keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Rallitusta ja kiharaa karvaa

Olipa varsin vauhdikas viikonloppu. Perjantaina ei vielä ollut mitään ihmeitä buukattuna. Käytiin Luippiksen kanssa lenkillä pihattokaverin ja emäntänsä kanssa. Koirien kanssa kävin vain pienen lenkin kotiin tultuani. Ihan normi ilta siis.

Lauantaina käytiin aamusta lenkki poikien kanssa, pakattiin reissureppu ja muut tykötarpeet autoon ja suunnattiin Opelin nokka kohti Artjärven ärinöitä.


Kuvakaappaus Vau:n sivuilta

Luvassa oli sennen-agimestaruuksien seuraamista ja Rally-toko kilpailemista yhden alokkaan radan verran. Kelikin näytti täydelliseltä. Kirkas taivas ja aurinko, muttei kuitenkaan liian kuuma. Paikan päälle päästyämme, kävin ensin roudaamassa kevythäkit, tuolin ja repun kentälle. Hengasin hetken tutkaillen alokkaan rataa, missä oli juuri alkanut ensimmäisen ryhmän koirakoiden suoritukset. Rata näytti helpolta ja mukavalta. Juttelin siinä vielä tuttujen kanssa ja kävin ilmoittautumassa ja jättämässä kisakirjan, ennen kuin hain koirat autosta. Hiukan jo valmiiksi ahdisti maalaiskoirien kohellus kisapaikalla, mutta pojat yllättivätkin positiivisesti käyttäytymällä esimerkillisesti. Hengailtiin siinä jonkin aikaa kentällä ja käytiin rannassa, jotta pojat pääsivät uimaan, ennen kuin tungin ne häkkeihinsä rataan tutustumisen ajaksi.




Otin Noahin jo hyvissä ajoin häkistä, ettei se kävisi ihan älyttömillä kierroksilla. Sehän osaa kyllä, kunhan ei vaan yritä liikaa. Ja jotta ehtisin tehdä ilmeneville ongelmille jotain. Pienoinen epäilys oli, että kuinkahan koiraskoira oikein kykenee keskittymään, kun samalla kentällä oli käynnissa agikisat muutaman metrin päässä ja rantakin ihan vieressä. Niistä ei sitten ollut onneksi ongelmaksi asti, joten hyvillä mielin kohti omaa suoritusta. Noah oli väsynyt ja minä jännitin taas ihan liikaa, enkä oikein pystynyt keskittymään, joten radasta ei jäänyt sitten kuitenkaan mitenkään hyvä mieli. Läpi räpiköitiin joten kuten ja pelkäsin jo, ettei hyväksyttyä tulosta saada. Olinkin siis lentää persiilleni, kun käväisin tulostaululla. 97/100 pistettä! Arvostelusta selvisi, mistä pisteet oli menneet. -1 hihnan kiristyminen spiraalissa, jonka huomasin itsekin ja älysin jopa korjata, 2 x -1 epätarkasti suoritettu liike eli tulkitsin sen jätäätmisenä spiraalissa ja 360 käännöksessä oikeaan. Tulokseen on kyllä pakko olla tyytyväinen, vaikka itseeni enkä koiraankaan ihan ole.


Pyhtään kirjaston eteen on paikallinen taiteilija maalannut tällaisen ihanan lohikäärmematon ♥

Jonkin aikaa vielä seurasin agikisoja, ennen kuin vein ensin koirat ja sen jälkeen kamat autoon ja lähdin ajelemaan kotia kohti. Ajoin tallin kautta ja kävin rasvaamassa Ljúfurin ja antamassa sille iltayrtit. Kotonakin olin ihan ihmisten ajoissa silti. Onni on lyhyt kisamatka.

Sunnuntaina herätyskello soi jo kuudelta. Koko päiväksi oli luvattu hervotonta sadetta, joten reissureppuun oli tälle päivälle pakattu vaihtovaatteet ja sadeasu kumisaappaineen. Matkaan starttasimme ennen seitsemää, eikä silloin vielä satanut. Nopeasti se matkan edetessä kuitenkin alkoi, muttei lähellekään luvatun kaltaisena. Onneksi. Määränpäässä Woollandiassa Somerolla olimme noin puoli kymmenen maissa. Ohjelmassa olisi siis tutustumista paimennukseen Peikon kanssa mudi- ja kroaattiporukalla.


Katariinan meripuistossa

Päivä alkoi aamupalalla ja lyhyellä ohjeistuksella päivän kulusta, jonka jälkeen jakauduimme kahteen ryhmään ja siirryimme pelipaikalle. Jokainen koirakko oli kolme kertaa lampailla. Molemmissa ryhmissä oli 8 koirakkoa. Meidän ryhmässä 7 mudia ja yksi kroaatti, toisessa muutama muunkin rotuinen mudien lisäksi. Mukavasti sattui myös, että samassa ryhmässä Peikon kanssa oli myös pari serkkua eli Peikon isän Civilin siskon Cafkan lapsia. Oli kiva tavata. Paljon oli samaa näissä kavereissa. Varsinkin ilmeissä ja eleissä. Nuorempi oli luonteeltaankin hyvin samanoloinen. Omistajansa kanssa juteltiinkin, että näistä saa ihan väärän käsityksen mudista rotuna, kun ovat niin superhelppoja.




Ensimmäinen kerta meni Peikolta osittain ihmettelyksi, kun oli niin paljon hajuja. Kiinnostunut se oli kyllä, mutta kun yritti ajaa lampaita liian rajusti ja siihen puututtiin, päätti sitten enemmän keskittyä paskan syöntiin. Oli selvästi epävarma, mitä siltä haluttiin ja varsin jännittynyt myös siitä johtuen. Lopuksi saatiin kuitenkin ihan siistiä kuljetusta, mihin olikin hyvä lopettaa. Toinen kerta menikin lähes kokonaan nuuskutteluun, kun serkkutytöllä oli juoksu ja hajut tietty kiinnosti. Väsymyskin painoi. Ennen kolmatta kertaa, laitoin auton luukun kiinni ja pojat malttoivat vähän levätäkin ja kolmas kerta olikin jo parempi kuin toinen. Mielenkiintoista oli kyllä ja me molemmat alettiin jotain jo tajutakin hommasta. Seuraavalla kerralla varmasti saa hommasta enemmän jo irti, kun on joku taju tapahtumien kulusta. Tämä ei siis jäänyt ainoksi kokeiluksi, vaikka tuskin tästä mitään aktiiviharrastustakaan syntyy. Jos edes silloin tällöin pääsisi...

Kotimatkalle pääsimme hyvissä ajoin ja kotona oltiin jo puoli kahdeksan tietämissä, vaikka nyt ei voinutkaan onnitella itseään lyhyestä matkasta. Pitkä päivä ja koko viikonloppu takana vähillä unilla. Eipä tarvinut paljoa nukkumattia huudella. Vielä maanantaikin meni aika väsyneissä merkeissä, kaikilla. Vaan kyllä kannatti, sen verran antoisa oli viikonlopun tarjonta.



sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Me synnytään, me kuollaan..

Viikko jo vierähtänyt tyttöjen poismenosta. Olo on ollut ihan hyvä, vaikka ikävä tietysti onkin. Ja hiljaista, niin kovin hiljaista. Ei ole ketään kuorsaamassa sängyn vieressä, eikä ketään joka muistuttaisi koirien iltaruuasta. Kotiin ei ole vapaalla mikään kiire, kun ei siellä kukaan odota. Pojat kuitenkin on lähes aina mukana. Ja pojat. Ne eivät ole ikävöineet. Saivathan ne haistaa tyttöjä, kun ne olivat jo poissa. Eläin kyllä ymmärtää. Vaan ovat ne jotenkin muuttuneet. Käytös on samaa kuin ennenkin, mutta.. Jotenkin Noahista tuli aikuinen kertaheitolla ja Peikko taas taantui takaisin pahaiseksi kakaraksi. Mutta hyvin siis menee.




Tytöt on nyt tuhkattu ja haettu kotiin. Huomenna ne pääsevät pihakoivun alle Hertan viereen. Yksi aikakausi on päättynyt. Onneksi kuitenkin molemmat elävät jälkeläisissään vielä pitkään. Diivan pojan viimeiset pennut ovat vasta kolmivuotiaita ja nuorimmat "tajmadoran marulaiset" alle vuotisia, olisivatko kuudetta tai seitsemättä polvea jo ja onhan Marun omiakin pentuja vielä kuitenkin hengissä ja hyvissä voimissa, vaikka vanhoja ovatkin. Niin se elämä etenee.




Onneksi aina ikävien tapahtumien rinnalla on myös niitä iloisia. Sunnuntaina syntyi Ljúfurin tallille pienen pieni varsa, kun shettistamma Tutti pyöräytti pari viikkoa etuajassa reippaan orivarsan. Koko tallin väki on ihan haltioissaan pienestä Sulo-pojasta. Sulo syntyi laitumelle, kahden tamman ja neljän ruunan aivan mahtavaan laumaan, joka kyllä pitää huolen, ettei kukaan pääse lähellekään varsaa, ainakaan vahingoittamistarkoituksessa. Koko lauma pitää pienestä huolta. Ihanaa nähdä mitä pienestä vielä kasvaa.


Muutaman tunnin ikäinen pikku poika ♥

Voiko mitään tämän söpömpää ollakaan?

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Tajmadoran Marabou "Maru" 8.11.1998 - 10.7.2015  
Godiva from Balihara Ranch "Diiva" 6.10.2002 - 10.7.2015


maanantai 6. heinäkuuta 2015

Uusvanhoja ystäviä

Issiponit siirtyivät eilen naapurilaitumen puolelle. Mitään suuren suurta draamaa ei nähty, vaikka vauhtia hetken riittikin. Ovathan pojat jo olleet pitkään samaa laumaa, vaikka aita on välissä ollutkin. Nyt poikien laidunta tarvittiin muuhun käyttöön ja ne saivat siis siirtyä nuorten orien/vanhojen ruunien laumaan. Ljúfur vaikutti tyytyväiseltä, vaikka saikin pari perskärpästä.


Lähempää tutustumista, sh ori 3v, Ljúfur, shettisori 3v ja shettisori 5v.

Sitten mennään...

Kakarat ja pappaheppa, shettisori 2v, Ljúfur, shettisori 3v ja pihattokaveri issiruuna 4v.

Ennen siirtoa kävimme Ljúfurin kanssa lenkillä. Satula oli taas selässä ja matkalla tehtiin selkäännousuja. Samoin "ajoin" satulan päällä makaillen, vieressä siis kävellen, kuten viimeksikin vastaavasti lenkkeillessä. Nyt oli selkeästi stressaantuneempi aluksi, eikä jarrut oikein pelanneet kunnolla. Reagoi myös voimakkaasti satulan naputteluun ym. ääniin. Rauhottui kuitenkin, eikä kotimatkalla ollut enää paljoakaan stressintynkää jäljellä.


Ihanat ♥

Lauantaina oltiin poikakoirien kanssa hengailemassa Kouvolassa shettisnäyttelyssä, missä esiintyivät nämä 3v ja 5v pojat. Muutama muukin tuttu tuli bongattua. Koirat käyttäytyivät esimerkillisesti koko kuuman päivän ja jaksoivat hämmästyttävän hyvin. Äidin luona käytiin vielä kotimatkalla.


Pojat eilen pihapuuhissa

Mummokoirien aika alkaa olla vähissä. Molemmat voivat ihan hyvin tai niin hyvin kuin nyt jo pitkään. Mitään romahduksia ei ole tullut tai muutenkaan selkeitä oloa huonontavia juttuja. Mutta.. ainahan se joku mutta löytyy. Tällä kertaa Marun jo muutaman vuoden saman kokoisena pysynyt pieni maitorauhaskasvain on kasvanut ja alkanut vuotaa. Ja koska 16 vuotta 8 kuukautta vanhaa koiraa ei aleta enää leikkelemään, on mummokoirien aika lähteä. Kunhan vaan pystyn ja kykenen. Koska minähän pitäisin molemmat vaikka aina, jos pystyisin. En pysty. Harmittaa, kun molemmat kuitenkin muuten ovat ihan hyvässä kunnossa ikäänsä nähden. Diivan kipuilut ja virtsanpidätysongelmat ovat olleet olemassa jo pitkään ja nykyään se hengittääkin kovin raskaasti, mutta silläkin on ikää jo kuitenkin 12 vuotta ja 9 kuukautta. Paljon on sekin, vaikkei Marun rinnalla miltään tunnukaan. Ja koska se kärsii myös voimakkaasta eroahdistuksesta, joka on pahentunut kipujen myötä, on senkin aika mennä. Se joutuisi muuten olemaan ihan liian paljon yksin, kun pojat kuitenkin lenkkeilevät ja harrastavat.


Mummokoirat eilen metsässä. Marulla turkin lyhennys vaiheessa.

Niin se elämä muuttuu. Vielä puoli vuotta sitten minulla oli kuusi eläintä, kohta enää vain kolme. Eikä niistäkään kotona kuin kaksi. Voihan itku ja iso ikävä... Vaikka kauemminhan minä olen nuo kaikki saanut pitää, mitä ikinä olisin osannut edes toivoa. Iloitaan siis siitä.