Paljon mahtui taas tähänkin muutaman tunnin kuluttua loppuvaan vuoteen. Luopumista ja taas luopumista, mutta myös uusia alkuja ja ystäviä.
Helmikuussa jouduin luopumaan rakkaasta Limpustani, hevosesta joka opetti minulle ihan äärettömän paljon hevosista ja itsestäni. Ratkaisu ei ollut helppo, mutta ehdottomasti ainoa oikea. Sitä mietittiin pitkään ja hartaasti, muttei kuitenkaan hevosen kustannuksella. Loppuun asti Limppu oli oma itsensä, rasittava ja niin rakas pikku vuonovalas. Kaipaan sitä yhä.
Tapaus Limppu - postaus viime vuodelta |
Kun Limppu lähti viimeiselle matkalleen, muutti Ljúfur läheiselle tallille pihattoon. Tallia pitää vanha työkaverini miehensä kanssa ja asiasta oltiin keskusteltu jo hyvissä ajoin. Jännitti, vaikka toisaalta odotinkin kovasti hevosteluseuraa ja toivoin uuden inspiraation iskemistä. Limpun vaihteleva kunto kun oli onnistuneesti kadottanut kaiken hevosteluinnon. Onneksi tallilla oli minulle jo ennestään tuttua porukkaa, mikä helpotti muuttoa. Ja suuri muutos se kyllä olikin, olihan hevoset olleet omassa pihassa kuitenkin yli 7 vuotta.
Vähän arvelutti Ljúfurin sopeutuminen, kun se on kuitenkin aika herkkä kaveri, jonka ei ole helppoa luottaa vieraisiin ihmisiin. Yllättäen se kuitenkin tuntui olevan kuin kala vedessä ja viihtyi loistavasti heti ensi hetkistä alkaen. Minäkin viihdyin hyvin kyllä alusta asti, mutta sopeutuminen uuteen rytmiin ja uusiin kuvioihin veikin sitten jo enemmän aikaa.
Blogiteksti muuttopäivästä löytyy täältä |
Pikku hiljaa aloitettiin liikunta, ensin tallin ympäristössä taluttaen, siitä pikkuhiljaa reviiriä laajentaen lähiteille myös ohjasajaen. Ljúfur sopeutui hienosti ja oli alusta asti lähes kokoajan oma iloinen itsensä. Ihmisiä se vierasti jonkin aikaa, muttei kuitenkaan pelännyt, vaikkei vapaaehtoisesti rynnännytkään rapsuteltavaksi, kuten nykyään tekee. Minäkin aloin oppia tuntemaan muita tallilaisia ja heidän hevosiaan. Ja voi kuinka kiitollinen heistä olenkaan. Niin mukavia kavereita ja ystäviä. Eikä kukaan koskaan ole katsonut kieroon minun hieman erilaista tapaani hevostella. Ei ole tuomittu kengättömyyttä tai kuolaimettomuutta tai mitään muutakaan "kummallisuuksistamme". Ihania olette kaikki!
Sidepullit, "töppöset" etusissa ja joustorunkoinen satula, siinä meidän perusvarustus. |
Kesällä lauma pieneni jälleen, kun mummokoirien aika viimein tuli. Olin jo aiemmin päättänyt, että kunhan Marun aika tulee, saa Diiva lähteä sen kanssa samaa matkaa. Olihan sillä ollut kipuja jo jonkin aikaa, joista tosin oli selvitty särkynappeja nappailemalla, ja ikääkin oli. Marulla taas ei iästään huolimatta tuntunut olevan mitään vaivoja, kunnes löysin siltä maitorauhaskasvaimen. Niinpä päätös oli taas tehtävä ja mummokoirat pääsivät pihakoivun alle lepäämään.
Olo oli kovin huojentunut kun päätös oli tehty ja viimein toteutettu. Olihan elämä ollut jo pari vuotta tämän hetken odottelua. Oikeastaan siitä lähtien, kun Maru sai vielä lisäaikaa vakavan sairastumisensa jälkeen vuonna 2013. Eläinlääkäri silloin totesi, että se voi mennä pitkälle syksyynkin ja niin vaan näki Maru vielä kaksi syksyä tämän jälkeen. Sama tohtorisetä nukutti sen sitten viimein ikiuneen kaksi vuotta myöhemmin. Elämä on ollut kovin outoa siitä lähtien, 16 ja puoli vuotta on niin pitkä aika elää kenenkään kanssa, että tuskin edes muistan aikaa ilman Marua. Ikävä on suuri, molempia.
Kesällä loppui myös eräs aikakausi. Olen treenannut hakua koirieni kanssa 90-luvulta lähtien. Viime kesänä kuitenkin seuran sisällä tapahtui kaikkea sellaista, että oma motivaationi lopahti aika totaalisesti. Niinpä sanouduin irti yhdistyksen hakuryhmästä ja aika vähiin kävi treenit kesän myötä myös yksityisen ryhmämme kanssa. Kun vielä koirillakin oli ongelmia, ei todellakaan jaksanut kauheasti keskittyä mihinkään paikallaan junnaaviin harjoituksiin. Kaikesta huolimatta, minulla on ikävä lajia. Minulla on myös ikävä mukavaa ryhmäämme, vaikka heitä tapaankin välillä muissa merkeissä ja tietenkin facebookissa.
Alunperin agilityn tilalle tullut Rally-Toko astui nyt siis entistäkin tärkeämpään asemaan ja ahkerasti Noahin kanssa sitä treenattiinkin ja käytiin myös saamassa lisäoppia muualta. Vuoden aikana käytiin yhdet epäviralliset kisat (kaksi rataa) ja kuudet viralliset. Tuloksena loppujen lopuksi molemmille uudesta lajista koulutustunnukset RTK1 ja RTK2. Ja kivaa on ollut. Lajin parissa on myös tullut uusia tuttavuuksia, joihin ei ilman olisi törmännyt. Nyt harjoitellaan voittajan kylttejä tavoitteena päästä kisaamaan viimeistään keväällä.
Ojangon kisat syyskuussa, RTK1 |
Kesällä tutustuttiin Peikon kanssa myös paimennukseen ja samalla myös mudi-ihmisiin ja tietysti koiriinsa. Päivä oli antoisa, vaikkakin pitkä ja kosteahko. Vettä tuli taivaan täydeltä lähes koko päivän. Oli myös mukavaa nähdä vanhaa kaveria, jonka kanssa aikanaan on harrastettu. Vuosiin ei olla nähty, kun on muuttanut toiselle paikkakunnalle ja nyt sitten nähtiin.
Tänään jouduin luopumaan toisesta pitkäaikaisesta asiasta, kun vuonna 2000 alkanut työrupeama loppui. 15,5 vuoteen on mahtunut niin naurua kuin kyyneleitäkin ja monen monta mukavaa työkaveria. Nyt on aika tyhjä olo ja tulevaisuus avoinna. Vaan uskon ettei tämä huono asia ole, vaan tuo mukanaan entistä parempia juttuja tulevaisuudessa. Elämä jatkuu, ei ehkä samanlaisena, muttei yhtään huonompana, ehkä jopa parempana.
Hyvää Uutta Vuotta!