Voihan välistäveto

Eilen oli agilitytreenit. Rata oli mukava, muttei ollenkaan ihan helppo. Ensinnäkin kartturi olisi ajoittain kaivannut navigaattoria kun tuppasi eksymään väärälle väylälle. Ja sitten oli ne välistävedot... Eipä olla niitä pitkiin aikoihin treenattukaan. Ja sen kyllä huomasi. Kartturi oli taas kokoajan ihan väärässä paikassa ja ihan myöhässä ja ihan muutenkin sekaisin omien ohjauskuvioidensa kanssa. Noah menee kyllä ihan juuri sinne minne sen ohjaankin... ellei sitten ehdi jo karata suorittamaan esteitä vapaavalintaisessa järjestyksessä :) No, ei se oikeasti sellaista kyllä juurikaan harrasta, mitä nyt välillä hilpasee jonnekin kontaktiesteelle ennen kuin ehdin aata sanoa.

Sen verran jäi harmittamaan välistävetokuvioiden puutteellinen hallinta, että ihan pakko oli tänä aamuna kotona viritellä kolme onnetonta esteentekelettä pihalle, jotta saisi edes jonkinmoista tolkkua kyseiseen kuviokelluntaan. Ehkä me vähän alettiin taas saada jutun juonesta kiinni...

Limpun turvottelu on paljastunut virustartunnaksi eli huima ripulikin oli siitä johtuvaa. Nyt tilanne mahankin kannalta on jo ihan hyvä. Ljufurillakin on tartunta, mutta sen oireet on jääneet onneksi muutamaan löysempään kakkakasaan ja ylenmääräiseen hikoiluun. Se on myös märästä reidestä ja mahanalusesta päätellen makaillut tarhassa parina päivänä. Molemmat ovat myös syöneet selvästi normaalia vähemmän ja ovat olleet tavoistaan poiketen jo hyvinkin aikaisin illalla tarhan portilla päivystämässä sisällepääsyä. Paitsi eilen, jolloin jouduin herroja huutelemaan, vaikka kello oli jo yli normaalin sisällemenoajan. Virustauti taitaa siis olla voitettu.

Pallo :)

Noksu Nokkela

Noksu Nokkelalla on tänään ollut liikunnallinen päivä. Kun on lenkillä ylikierroksilla käyvän ponin kanssa niin eihän siinä muutakaan pieni koira voi kun käydä myös ylikierroksilla eli juosta täysiä kokoajan. Nyt maistuukin sitten lepo hyvin, eikä koiraskoiralla varmaan suuren suurta energiajäämää enää jäljellä ole loppuillan varalle.

Eilen aamulla käytiin pitkästä aikaa oikein kentällä tottistelemassa, tällä kertaa Haminassa turpeenhakureissun yhteydessä. Haminassa on hiekkakenttä, mikä toimii sekä koirien että hevosten treenikenttänä. Pohja on pehmeä, mutta riittävän toimiva. Ja mikä parasta, siellä on PK-telineet!

Aamu-uninen koiraskoira ei ollut ihan järin virtaisan tuntuinen kun nykäisin sen autosta mukaani. Pallokaan ei mitenkään suuresti virtaa lisännyt, vaikka sen kanssa leikkikin. Jonkinmoista seuraamista saatiin kuitenkin aikaiseksi pienen pakon voimalla. Ei auta, työt on tehtävä, vaikkei se aina niin kiinnostaisikaan. Vaan kun sitten alettiin valumaan esteitä kohti niin johan heräsi Noahkin.

Aloitettiin toko-esteellä. Se on kapea, mutta myös säädettävä. Ja kapeushan ei meitä haittaa, päinvastoin. Pitkään aikaan ei olla esteitä päästy treenaamaan, joten aloitettiin 7:llä laudalla. Korkeudesta en osaa sanoa. Laudat näyttivät leveämmiltä kuin 10cm ja niitä oli vain yhdeksän. Joka hypyn jälkeen lisättiin korkeutta, maximikorkeudesta hypättiin sitten useammin. Homman nimihän on siis se, että Noah istuu, minä siirryn esteen toiselle puolelle narupalloa heilutellen ja Noah tulee hyppy-käskyllä palloon kiinni, hypäten tietty esteen matkalla. Hyvin meni, yhtään kertaa ei kolahtanut. Siirryttiin vielä PK-esteelle, jonka korkeudesta ei tarkkaa tietoa. Muistelisin, että se on ollut harjaksilla metrinen ja kun niitä ei enää ole, olisi tietty alle sen metrin. Helposti ylittyi tämäkin. Hyppynoutohan on hallinnassa matalalla esteellä eli nyt pitäisi vaan alkaa siirrellä sitä maximikorkeuteen.

Jyrkkää A-estettähän me ei olla aiemmin treenattu, eikä juuri loivempaakaan. A-este on lähinnä tuttu vain agilitystä. Nyt kuitenkin hyvin menneistä hypyistä innostuneena siirryin jyrkälle A-esteelle. Käsky "kiipee" ja sinne meni eli ei mitään ongelmia. Pallo kiireesti perään ja kova kehuminen, vaikka ei kai tuo niin voimakasta kannustusta olisi tarvinut. Uusittiin muutaman kerran kun ajattelin, että vahingossa varmaan onnistui ensimmäisellä kerralla. Ja joka kerta meni kuin vanhalta tekijältä. Voi kunpa se vaan oppisi käyttäytymään maalimiehellä niin päästäisiin ensi kesänä kokeisiin....

Perjantaina oli agility treenit, melkein kolmen viikon tauon jälkeen. Arvata siis saattaa, että virtaa piisasi. Ennen omaa vuoroa tehtiin tottista varmaan tunnin verran, eikä vire laskenut yhtään. Seuraamista, seuraamista, seuraamista ja kun vähän alkoi keskittyä, otettiin kaikki pysäytykset ja luoksetulo. Paikalla makuuta myös ja taas seuraamista. Mutta ehkäpä se sitten kannatti, koska ratatreenissä Noah toimi hyvin. Kartturikin onnistui osittain, mitä nyt yksi kohta aiheutti päänvaivaa hiukka enemmän. Hitsin hauskat treenit taas. Meillä on kyllä huippu porukka!

Illan rata siis tässä

Loppukevennys. Joka ainoa koira juoksi ensimmäisellä kierroksella komean lentokeinun! Siis sellaisetkin koirat, jotka eivät tee sitä koskaan. Noah on kyllä onnistunut siinä useinkin....

PS. Limpun jalkoväli alkaa näyttää jo lähes normaalilta. Oikean puolen kovettumakin on osittain sulanut pois, eikä turvotusta ole enää nimeksikään. Olen niin iloinen!

Iloinen poni ja potilas

Viime sunnuntaina iski taas inspiraatio. Kentälle piti päästä. Eipä siinä sitten muuta kuin Ljufur ja Noah narun päähän ja menoksi.

Kentälle päästäkseen täytyy ensin kävellä n.700m kylän päätietä, ennen kuin kantataan kentälle vievälle sivutielle. Ja kyllä olikin tällä kertaa pitkä tuo matka. Ponissa oli vähän virtaa. Koko matkan se oli valmiina sinkoamaan maata kiertävälle radalle, mitä se sitten yrittikin kun sivutien risteyksessä isoa tietä ylittäessämme vastapäisestä talosta tuli ihminen ja koira. Siis aivan järkyttävää. Ikinä ennen ei sieltä ole ketään tullut. Takuulla tappajakoira ja mistä sitä tuosta ihmisestäkään tietää. Saattahan sekin syödä pieniä poneja päivälliseksi. Potkasen. Molemmilla jaloilla yhtä aikaa. Ei häivy ei. Pelästysköhän se jos seisoo tällee kahdella jalalla? No ei. Mut hei, toi pieni ja musta ei ole millänsäkään, eikä mammakaan. Ehkä ne ei olekaan vaarallisia? Poispäinhän me ollaan kuitenkin menossa. Ei ne enää meitä kiinni kyllä saa. Huh, taidettiin selvitä.

Loppumatkalla kentälle ei enää törmätty tappaja koiriin, eikä muihinkaan petoihin. Kovaa sai kyllä kävellä kun menohaluja ponilla oli, enkä hirveästi halunnut sen menoa hidastaa. Hieman oli jo nihkeän tuntuinen turkki ponilla, ennen kuin olimme perillä. No, liekö ihmekään kun lämpömittari kuitenkin näytti liki kymmenen asteen lukemia.

Kentällä poni ympyrälle ja sitten läks. Ja lujaa. Melkein meinas olla vaikea pideltävä. Mutta siis vain melkein. Ljufurhan on siitä ihana, ettei se koskaan lähde käsistä. Se saattaa ilotella reippaastikin, mutta yleensä ihan löysän narun nokassa. Kerran kaksi saattaa vähän nykästä, mutta se on sitten siinä. Niin nytkin. Annoin sen juosta, välillä suuntaa vaihtaen. Ja kyllä se juoksikin. Pukkiakin tuli aika tiheään tahtiin. Kun viimein alkoi rauhoittua, pyysin ravia. Ihan reilusti vielä ravailtiin toiseen suuntaan, toiseen ei irronnut enää kuin jonkin sortin possupassia. Annoin periksi. Yritettiin vielä vähän ohjasajojuttujakin, muttei oikein kumpikaan jaksanut keskittyä. Kahden kierroksen jälkeen lähdettiin lompsimaan kotiin päin.

Kotona hiestä läpimärkä poniini sai loimen niskaansa ja joutui tarhaan vaikka yrittikin ehdotella muuta.

Limpulla on ongelma. Tai itseasiassa Limpulla ei niinkään ole ongelmaa, ongelma on enempi emännällä. Limpulla on mahan alla puolikas jalkapallo. Limpun esinahka on turvonnut ja kovat patitkin sieltä löytyi molemmin puolin keskiviikkona kun asiaa tarkastelin lähemmin. Huomasin siis tuon jo viikonloppuna, mutta unohdin sitten koko jutun kun Limppu ei kuitenkaan mitenkään erityisesti oireile.

Torstaina soitto eläinlääkärille, joka epäili jonkinmointa traumaa. Piti myös virusinfektiota mahdollisena, mutta epätodennäköisenä. Nyt sitten syödään tulehduskipulääkettä ja letkutetaan. Kyllä. Kylmää vettä törkeesti aukosta sisään letkulla. Limpulla ei ole mitään sitä vastaan. Toisin on jalkojen letkuttamisen kanssa. Silloin pitää stepata ja uhkailla potkulla. Omituinen otus. Hyvin omituinen otus. Vasen puoli olikin jo eilen parempi. Kova patti on sieltä hävinnyt ja turvotuskin ehkä hieman laskenut. Oikea puoli näyttää nyt entistä pahemmalta. Toivottavasti se on vain näköharha.

Limpun mahakin on ollut taas tosi löysä, vaikka välillä oli taas jo oireeton. Ehkäpä nämä liittyvät yhteen jotenkin. No, oli miten oli niin nyt syötetään kipulääkekuuri (5pvä) ja toivotaan parasta. Jos ei helpota, uusi soitto Teemu-sedälle ensi viikolla. Potilas itse on onneksi oma itsensä, mikä helpottaa huomattavasti omaa oloani.

Noahin kanssakin on treenattu, mutta siitä lisää huomenna... tai sitten joku toinen kerta...

Vaihtelu virkistää

Enää ei ole värikäs ruska-aika. Nyt on lähinnä vaan pimeää ja synkkää, lumetkin on sulaneet. Siispä vaahteranlehdillä somistettu ulkoasu sai vaihtua. Ulkoasusta en silti tehnyt pimeää ja synkkää, vähän vain väritöntä.

Vähän on ollut pimeää ja synkkää tai ainakin väritöntä tämä elämäkin. Lenkkeilyintokin on taas selkeästi hiipunut kuten joka vuosi tähän aikaan, ennen kuin taas tottuu pimeällä lenkkeilyyn. Ponipojat varsinkin ovat jääneet tosi vähälle. Ja kun karva kasvaa, näyttää siltä että mahakin kasvaa. Torstaina viimein uskaltauduin taas käyttämään painomittanauhaa. Ja kas kummaa, tilannehan oli ihan hyvä. Ljufurin mitat on jopa hieman pienentyneet, eikä Limpullakaan paljoa kasvua mahanympäryksessä ollut havaittavissa. Osan Limpun painon noususta laitan kyllä vatsan turvotuksen piikkiin. Limppuhan on taas seisonut jonkun aikaa kun vatsa on kiukutellut ja mörköjä on herran mielestä muuttanut vaanimaan pientä poniinia joka puskan juurelle.

Ljufur on lenkkeillyt säännöllisen epäsäännöllisesti. Viimeksi lenkillä oli Lurpan lisäksi mukana vain Noah, joka jostain selittämättömästä syystä kävi hurjilla kierroksilla koko ajan. Sen ajan mitä se juoksi vapaana, se todellakin juoksi ihan täysiä kokoajan. Ei haistellut, ei nostellut koipea, vaan juoksi, juoksi ja juoksi. Loppujen lopuksi oli pakko ottaa pieni poskiote ja rauhoittaa tilanne kun alkoi tuntua, että pienen koiran pää räjähtää ihan justiinsa. Hetki meni, mutta loppumatkalla minulla oli mukana normaali koira. Ja kotona minulla oli koko loppu päivän ihan mukavan rauhallinen koira. Tunti niin paljon kuin jaloista lähtee ja toinen hihnassa veivät pahimmat sauhut pikkukoirasta.

Vähän on ollut treenitaukoakin Noahilla. Viime viikolla oltiin agilityssä tiistaina ja perjantaina möllikisoissa hengailemassa. Tällä viikolla ollaan otettu tottista pari kertaa ja kerran pari agiestettä pihalla. Tottis on ihan hyvässä mallissa ja vieläkin paremmassa olisi jos viittis enemmän treenata. BH-koekin jäi tältä vuodelta suorittamatta kun en itse ole oikein koskaan tyytyväinen Noahin tekniseen osaamiseen. Asenne on kyllä aina kohdillaan, eikä virheitä tule, mutta kun se saisi tehdä pysäytysliikkeet nopeammin ja luoksetulokaan ei ole mielestäni tarpeeksi nopea ja seuraamisasentokin on ihan kummallinen ja ... no, en vaan ole tyytyväinen, piste. Ehkä sitten ensi vuonna.

Marun synttäreitäkin vietettiin torstaina. Maire Koiranen on nyt siis kokonaista 14 vuotta vanha. Karvoistaankin on raukka joutunut luopumaan ja opettelemaan taas takinkäytön pihalle mennessä.