Aurinkoa

Käveltiin poikain kanssa aamupäivästä läheiselle maneesille mätsäriin. Ei näkynyt aurinkoa, pikku pakkanen oli ja joku milli eilen satanutta lunta.

Aika vähän oli mätsärissä väkeä ja vielä vähemmän tuttuja, mutta viihdyttiin me silti paikalla sellaiset puolitoista tuntia. Peikolla ei näyttänyt olevan minkäänlaisia ongelmia toisten koirien kanssa. Samoin käyttäytyi kuin tähänkin asti. Paitsi, että se on viimein löytänyt äänensä. Se haukkui topakasti, kun se halusi treenikaverin snautserin namit. Se haukkui minulle, kun alkoi olla tylsää. Siis haukkui, ei vain puhissut. Kun ei nameja tullut mukaan, vaikka niin suunnittelin, palkkasin hanskalla repimällä.

Kun viimein poistuimme maneesista, oli ulkona alkanut taivas kirkastua ja pian aurinko paistoi jo melkein pilvettömältä taivaalta.

Ei pidetty mitään kiirettä kotimatkalla ja aikaa kuluikin reilusti enemmän kuin mennessä. Vaan kun ilma oli hieno, niin mikäs siinä.

Vastavalolla kikkailua

Kivoja kuvia olisi saanut, jos olisi ollut järkkäri mukana. Vaan tällä kertaa piti tyytyä vain pokkariin. Ei sekään huono ole, kun vaan osaisi paremmin käyttää.

Kolmisen tuntia meni reissussa yhteensä ja kotiin päästyä olikin jo kova nälkä. Pojat oli ihan mukavan väsyneitä tovin jos toisenkin ja aika rauhassa saikin ruokaa laitella. Peikolla ei kauaa lepovaihe kestänyt, vaan huonosti on muista sille seuraa loppu päivästä ollut. Minä vähän leikin sen kanssa paremman puutteessa.

Kotimatkalla kuvattua

Päivän saldo, ei yhtään karannutta eläintä

Kaikki kuusi nelijalkaista on tallessa ja hyvissä voimissa. Mitä nyt Limpun maha on ollut karkailuista lähtien sekaisin ja Ljúfur hankaa hintsusti vieläkin. Diivalta lähtee karvaa ihan hirmuttomasti ja se sai tänään viimeisen antibiootin, kun sen peräpää oli tulehtunut nuoleskelun takia, eikä paikallishoito auttanut. Marulla oli eilen maha sekaisin ja tänään leikkasin takapäästä haisevat karvat. Noahilla on ollut myös jotain vialla, kun se on taas ollut herkillä, en kyllä ole keksinyt, että mitä. Peikko on ok, paitsi sille ei tunnu sopivan ainakaan tuo kuivaruoka, mitä nyt syövät. Eikä se taida enää kasvaa. Ei nyt ainakaan kuukauteen ole tullut juuri korkeutta lisää ja painokin on pysynyt samoissa. Tänään tosin sain aika huiman vaakalukeman, mutta epäilen ettei se ole totuus. No, onhan se tänään tasan 8kk vanha, joten kai sen kuuluukin jo olla täysikokoinen. Ja onhan se mudiksi iso, vaikka minusta rääpäle onkin.

Kolme neljästä karvakaverista, vain Diiva puuttuu..

Maanantaina oli kauhea päivä. Maru katosi. Oltiin metsässä ja se päätti lähteä eri suuntaan kuin me muut. Sinne se katosi pimeään, kun ei tullut kutsuttaessa, enkä juoksemallakaan kiinni saanut. Eikä sitä löytynyt mistään. Etsittiin jalan ja autolla, ei vilahdustakaan. Ihan kamalaa. Olin aivan varma, että sinne jäi. Jos Maru ei halua tulla löydetyksi, on sen löytäminen pimeässä aika mahdoton tehtävä. Tulin jo kotiin välillä, kun tuntui ettei ole mitään muuta tehtävissä enää, kuin odottaa ja toivoa että tulee itse kotiin. En pystynyt kauaa olemaan. Pakko lähteä etsimään. Pojat mukaan ja menoksi, aiemmin tekemämme lenkki toiseen suuntaan. Oltiin jo ihan metsätien loppupäässä, kun yht'äkkiä otsalampun valokeilassa olikin kolme koiraa. Maru oli löytynyt! Muttei se vieläkään ihan helpolla antautunut. Loppujen lopuksi ihanan ihanat paimenpojat älysivät pysäyttää seniilin mummokoiran, jotta sain sen kiinni ja viimein kotiin. Kello oli jo yli kymmenen, kun pääsimme kotiin, lenkille lähdettiin puoli kahdeksan aikaan. Kauhea nälkä Marulla oli, mutta muuten se oli hyvinkin pirteä. Eikä myöhemminkään ole ollut minkäänlaisia merkkejä väsymyksestä tai muustakaan. Sen verran taisi pelästyä itsekin, että pitää nyt kyllä varsin hyvin itse huolen, että pysyy mukana. Uskomaton teräsmummo se kyllä on ♥ 

Tänään kävi se, mitä olen eniten pelännyt. Peikon kimppuun hyökättiin. Ei onneksi käynyt kuinkaan, kun hyökännyt sakemanniuros enempikin halusi pelotella kuin vahingoittaa, mutta ikävää se oli silti. Peikko juoksi karkuun ja kiljui kuin olisi kurkkua katkaistu ja sakemanni perässä. Minä siihen Noah toisessa kädessä ajamaan vierasta koiraa pois. Onneksi Noah on fiksu, eikä osallistunut toimintaan räyhäämällä tai muutenkaan. Isäntä sai koiransa kiinni ja todettiin että Peikko vain pelästyi, eikä mitään fyysisiä vammoja syntynyt. Enkä usko, että psyykkisiäkään, sen verran fiksu kaveri on tuokin. Häntä pystyssä se jatkoi matkaa, niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Huomenna jos pistäytyisi tuossa läheisellä maneesilla mätsärissä vielä varmistamassa, ettei traumoja syntynyt. Agikisat jää nyt väliin, kun auto ei oikein ole yhteistyöhaluinen. Mätsäriin pääsemme kävellen. Töissäkin pitäisi käväistä, mutta katsotaan nyt ensin, mitä tuosta autosta huomenna sanotaan.

Kohtaamisia

Lenkkeiltiin ponipoikien kanssa eilen metsässä. Molemmat käyttäytyivät hyvin, vaikka menomatkalla virtaa ja vauhtia tuntuikin olevan. Kokoajan sai kumpasellekin huomautella ohittelusta. Takaisin tullessa, käytiin kääntöpaikalla kääntymässä, Limppu muuttui taas perässä vedettäväksi ja Ljúfurinkin vauhti hidastui. Outoja ovat. Yleensähän hevosilla on kotiin kiire, muttei näillä tunnu koskaan olevan.

Limppu on aina jostain kurainen, kun makaa märässä maassa. Sisällä olisi kuivat ja puhtaat aluset, muttei se kelpaa. Pihalla on niin paljon mukavampaa pötkötellä.

Kotimatkalla törmättiin yhteen kylän huonostikäyttäytyvään koiraan. Epävarma weimariuros, joka uhoaa kaikille ja isäntä vielä vahvistaa käytöstä kokoajan kehumalla. Se on joskus hyökännyt Ljúfurin takasiin, muttei Ljúfur onneksi kanna kaunaa. Nyt se oli kiinni, muttei siitä kauheasti apua ollut, kun isäntä tuli sukkana perässä. Sitäpaitsi, ihan en ymmärtänyt taktiikkaa, kun tulivat meitä vastaan ja tilaa olisi ollut väistää tai jopa siirtyä risteävälle metsätielle, niin ei kun kääntyivät ympäri ja jäivät eteen kävelemään. Ja koska koira räyhäsi kokoajan räkä roiskuen taaksepäin, eikä isäntä saanut sitä liikkumaan kunnolla, Limpulla alkoi nousta savu korvista, kun stressitaso nousi tarpeeksi. Se suunnitteli jo kevätjuhlaliikkeiden esittelyä, mutta juuri ja juuri sai vielä pidettyä päänsä kasassa. Pakko oli pyytää viemään hittoon se elukka siitä räyhäämästä, vaikka oikeasti olisi tehnyt mieli sanoa paljon paljon pahemmin.

Oikeasti en ihan jaksa ymmärtää, että miten on niin vaikeaa saada sitä reilua kolmeakymmentä kiloa siirtymään sinne minne haluaa. Tai no, välillä eivät sitä viittä kiloakaan meinaa saada hallintaan. Tässä tapauksessa kuitenkin kiloja oli enemmän. Minulla oli käsissä kuitenkin liki tuhat kiloa, eikä sille isännälle tullut mieleenkään, että minulla saattaisi tulla joku ongelma. Jotenkin tuntuu, ettei ihmiset ymmärrä, että hevoset oikeasti ovat ihan oikeita eläviä eläimiä. Ja vielä pakoeläimiä, jotka reagoivat hyvinkin voimakkaasti uhkaan. Ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta. Onneksi on sitten niitäkin, jotka väistää vähän turhaankin. Eihän meidän ponit koiria pelkää, päinvastoin, mutta raja se on niidenkin kärsivällisyydellä.

Tänään tehtiin aamupäivästä poikakoirien kanssa parin tunnin lenkki. Keli on ihan hyvä, pari astetta pakkasta ja tyyntä. Aurinko ei kyllä paista, mutta jotenkin valoisampaa on kuitenkin kuin eilen. Päästiin ensimmäistä kertaa testaamaan kylän uusi pyörätiekin ihan alusta loppuun asti ja oli kyllä niin kätevä että. Koirat voi olla vapaana puolet enemmän, eikä tarvitse väistellä autoja. Tykkäsin. Hiljaista oli, mutta joitain muitakin sentään oli liikkeellä.

Teinikoira on alkanut rutisemaan vastaantulijoille, varsinkin tietysti koirille. Ihan se on yhtä ystävällinen kuin ennenkin, mutta ensireaktio on aina vähän sellainen "kuka ihme uskaltaa tulla tänne minun reviirilleni". Olen jättänyt rutinat omaan arvoonsa, korkeintaan sanon toruvasti "höpö höpö" tai jotain yhtä viisasta. Ja se hyvin tehoaakin, ainakaan rutinat eivät ole pahentuneet. Tänään tuli vastaan samanikäinen bortsulta näyttävä uros (en tullut kysyneeksi rotua). Emäntä niin kovin halusi tehdä tuttavuutta, etten sitten voinut vastustaa kiusausta päästää Peikkoa moikkaamaan kaveria, vaikka Peikko olikin ensin rutissut ja vaikka olenkin sitä mieltä, että vastaantulijoiden kanssa ei seurustella. Tämä toinen ei ollut vieraita koiria juuri tavannut, mutta reippaasti sekin alkoi heti leikkiä ja pojilla synkkasi tosi hyvin. Hyvä mieli tuli, vaikkei nyt ihan koulutuksellisesti ollut oikea ratkaisu tässä tilanteessa. Onneksi Peikko on kuitenkin niin kiltti ja tottelevainen, ettei moisesta haittaakaan ole.

Ensi viikonloppuna olisi agikisat Kotkassa ja mätsäri Pyhtäällä, joten saattaa olla että on hiukan vilkkaampi viikonloppu luvassa kuin mitä nyt on talvirenkaiden puutteesta johtuen ollut. 

On lunta tulvillaan...

No niinpä. Ja mulla kesärenkaat autossa alla, joten viikonloppu vierähtää tiukasti kotosalla. Harmi, vaan näillä mennään.

Oli lenkillä pokkari mukana. Ihan ei valo riittänyt kunnon kuviin näin aamutuimaan.

Torstaina lähdin illalla taas ajelemaan Haminan suuntaan ja ajatus oli poiketa ensin kentällä ja sitten suunnata heiniä hakemaan. Vaan toisin kävi. Tai siis, suuntasinhan minä kentälle kyllä, mutta vaikka siellä olikin meille varattu vuoro, oli siellä kuitenkin joidenkin muiden agilitytreenit täydessä käynnissä, joten ei sitten treenattu. En viitsinyt häätää porukkaa muutaman hassun minuutin tähden, kun eihän meidän treenit kestä kerrallaan kuin maksimissaan viisi minuuttia.

Muutenkin on ollut aika laiskaa tällä viikolla treenien suhteen. Kotona olen jumpannut Peikolle noutoa sekä kapulalla että esineillä. Kapulalla onnistuu jo varsin mallikkaasti jopa pihalla ja hyppynoudon alkeitakin ollaan aloiteltu eli tekniikkaa kymmensenttisellä esteellä. Jopa kilon kapula tuodaan topakasti eteen asti. Esineitä ollaan tehty sisällä naksuttamalla niin, että kun esine/lelu maasta nousee käteen asti, naks ja palkka. Käskynä esineruutukäsky tai ei käskyä lainkaan, riippuu tilanteesta. Nopsasti keksi tämänkin. Jo toisella treenikerralla alkoi tarjota itse. Fiksu kaveri.

Ei sillä oikeasti noin väärät sääret kyllä ole.

Limppu on harrastanut kosketuskeppi-treeniä ja innostui niin kovasti, että kyttää nyt jokaista liikettäni. No kun siitä saa porkkanaa, ei se muuten niin innoissaan olisi. Aidoissa on pysynyt hyvin ja uskon että taas pysyykin seuraavaan kertaan asti, joka toivottavasti on vasta ensi syksynä. 

Meidän Diivan ainokaiset pennut, Eijatuun N-pennut, täyttivät torstaina jo 9 vuotta. Ainakin kuusi pennuista tietääkseni vietti synttäreitä, Norma ja Tempohan ovat jo pilven päällä. Onnea siis Aapo, Kaapo, Jaffa, Laku, Masi ja Rymy!

Kotiseutumatkailua

Käytiin tänään koirapoikien kanssa taas alaosaston treeneissä Kouvolassa, tällä kertaa vanhoilla kotikulmilla kasarmialueella. Siellä on entisessä varusmiesten koulutusrakennuksessa Suvieran halli. Tilat eivät ole isot, mutta meidän tarpeisiin tällä hetkellä ihan passelit.

Oltiin aika ajoissa paikalla, että ehdittiin käydä lenkki tuttuja paikkoja katselemassa. On siellä niin erilaista, vaikka kuitenkin samanlaista.Tämänkin rakennuksen nurkilla on penskana leikitty, kun nurkalla asuttiin.

Hallin kulmaa toiseen suuntaan, missä taustalla näkyy vanha kotitalo :)

Noah teki ensin pientä radan pätkää, mutta matto ei kovin hyvin pitänyt vauhtiveikon alla ja homma meni vähän luisteluksi. Kivaa oli kumminkin. Peikko teki omalla vuorollaan myös pientä radan pätkää, kun hyppyä ollaan nyt kotona tehty. Aiemminhan se osasi vain putken. Tehtiin myös puomilla kontaktiharjoitusta, eikä puomi taas tänään ollut ollenkaan pelottava. Päinvastoin, täysillä mentiin. Hämmästyttävän hyvin sujui ja kakara alkoi jo oikein innostumaan. Peikolle tehtiin vielä ilmaisuharjoituskin, kun kerran oli apuvoimia tarjolla. Ei sieltä kovin kummoista ääntä tule vieläkään, mutta ehkä ahkerasti harjoittelemalla. Kun se kuitenkin osaa haukkua.

Kotimatkalla pyörähdettiin äiskää moikkaamassa ja kuten aavistinkin, meidän maalaiskoiran mielestä kerrostalossa oli varsin ihmeellistä. Ensinnäkin ne raput, oudot. Peikko kiipesi kyllä ihan hyvin, kunhan ensin pääsi vauhtiin, mutta kun ne oli epäilyttävät aluksi. Eipä se ole moisia koskaan edes nähnyt. Sitten oli ne äänet. Peikko viihtyi oikein hyvin kyllä. Se löysi Viken vanhoja leluja ja touhusi niillä itsekseen. Mitä nyt piti välillä käydä toimittamassa, että tuolla on joku, kun rapusta kuului ääniä. Se on kyllä vaan niin mukava kaveri, kun osaa olla kuin kotonaan missä tahansa.

Hieman oli sumuista Kouvolassa

Torstaina ajeltiin Haminaan KPH:n vuorolle tottistelemaan. Haminassa on hiekkapohjainen aidattu kenttä, jota käyttää koiraporukoiden lisäksi myös hevoset, sekä kulmakunnan koirankusettajat niin kuin koirapuistona. Tosi reilua. Pojat teki molemmat pari kierrosta ja molemmat olivat varsin päteviä. Varsinkin Peikko yllätti jälkimmäisellä kiekalla tekemällä moninkertaisella draivilla normaaliin nähden. Silti se kuunteli hyvin ja osasi kaiken kuten pitääkin. Ekalla kierroksellahan vieras paikka ja hyvin voimakkaasti "hajustettu" kenttä hieman haittasi keskittymistä ja seisomisliike oli kokonaan kadonnut. Muuten toimi silloinkin ihan hyvin.

Hyvin väsyttää reippaan treenailun jälkeen

Limppukin on nyt pysynyt perjantaiaamun karkureissun jälkeen siellä missä kuuluukin. Eilen käytiin molempien ponien kanssa reipas lenkki ja tänään Limppu on ollutkin sitä mieltä, että parempi olla hiljaa ja huomaamatta, ettei akka raahaa taas urheilemaan. Eikä ole raahannut.

Metvurstia tarjolla

Tarina jatkuu niin, että eilen aamulla/yöllä Peikko ilmoitti ensin kahden aikaan, että ulkona tapahtuu jotain. Kävin katsomassa ja kaikki näytti olevan kunnossa. Neljän aikaan se herätti uudelleen ja silloin olikin aita matalana ja Limppu tiessään. Ei muuta kuin aita pystyyn, koirapojat matkaan ja etsimään. Ljúfur kutsui kaveriaan ja olin kuulevinani Limpun vastaavan ja sinne sitten suunnistin pilkkopimeässä. Otsalamppu toki oli apuna etenemisessä. Tunnin verran haahuiltiin ja huudeltiin, ei näkynyt eikä kuulunut herraa. Kotona sitten tarhaan tsekkaamaan, että toinen on sentään tallessa ja silloin alkoikin tieltä kuulua klipklopklip, kun Limppu tallusti rauhassa kotia kohden. Olikin sitten jo pihassa, kun sinne ehdin. Juoksuttelin sitä hetken pihalla ympyrällä, kun jos kerran liikkua haluaa, niin siinähän sitten liikkuu. Töihin oli kuitenkin lähdettävä, joten homma jäi vähän puolitiehen.

Illalla jatkettiin ja käytiin myös tiellä heittämässä pieni lenkki. Samoin toimittiin tiistaina illalla, se kun on usein auttanut karkailuun. Vaikka ei Limppu narun päässä lenkille halua, perässä sitä saa vetää. Yksin on niin paljon mukavampaa.

Heinäkuu 2013

Yö oli levoton, minulla, niin kuin on vähän joka yö tällä viikolla ollut. Tarhassa oli kuitenkin hiljaista ja vaikka heräilinkin tarkistamaan tilannetta, välit nukuin kuitenkin hyvin. Jotenkin liiankin hiljaista, mutta siellä ne molemmat tyytyväisenä olivat kun aamuruokia kiikutin. Nyt toivotaan, ettei tästä asiasta tarvi enää kirjoitella. Ei ole kauhean turvallista juoksennella tuolla tiellä, missä porukka ajaa todella kovaa ja rekkojakin liikkuu, vaikka kapea kylätie onkin. 

Vaan joku syyhän tälle täytyy olla. Rakas serkkuni ehdotti, että sille täytyisi hankkia heila. Vaan mitä vanha ruuna heilalla tekisi? Tylsää sillä voi hyvinkin olla, vaikkei se heila ehkä ratkaisu olekaan. Olosuhteet kuitenkin on ihan kohtuulliset. Metsäistä tarhaa on liki hehtaarin verran. Sisälle pääsee halutessaan ja omalla aikataululla, koska pihatto. On vapaa heinä ja kaveri. Ohjattua liikuntaa on ollut liian vähän, myönnän. Mutta kun ei se siitä ole koskaan erityisemmin perustanut. Ja muutenkin olen ollut liiaksi poissa. Ja vaikka Limppu itsenäinen onkin, ehkä se silti kaipaisi enemmän huomiota. Tässä ehdottomasti yritän parantaa. Mutta jotenkin ei sekään ihan syyksi minulle kelpaa. Olisi vaan niin paljon helpompaa estää moinen käytös, kun tietäisi syyn ja sen voisi korjata. Vaan näillä mennään nyt ainakin toistaiseksi ja ainakin toivotaan parasta. Aika näyttäköön, kuinka homma etenee..

Häirintää

Limpulla on taas se aika vuodesta, kun ei mitenkään voi pysyä aidassa. Sillä tulee aina kerran vuodessa joku ihme hinku maailmalle ja eilen herra löytyikin illalla aidan väärältä puolelta, kun huutelin poneja syömään. Siellä se hörisi suorastaan järkyttyneenä, kun ei päässyt ruokakipolleen. Milloin lie oli sinne livahtanut, itse olin koko illan pois. Onneksi se ei koskaan lähde kauas ja Ljúfur oli taas ihan aidan oikealla puolella, vaikka aita olikin kahdesta kohtaa matalana. Siinä sitten ensin aitaa ylös ja sen jälkeen Limppu portin kautta oikealle puolelle ja kuppia eteen. Ihan ei tullut uni kunnolla koko yönä, kun kokoajan kuuntelin, josko se taas häipyy. Ei häipynyt, eikä ole häipynyt tänäänkään. Josko sitä vaikka ensi yönä nukuttaisi.

Tänään oli aika mielenkiintoinen tottistreenikin. Olin yksin kentällä ja jättänyt Noahin istumaan viedessäni palloa toiseen päähän kenttää eteenmenoa varten. Jätin pallon ja käännyin mennäkseni takaisin, niin mikäs siellä juoksentelikaan Noahin takana päättäväisenä suoraan kohti. Rusakko perkele. Sieltä se juoksenteli paikallaan olevan koiran ohi kentän poikki ja katosi pimeyteen. Noah tuijotti toki ihmeissään, mutta pysyi rauhallisena paikallaan ilman pienintäkään halua ampaista perään. Onni on riistavietitön koira. Maru ei olisi pystynyt vastustamaan kiusausta ja olisi se saattanut olla Peikollekin tekemätön paikka. Jos se siis jo osaisi pysyä paikallaan. Nythän se ei vielä osaa niin, että voisi olettaa sen kestävän yleensäkään häiriötä, saati sitten ohi juoksevaa rusakkoa. 

Muuten tottistreenissä ei ollut mitään uutta. Kolme kierrosta tehtiin molempien poikien kanssa. Peikko teki seuraamista ja muita osittain osaamiaan asioita makkaralla, sekä leikkiä. Noah teki lähinnä eteenmenoa, kun sitä ei olla tehty aikoihin ja nytkin sitten juoksi ihan miten sattuu vinoon tai mutkitellen, joten pakkohan sitä sitten oli vähän jauhaa. Onneksi se sen kestää ja viimein saatiinkin suora eteenmeno aikaiseksi. RajaMarketin kautta kotiin ja lenkille, hepoille heinää ja sapuskaa ja kohta nukkumaan. Hyvässä vauhdissa on jo tämäkin viikko.

Muutakin kuin juhlintaa

Poikakoirien kanssa pidettiin hieman treenitaukoa, mikä käytännössä tarkoitti lähinnä kentällä käymättömyyttä. Ollaan me kotona tehty kaikkea pientä, vaikkei ihan joka päivä kyllä. Vähän alkaa haitata harrastusta tuo pimeys, muttei sille nyt mitään voikaan. Sisällä on lähinnä siis Peikon kanssa puuhasteltu ja joitain kertoja kaupan parkkipaikalla, kun siinä on ihan hyvät valot ja iltasella myöhemmin ihan hiljaistakin. Noah on ollut totaalitauolla. Molemmille on tehnyt ihan hyvää.

Nyt on sitten jo tehtykin jotain eli viime viikonloppuna oltiin Kymenlaakso Sennen yhdityksen (alaosasto) hallivuorolla Homeetan hallilla Valkealassa. Noah pääsi pitkästä aikaa aksaamaan ja hitsit, että olikin kivaa. Pientä rataa juostiin muutama kerta ja erikseen tehtiin pujottelua. Ensimmäinen rata meni tosi hyvin, sitten alkoi lähteä mopo käsistä ja ohjaus hajosi ja kaikkea, mutta hauskaa oli kumminkin. Pujottelussa näkyi pitkä tauko ja se oli normaalia hitaampi, kun joutui oikein keskittymään. Saatiin tosin kehuja nopeasta pujottelusta, muttei ne olekaan nähneet miten Noah yleensä pujottelee.

Tältä näytti rata, ainakin melkein..

Peikko teki putkea ja matalaa keinua, hiukan siivekkeen kiertoa ja käveltiin läpi sekä puomi että A-este. Sillä on nimittäin nyt taas ikävaihe, jolloin korkeat paikat pelottaa. Huomasin vaan kun oltiin viime lauantaina kaverini ja kahden kultaisennoutajansa kanssa Kyminlinnan valleilla lenkillä. Siellä on paljon siltoja, mistä Peikkokin on mennyt kymmeniä kertoja. Nyt vaan ei millään meinannut uskaltaa. Kyllä se sitten aina kerran jälkeen huomaa, ettei ole kamalaa, mutta vaatii sen kerran sentti sentiltä menemisen eli aikaa kuluu. Samoin oli agiesteiden kanssa myös. Toistoja siis tarvitaan.

Hiukan Peikko teki myös tottista hyvässä häiriössä, kun samaan aikaan aksasi kovasti haukkuva berni. Hyvin keskittyi silti Pikkupeikko. Parempaa Pikkupeikkoa en voisi toivoa.

Hiukan tuli luntakin yhtenä iltana, muttei se kauaa pysynyt, mitä nyt muutaman tunnin. Peikossa se ei aiheuttanut minkäänlaista ihmetystä.

Kotona ollaan Peikon kanssa keskitytty suullisten käskyjen oppimiseen ja käsimerkkien häivyttämiseen. Sisällä ollaan siis tehty istu-maahan-seiso jumppaa. Siinä sivussa huomasin, että Peikolleppa onkin helpompi tulla sivulle suoraan, kuin kiertämällä. Nyt siis treenataan suoraan sivulletuloa käskyllä seuraa ja kiertämistä käskyllä sivulle. Kummatkin on hyödyllisiä osata jos meinaa joskus rally-tokoilla. Noutoa ollaan tehty ja edistytty, mutta yhä siis vain sisällä. Seuraamista ollaan tehty pihalla tai siellä kaupan parkkiksella. Sisällä on tilaa ainoastaan käännösten opetteluun ja sitä ollaankin tehty. Paikallaoloa pystyy myös hyvin tekemään sisällä ja ollaan samalla myös opeteltu sitä minun sivulle palaamistani, kun se on ollut Peikosta vaikeaa. Nyt sujuu jo. Kun eihän sen tarvi kuin ymmärtää, niin se tekee kyllä. Tai siis tässä tapauksessa jättää tekemättä. Se kun nousi aina mukaan tai väisti tai jotain. Perusasentoon siirtymistä paikallaolon jälkeen ollaan myös jumpattu. Noahille kun se on vieläkin kohtuullisen käsittämätöntä, niin ajattelin sitten Peikolle vääntää rautalangasta.

Pieni pätkä tältä aamulta. Hyvin pelittää, vaikka on juuri syönyt, eikä ole edes mitenkään ahne. On muuten pikkupokkarilla otettu video huomattavasti parempilaatuinen kuin isolla kameralla kuvatut. Tosin saattaa olla, että kuvaajassakin on vikansa ;)

Tänään tehtiin myös esineruutua. Noahilla meni hyvin, paitsi irrotukset ei oikein sujuneet. Kaksi ekaa löytyi hyvin ja palkkasinkin jo niistä, kun ajattelin lopettaa siihen. Päätin sitten kuitenkin ottaa vielä kolmannenkin ja se ei sitten meinannutkaan löytyä millään. Onneksi Noah kuitenkin yritti ja viimein löysikin, mutta parempi mieli olisi varmasti jäänyt molemmille, jos olisi lopetettu jo toisen jälkeen. Seuraavan kerran täytyy taas tehdä ainoastaan motivaatiotreeni eli helppoja löytöjä ja paljon.

Peikolle oli suunniteltu, että yhdessä viedään esine ja sitten se saa etsiä. No, hyvin se etsikin ja otti jopa suuhun. Sitten mietti aika kauan, mutta lähti kuitenkin tuomaan kun juoksin karkuun. Unohti tosin esineen matkalle. Sama toistui muutaman kerran, joten muutettiin suunnitelmaa ja treenattiinkin vain sitä esineen tuomista lyhyeltä matkalta perille asti. Kivaa Peikolla tuntui olevan ja alkoi se esinekin tulla perille asti. Harmi ettei viikolla enää ehdi valoisan aikaan metsään.

Tänään on vähän laiteltu jäsenanomuksia pariin uuteen koirayhdistykseen. Kun onhan se nyt kumma, että minä esimerkiksi kuulun kahteen hakuryhmään, mutten silti pääse treenaamaan, kun kaikki on jo talvitauolla. Minä en ole vielä valmis talvitaukoilemaan, kun kelitkin on vielä hyvät. Sitäpaitsi Noah on taukoillut ihan tarpeeksi tänä kesänä ja Peikolle haluaisin vielä pari juttua opettaa/esitellä metsässä. Sitten tarvitsisin apua ampumisen kanssa, mutta meillä jäi tottiksetkin talvitauolle, eikä ketään oikein kiinnosta enää raahautua kentälle, kun niitä kisojakaan ei enää ole ennen ensi kevättä, niin ei tarvi sitten treenatakaan. Aika paljon pystyy ihan yksin tekemään, muttei ihan kaikkea. Ja jos se kisoihin meno jää siksi, ettei saa apua, niin se ottaa päästä. Että tällaista tänään.

Onnea 16-vuotiaalle!

Lisää kuvia löytyy google+:sta

Meidän rakas teräsmummokoira Maru täyttää tänään komeat 16 vuotta. Viime vuonna tähän aikaan oltiin suunnattoman kiitollisia kun Maire Koiranen vielä täytti 15 vuotta, kesäisen vakavan sairauden jälkeen. Ikinä en olisi uskonut, että vielä 16-vuotispäivääkin vietetään. En voisi olla onnellisempi.

Maru aloitti juhlinnan jo torstaina, kun pääsi lauman mukana "pitkälle" (3km) lenkille. Lunta/räntää satoi ja hiukan sitä oli maassakin ja Marulla hirveä into päällä. Hihnaosuus mentiin narut soiden porukan etunenässä ja samalla kaavalla jatkettiin vapaajuoksuosuuskin. Kotonakaan ei vielä väsyttänyt, mutta kaamea nälkä kyllä oli tullut moisesta kaahottamisesta. Eilen illalla jo vähän herkuteltiin, kun iltaruoka oli hiukan normaalista poikkeava koko laumalla. Tänään päivä alkoi aamupalalla nautitulla maksalaatikolla ja jatkunee ulkoilun merkeissä.

MILJOONASTI ONNEA MARPUNEN!

toivottaa ihan koko meidän lauma

Kuvatus kuukauden takaa

Koko porukka piirinmestiksissä Kotkan Koiraystäväinseuran hallilla syyskuussa Diivan pojantyttären emännän ikuistamana. Kiitos Tarja! Vierailusta tarkemmin täällä, KLIK.