Kohtaamisia

Lenkkeiltiin ponipoikien kanssa eilen metsässä. Molemmat käyttäytyivät hyvin, vaikka menomatkalla virtaa ja vauhtia tuntuikin olevan. Kokoajan sai kumpasellekin huomautella ohittelusta. Takaisin tullessa, käytiin kääntöpaikalla kääntymässä, Limppu muuttui taas perässä vedettäväksi ja Ljúfurinkin vauhti hidastui. Outoja ovat. Yleensähän hevosilla on kotiin kiire, muttei näillä tunnu koskaan olevan.

Limppu on aina jostain kurainen, kun makaa märässä maassa. Sisällä olisi kuivat ja puhtaat aluset, muttei se kelpaa. Pihalla on niin paljon mukavampaa pötkötellä.

Kotimatkalla törmättiin yhteen kylän huonostikäyttäytyvään koiraan. Epävarma weimariuros, joka uhoaa kaikille ja isäntä vielä vahvistaa käytöstä kokoajan kehumalla. Se on joskus hyökännyt Ljúfurin takasiin, muttei Ljúfur onneksi kanna kaunaa. Nyt se oli kiinni, muttei siitä kauheasti apua ollut, kun isäntä tuli sukkana perässä. Sitäpaitsi, ihan en ymmärtänyt taktiikkaa, kun tulivat meitä vastaan ja tilaa olisi ollut väistää tai jopa siirtyä risteävälle metsätielle, niin ei kun kääntyivät ympäri ja jäivät eteen kävelemään. Ja koska koira räyhäsi kokoajan räkä roiskuen taaksepäin, eikä isäntä saanut sitä liikkumaan kunnolla, Limpulla alkoi nousta savu korvista, kun stressitaso nousi tarpeeksi. Se suunnitteli jo kevätjuhlaliikkeiden esittelyä, mutta juuri ja juuri sai vielä pidettyä päänsä kasassa. Pakko oli pyytää viemään hittoon se elukka siitä räyhäämästä, vaikka oikeasti olisi tehnyt mieli sanoa paljon paljon pahemmin.

Oikeasti en ihan jaksa ymmärtää, että miten on niin vaikeaa saada sitä reilua kolmeakymmentä kiloa siirtymään sinne minne haluaa. Tai no, välillä eivät sitä viittä kiloakaan meinaa saada hallintaan. Tässä tapauksessa kuitenkin kiloja oli enemmän. Minulla oli käsissä kuitenkin liki tuhat kiloa, eikä sille isännälle tullut mieleenkään, että minulla saattaisi tulla joku ongelma. Jotenkin tuntuu, ettei ihmiset ymmärrä, että hevoset oikeasti ovat ihan oikeita eläviä eläimiä. Ja vielä pakoeläimiä, jotka reagoivat hyvinkin voimakkaasti uhkaan. Ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta. Onneksi on sitten niitäkin, jotka väistää vähän turhaankin. Eihän meidän ponit koiria pelkää, päinvastoin, mutta raja se on niidenkin kärsivällisyydellä.

Tänään tehtiin aamupäivästä poikakoirien kanssa parin tunnin lenkki. Keli on ihan hyvä, pari astetta pakkasta ja tyyntä. Aurinko ei kyllä paista, mutta jotenkin valoisampaa on kuitenkin kuin eilen. Päästiin ensimmäistä kertaa testaamaan kylän uusi pyörätiekin ihan alusta loppuun asti ja oli kyllä niin kätevä että. Koirat voi olla vapaana puolet enemmän, eikä tarvitse väistellä autoja. Tykkäsin. Hiljaista oli, mutta joitain muitakin sentään oli liikkeellä.

Teinikoira on alkanut rutisemaan vastaantulijoille, varsinkin tietysti koirille. Ihan se on yhtä ystävällinen kuin ennenkin, mutta ensireaktio on aina vähän sellainen "kuka ihme uskaltaa tulla tänne minun reviirilleni". Olen jättänyt rutinat omaan arvoonsa, korkeintaan sanon toruvasti "höpö höpö" tai jotain yhtä viisasta. Ja se hyvin tehoaakin, ainakaan rutinat eivät ole pahentuneet. Tänään tuli vastaan samanikäinen bortsulta näyttävä uros (en tullut kysyneeksi rotua). Emäntä niin kovin halusi tehdä tuttavuutta, etten sitten voinut vastustaa kiusausta päästää Peikkoa moikkaamaan kaveria, vaikka Peikko olikin ensin rutissut ja vaikka olenkin sitä mieltä, että vastaantulijoiden kanssa ei seurustella. Tämä toinen ei ollut vieraita koiria juuri tavannut, mutta reippaasti sekin alkoi heti leikkiä ja pojilla synkkasi tosi hyvin. Hyvä mieli tuli, vaikkei nyt ihan koulutuksellisesti ollut oikea ratkaisu tässä tilanteessa. Onneksi Peikko on kuitenkin niin kiltti ja tottelevainen, ettei moisesta haittaakaan ole.

Ensi viikonloppuna olisi agikisat Kotkassa ja mätsäri Pyhtäällä, joten saattaa olla että on hiukan vilkkaampi viikonloppu luvassa kuin mitä nyt on talvirenkaiden puutteesta johtuen ollut.