuta. Sen kerran kun se on tehnyt, on se toiminut varsin hyvin. Nyt on jo saatu kasvatettua viivettä näköärsykkeen ja lähetyksen välillä. Samalla ollaan alettu rakentamaan lähetysasentoa vaivihkaa ja vahingossa eli olen yrittänyt saada sen istumaan ennen lähetystä, mutten ole mitenkään vaatinut, jos ei helposti ole istunut. Maalimiehet löytyy, vaikka ensimmäisellä yleensä otetaan löysät pois ja hilpastaan täysillä hyvin hyvin kauas ja vasta takaisin tullessa "törmätään" maalimieheen. Intoa alkaa olla kiitettävästi, mutta haukkua saadaan vieläkin odotella.




Esineruutua ollaan treenattu myös ja Noah on ollut ihan hyvä. Eilen vähän vaikeutettiin viimeaikaisista eli auto jäi kauemmas, eikä siis nähnyt autosta ainakaan kovin tarkkaan, kun kävin tallomassa ja viemässä esineet. Eikä esineitä ollut kuin kolme, viimeaikaisen kuuden sijaan. Hieman oli ensin epävarma/vaisu, eikä oikein uponnut kuten olisin halunnut, mutta kun löysi (lähimmän, keskellä puolivälissä olevan) esineen, reipastui kummasti ja kaksi viimeistä takakulmista tuli varsin hienosti. Seuraavaksi levennetään taas ruutua kohti normaalia. Tänään oli tarkoitus ottaa kisaruutu kilpailijoiden jälkeen, mutta en sitten jaksanutkaan. Pari kierrosta tottista vedettiin kyllä ja vaikka ensin olikin sitä mieltä, ettei jaksaisi kiinnostaa, kun ampuvat ja kaikkea, niin loppujen lopuksi oli varsin hyvä, toisella kierroksella jo erittäinkin hyvä.

Peikon ruutu ei ole juuri edennyt, kun ei yhäkään ota suuhunsa kun löytää. Etsii kyllä hyvin ja innoissaan ja sillä on selkeästi kivaa, muttei tajua että pitäisi tuoda myös. Seisoo vaan esineellä ja tuijottaa minua häntäänsä heilutellen. Eilen sitten vielä heiteltiin esinettä ja sittenhän se jo päätyi suuhunkin asti. Kai se on vaan taas jatkettava perus noutotreenejä, jotka olivat tauolla hampaiden vaihtumisen ajan käytännön syistä. Oikein ei riittänyt keskittymiskyky, kun aina kun otti jotain suuhun, irtosi vähintään yksi hammas. Eikä se sitten oikein halunnut mitään suuhun ottaakaan. Nyt on hampaat vaihtuneet ja taisteluleikkikin maistuu taas. Harjoitukset siis jatkuvat.


torstai 4. syyskuuta 2014

Terveen paperit

Noah kävi maanantaina jälkitarkastuksessa ja silmä todettiin terveeksi. Koiraskoira ei käyttäytynyt mitenkään erityisen hyvin, koska oli jo varsin kyllästynyt silmän jatkuvaan rassailuun ja koska virtaa nyt muutenkin on enemmän kuin aikoihin. Yhtään ei olisi malttanut olla paikallaan ja loppujen lopuksi jopa murisi tohtorisedän tirkistellessä valolla silmää. Siis meidän Noah, maailman kiltein koira, joka rakastaa kaikkia ja joka on muutenkin ihan lapanen. Aika hassua. Ei se mitenkään vihainen ollut nytkään, kunhan ilmoitti, että nyt ottaa päästä. No, ei auttanut. Homma tehtiin mutinoista huolimatta. Ja nyt on sitten virallisesti terve koira. Ainakin silmän osalta. Eikä siinä ainakaan toistaiseksi mitään vikaa tunnu taas olevankaan. Tutkitaan sitten lisää jos oireita ilmenee.




Noah pääsi eilen pitkästä aikaa hakuilemaankin. Etukulmat valmiina, kun halusin nähdä miten toimii. Ja hyvinhän se toimi. Ihan oli taas entisenlainen ote hommassa. Hieman oli omatoiminen, muttei se haittaa, kun kuitenkin on lähinnä liiankin kiltti. Kovaa meni ja intoa oli. Maalimiehet löytyivät helposti ja ilmaisutkin olivat hyvät. Palloa ei taas meinannut antaa millään pois. Kotioloissa ja yksin treenatessa ei nykyään ole enää mitään irrotusongelmaa, mutta kimppatreeneissä tuntuu kuumenevan niin, ettei mitenkään pysty irrottamaan otettaan pallosta. Ehkä sekin vielä joskus onnistuu.

Tänään tehtiin taas ruutua. Noah oli hyvä, tosin ruutu oli tälläkin kertaa helppo eli kapea ja monta esinettä. Kolme taas otettiin ja hienosti työskenteli, vaikkei heti löytänytkään. Tai niinhän minä luulin, kun en tarkkaan kumpareen taakse nähnyt, mutta selvisikin sitten, että oli käynyt vaihtelemassa esineitä. Onhan se joskus ennenkin satunnaisesti yrittänyt, mutta olen ehtinyt aina ohjata oikeaan toimintaan, kun olen nähnyt aikeet. Nyt en nähnyt ja pääsi vaihtamaan. Tyytyväinen olin silti, kun oli intoa ja iloa taas tehdä. 




Peikko kävi taas hakemassa loput esineet ja hyvin se jo etsii ja irtoaa. Kunhan vain oppisi vielä noutamaankin. No, jos vaikka vähän treenaisi enemmän, niin ehkä se jopa oppisikin jotain. Nyt on ollut vähän laiskan sorttista viimeaikoina, mutta se on pentu ja ehtii myöhemminkin oppia, joten en jaksa kantaa kauheasti huonoa omaatuntoa moisesta laiskuudesta. Kyllä me aina jotain pientä päivittäin tehdään. Jos ei muuta niin leikitään, kuten tänäänkin. Selkeästi pikkukoira on enempi pallomiehiä kuin patukkamiehiä, mikä onkin ihan hyvä, kun minäkin tykkään enempi palloista.


maanantai 1. syyskuuta 2014

Erikoisnäyttely ja pentutapaaminen

Sunnuntai aamulla varhain pakkasin Peikon ja repun autoon ja käänsin opelin nokan kohti Hyvinkään villatehdasta ja unkarilaisten erikoisnäyttelyä. Aika monta vuotta on siitä, kun viimeksi olen siellä ollut, mutta hyvin osasin perille kuitenkin. Halli ei ollut muuttunut miksikään, vaikka ympäristö olikin muuttunut aika paljon. Ennen arvostelun alkua oli aikaa tavata sukulaisia, kuten Peikon kaikki sisarukset. Peikko oli ensin sitä mieltä, ettei todellakaan aio seurustella yhdenkään rääväsuisen siskon kanssa, mutta muutti aika pian mieltään. Sitten olikin kivaa. Peikko oli tapansa mukaan tosi reipas ja niin oli muutkin sisarukset.


Peikon veli Kajo, isä Civil ja meidän pikku Peikko, joka on sisaruksista korkein ja tällä hetkellä myös kapein (luetaan hoikin)

Siskot Lara, Riemu ja Elsi

Ässä-mix eli Pilkkopimeän S-pennut 5kk, vasemmalta Kajo, Riemu, Peikko, Lara ja Elsi. Kuva Sanna Tiainen

Mudit arvosteltiin heti aamusta ja ensimmäisenä kehään astelivat pikkupennut Kajo ja Peikko. Molemmat käyttäytyivät hämmästyttävän hyvin ja saivatkin erinomaiset arvostelut. Peikko sijoitettiin ensimmäiseksi kera kunniapalkinnon. Kunniapalkinnon sai myös Kajo. Hienoa. Peikon arvostelu: "Correct to the age. Exellent head and ears. Good top- and underline. Paralell movement. Good tail and coat. Very promising." 

Myös siskot pyörähtivät kehässä ja hyvin käyttäytyivät nekin. Ensimmäiseksi kera kp:n sijoitettiin Elsi, toiseksi Riemu ja kolmas oli vielä toistaiseksi luppakorvainen Lara. Isoja pentuja ei uroksissa ollut, mutta nartuissa oli kaksi, joiden voittaja sitten oli paras narttupentu ja Peikko siis paras urospentu ja myös ROP-pentu! Enpä vaan olisi uskonut. Kajoa itse veikkasin voittajaksi uroksissa, vaan toisin meni. No, enhän minä vielä mudeista mitään ymmärräkään..


Pilkkopimeän Suurenmoinen "Elsi" 

Pilkkopimeän Silmänilo "Riemu"

Pilkkopimeän Sisukas sissi "Lara"

Pilkkopimeän Salaman nopee "Kajo"

Pentujen arvostelun ja hetken hengailun jälkeen, lähdettiin koko porukalla läheiselle soramontulle juoksuttamaan pentuja. Isäkoira Civil ja tietysti äiti- ja mummokoirat Riesa ja Ruuti liittyivät myös joukkoon, kera kaksijalkaistensa ja kyllä ne juoksivatkin. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita, kuraa ja kovaa ääntä. Puolitoista tuntia meni hujauksessa pentujen touhuja seuraillessa. Vaikka kieltämättä meinasikin itku päästä, kun mietti miten saa taas pentunsa kuivaksi ja puhtaaksi ryhmäkehään mennessä. Toisaalta, se ei haitannut pätkääkään. Oli niin ihanaa katsella Peikon iloa.


Peikko ja Elsi

Riemu ja Lara

Kajo ja Peikko

Peikko ehti loppujen lopuksi kuivua hyvin ennen kehään menoa ja ehti se levätäkin. Himppasen hankalaa oli tosin saada se enää häkistä ihmisten ilmoille, kun joutui ihan kesken unien herättelemään. Hämmästyttävän hyvin se jaksoi silti vielä kehässä esiintyä. Niin hyvin, että ohjattiin kakkospallin kohdalle, heti pulin jälkeen. Eihän pentuja ollut isossa kehässä kuin neljä, mutta hyvä saavutus silti. On minulla vaan hieno pentu. Jaksaminen loppui sitten tyystin siinä kohtaa kun olisi pitänyt poseerata kuvaajalle, eikä herran nenää meinannut enää saada irti lattiasta. No, aika näyttää, tuliko kuvista mitään.





Heti ison kehän jälkeen pakattiin palkinnot ja muut kamat autoon kera itsemme ja huristelimme viimein kotiin. Peikko nukkui koko matkan ja kotonakin otti vielä torkut, jonka jälkeen jaksoikin taas riehua loppu illan. Minä en jaksanut paljon muuta kuin istua sohvan nurkassa. Kiva päivä oli kyllä. Uusia tuttavuuksia ja kauniita koiria. Joku vanha tuttukin. Varmaan mennään ensi vuonnakin, jos vaan kohtuullisen matkan päässä järjestetään.

Lisää kuvia päivästä löytyy kuva-albumista.