Ukkosta ilmassa

Sananmukaisesti ja kuvainnollisesti. Puolenyön aikaan lauantain ja sunnuntain välisenä yönä heräsin jumalattomaan jytinään ja kyllä olikin kunnon ukkonen. Moneen vuoteen en moista muista näillä kulmilla. Vettä tuli myös kohinalla. Vielä aamulla jytisi ja ajoittain satoi rankastikin, mutta ihan yöllisiin lukemiin ei ääni ja valotehosteet enää yltäneet. Jytinä ja satelu jatkuikin ihan iltapäivälle asti, jonka jälkeen on aurinko porottanut kohtuullisen kuumasti. Siihen kun lisätään kaikki satanut vesi, joka mukavasti alkoi höyrystyä helteessä, oli keli aika subtrooppisen kostea.

Kun ilma vihdoin selkeni, hain Limpun tarhasta ja valmistauduin lenkkeilyyn. Bootsit jalkaan, naruriimu päähän ja menoksi. Alusta asti meno oli taas totaalisen hallitsematonta. Jotakuinkin joka askeleella sai muistuttaa, että missä sitä kuuluukaan kävellä. Ei se mitään auttanut kun ei se mitään kuunnellutkaan. Kokoajan tuntui siltä, että on hyvin pienestä kiinni, koska lähtee homma ihan totaalisesti käsistä. Ei ollut yhtään hyvällä tuulella pappaponiini. Mulle riitti siinä kohtaa kun herra sinkaisi kohtuulisen vauhdikkaalla pukkispurtilla ohi ja pysähdyttiinkin seuraavaan sopivaan kohtaan hieman harrastamaan narutreenikuvioita. Ympyrällä suunnanvaihtoja, peruutusta, luoksetuloa, kääntymisiä ja etenkin riittävän kaukana pysymistä. Ihan ei keskittyminen ollut kummallakaan parasta, kun miljoona paarmaa pyöri ympärillä ja hiki valui puroina. Limpun ilme oli ensin sen näköinen, että yksikin käsky vielä, niin tää lähtee. Naama oli kyllä niin väärinpäin kuin vain voi olla. Alkoi se pikku hiljaa kuitenkin kuunnella, vaikka aika kovaa painetta joutuikin käyttämään hetkittäin, eikä edes yrittänyt poistua paikalta.

Matka jatkuikin ihan hyvässä yhteisymmärryksessä jonkin aikaa. Kunnes pienen poniinin päässä alkoi taas raksuttaa. Ohi olisi pitänyt päästä. Kokeili reipasta ravia rinnalle, ei onnistunut. Kokeili pikkuhiljaa hivuttamalla muka huomaamatta, ei onnistunut. Jättäytyi syömään ja totteli liikkeelle käskyä iloisesti ravaten taas muka vahingossa ohi, ei onnistunut. Tovin mietti ja käyttäytyi, kunnes sitten ihan kotinurkilla, karautti taas pukitellen ohi. Ei onnistunut, taakse joutui palaamaan. Loput 300 metriä kulkikin sitten taas kiltisti.

Liekö moiseen käytökseen ollut syynä tuntitolkulla riehunut ukkonen vai vain yksinkertaisesti se, että olen taas huomaamattani antanut sille liikaa vapauksia. Oli niin tai näin niin täytyy taas yrittää ryhdistäytyä ja pitää kiinni niistä säännöistä.

Vauhtia ja vähän vaarallisia tilanteitakin

Limppu ja ruusupuska

Limpulla tuntuu virta vaan lisääntyvän, mitä enemmän ikää kertyy. Eilen käytiin lenkillä. Alku vaikutti lupaavalta. Mukana oli rento ja kiltti poni. Matka jatkui ja välillä hampsittiin evästä ja välillä sitten taas ei. Käännyttiin kotiin ja Limpulle sitten riitti. Tyhmä akka, ei anna pienen hepoisen syödä, kävellä vaan pitää. Ja sitten läks.. ja lujaa. Vauhtia löytyy 21-vuotiaasta aika huimasti kun sille päälle sattuu. Töminä vaan kuului ja sinne katosi mutkan taakse. Tulipahan taas kerran testattua, että bootsit pysyy mukana hurjemmassakin menossa.

No, löytyihän se poni muutaman sadan metrin päästä, syömästä tietenkin. En minä siitä huolestunut kun olen tottunut. Vaikkei sillä olekaan ollut tapana kuin kerran kaksi vuodessa tömistellä matkoihinsa. Paitsi siis tänä kesänä, jolloin on tömistellyt matkoihinsa jo monen vuoden kiintiön verran. Yrtit hoitaa mahaa ja näemmä kuntoakin kun tuolla tavalla pistävät vanhuksen juoksemaan. Eipä sillä, hyvähän se vaan on, että pappahepalla riittää virtaa ja elämäniloa.

Diiva the Ääliö

Limpun kanssa lenkkeillessäni, oli Diiva herkutellut kotona. Jossain vaiheessa lenkkiä muistin, että olin unohtanut koirien luut keittiön työtasolle sulamaan. No, myöhästä se enää oli. Ihan hintsusti toivoin, ettei niitä kukaan olisi syönyt, mutten oikein tosissani kumminkaan. Diiva Ahmatti löytää kaiken ja syö kaiken. Kotiin tullessa ovesta vyöryi puolet paksumpi koira kuin minun lähtiessäni kun reilu kilo jäisiä sian luita oli löytänyt uuden osoitteen. Taisi olla rouvalla ihan hiukan paha olo, siihen malliin koko ilta läähätytti. Ihan oikein varkaalle.

Limppu the talutusratsu

Kyllä se vaan on niin fiksu poni tuo Limppu, vaikka ei ihan aina uskoisikaan. 


Tänään pihaan pöllähti kolme lasta... tai no, kaksi lasta ja yksi teini. Hevosia tulivat katsomaan. Selkäänkin olisi tehnyt mieli ja lupasin. Limpulle vaan riimu päähän ja teini selkään. Taluttelin tarhassa pikku ympyrää. Pienen hetken päästä kaveriksi ison siskon eteen nostettiin pienin, 6-vuotias. Taas mentiin ympyrää. Pienin vaihtui velipoikaan ja taas käveltiin. Jossain vaiheessa laitettiin riimunnarun molemmat päät riimuun ja kävelin vieressä kun teini ohjaili. Ja pikkusiskokin pääsi vielä kerran kyytiin. Limppu käyttäytyi tosi hyvin koko ajan, vaikka ympärillä oli hälinää. Lapset juoksi ja koirat pyöri jaloissa, Noah oli minulla hihnassa, koska se ei osaa käyttäytyä, vaan hyppii ja häiriköi kokoajan kun lasten kanssa olisi niin kiva riehua.


Vallan ylpeä saa olla "pikku" ponistaan. No, Limppuhan on ollut edellisessä elämässään vammais- ja terapiaratsuna, joten homma on sille tuttua, eikä sille tulisi mieleenkään tehdä mitään sopimatonta silloin kun on tärkeässä työssä. Minun kanssani voi sitten jo välillä vähän vaikka irrotella. Eilenkin kun olin ponien kanssa kimppalenkillä, oli Limpulla taas virtaa enemmän kuin järkeä ja välillä piti sinkoilla. Pellon laidassa kävellyt mieskin oli niin pelottava, kun eihän siellä koskaan ennenkään ketään ole kävellyt. Tarkoitus oli poiketa metsään ja kivuta selkään, mutta jätin tällä kertaa väliin. Olisi saattanut olla kylmää kyytiä...


Kuva Limpusta on eiliseltä lenkiltä ja tässä tulee vielä muutama lisää. Kerrankin oli kamera mukana. Koiralenkillä ei ollut, joten kuvasin niitä sitten pihalla.

Kukkaloistoa Purolan Kartanolla 

Mitälie kukkia tien varressa. Olivat vaan niin kauniita.

Ljufur ja maitolaituri

Noah pihalla hillumassa

Noah posettaa

Uusi posetus paremmalla taustalla

Maire Koiranen trimmausta vaille

Hau Hau Hakua

Mielenkiintoiset hakutreenit eilen illalla. Metsään saapuessamme viiden maissa, oli paikalla jo liuta marjastajia ja kaksi autoa tietty parkissa juuri siinä mihin meidänkin autot piti saada mahtumaan. Siitä selvisimme ja marjastajillekin jäi tilaa poistua. Rata ei ollut ihan tien varressa, joten ei kun piilot kantoon ja umpimetsään rämpimään. Hieman oli haasteellista saada Sulopiilo (vanha risa roskis) oikeaan osoitteeseen kun maasto ei ollut ihan niitä selkeimpiä.

Pienen mietinnän jälkeen aluetta tallomaan reippaana. Eikä aikaakaan kun alkoi autoilta kuulua koirien haukuntaa, kuin myös auton torven sekä mieshenkilön ääni. Päätimme lähteä tsekkaamaan tilanteen, jos vaikka joku koirista olisi päässyt autosta tai joku marjastaja ei sittenkään pääsisi kotimatkalle hyvistä yrityksistämme huolimatta. Miehen ääni alkoi lähestyä ja hyvin nopeasti selvisi että joku on eksynyt. Miehen kanssa juteltuamme, alkoi jo meitäkin huolestuttaa. Metsässä oli marjassa liki kahdeksankymppinen herra, eikä hänellä ollut hajuakaan, miten osaa takaisin autolle. Etsijällä oli puhelinyhteys eksyneeseen mieheen ja eksynyt kuuli koirien haukunnan, joten hieman ärsykettä peliin ja koirat autoissa haukkumaan. Etsijä ohjeisti suuntaamaan koirien ääntä kohti ja lopetti puhelun. Lähdimme miehen matkaan.

Autoilla uusi soitto eksyneelle, joka ei enää kuullut koirien haukuntaa. Nyt alkoi kuitenkin selvitä se, mihin suuntaan vanhus oli autolta lähtenyt. Yksi koira mukaan ja kaikki metsään. Huutelimme ja haukutimme koiraa, samalla kun etsijä kyseli puhelimitse kuuluuko äänet. Ei kuuluneet. Reilun tunnin etsinnän jälkeen eksynyt soitti löytäneensä Hurukselantielle ja etsijä autolla noutamaan kunhan oli ensin saanut papan ymmärtämään, että nyt pitää pysyä paikallaan. Loppu hyvin kaikki hyvin ja mekin pääsimme aloittamaan treenit noin puolitoista tuntia suunniteltua myöhemmin.

Koiraskoira on käyttäytynyt viimeaikoina ihan hyvin maalimiestä kohtaan, mutta.. Se on nyt selvästi ottanut tavakseen "ihan vaan vähän vahingossa" törmätä vauhdilla ja samalla lipaista "ihan vaan vähän". Enää ei vaikuta se, onko pallo esillä vai piilossa tai maalimiehen asentokaan tai muukaan esim. avonainen umpipiilo. Nuolaista pitää, jonka jälkeen ilmaisu on moitteetonta. Otimme siis uuden kannan ja maahan-käsky maalimieheltä annettiin tomerasti jo kun Noah oli metrin päässä ja vasta suunnitteli nuoleskelemista. Hyvin toimi ja tätä nyt jatketaan tovi. Kyllä kai sitää vielä hakukoira tulee.....

Tästä se lähtee taas...

Treeniä, treeniä, treeniä... Kyllä on Noan kanssa muuten treenattu. Viimeiseen kahteen viikkoon mahtuu viidet hakutreenit ja yhdet ohjatut tottistreenit, puhumattakaan omatoimitottiksista ja sen sellaisista. Ponit on treenanneet myös, liikkeellelähtöä raippamerkistä, naksun ehdollistamista uuteen ääneen (suulla tehtyyn) ja peruuttamista uudella tavalla. Minäkin olen saanut uutta oppia osallistuttuani HETA hevostaitomessuille viime lauantaina. Lenkkeilyt ovat jääneet aika vähälle kun aika ei vaan riitä kaikkeen. Eikä aksailuunkaan ole ollut aikaa...

Hevostaitomessut. Wau. Aika kului kuin siivillä, vaikka takapuoli puutuikin puupenkillä istumisesta ja selkäkin jumittui mukavasti loppupäivästä. Parasta antia oli ehdottomasti Noora Ehnqvist ja Kalev Tyllinen. Harmi etten päässyt osallistumaan sunnuntaina, varmaan olisi tullut vielä rutkasti uutta sulateltavaa. Mutta eiköhän sitä jo tässä ollut yhdelle kerralle tarpeeksi.

Limpun kanssa toimimiseen sain taas muistutuksen siitä kuinka tärkeää
on läsnäolo ja rauhallisuus. Herra toimi eilen moitteetta, vaikka
edellisestä lenkistä olikin vierähtänyt viikko. 

Hakutreenit on menneet ihan hyvin. Ilmaisut on rauhoittuneet. Koiraskoira ei moikkaile satunnaista pientä lipaisua lukuunottamatta ja toimii muutenkin hyvin. Hiukka on havaittavissa energiatason nousua ja ajoittain tuntuu virtaa olevan enemmän kuin järkeä. Hyvin se silti toimii, vaikka turhaa juoksentelua tulee väkisinkin. Perjantain treeneissä viimeinen maalimies oli jopa lähes makuullaan suureksi yllätyksekseni ja vaikka joutuikin kerran huomauttamaan kun lipaisi niin homma toimi hämmästyttävän hyvin.

Tottistreeneissäkin pikkukoira hämmästytti ohjaajansa olemalla reagoimatta henkilöryhmässä seisoskeleviin ihaniin ihmisiin. Muuten tottiksen taso nyt ei päätä huimannut, mutta treenin punainen lanka olikin se henkilöryhmä.

Koiraskoira lenkillä rentoutumassa

Ponien painonpudotusprojekti on ottanut takapakkia. Mahat on taas kasvaneet sen verran, etten painomittanauhaa uskalla edes ajatella. Lukemat näyttivätkin jo ihan liian hyviltä, mutta pari viikkoa parilla lenkkeilyllä on tehnyt hyvin tehtävänsä. Muuten molemmat voivat kyllä hyvin.

Näinhän se paino putoaakin hyvin kun lenkilläkin pitää jatkuvasti olla suu täynnä

Uusia tuulia... tai ainakin uusi blogi

Vuodatus ei toimi. Vuodatus ei ole toiminut pitkään aikaan, eikä toimi vielä hetkeen. Niinpä sitten olen pikkuhiljaa päässyt harkinnasta tekoihin ja uusi blogi alkaa muotoutua. Vielä ei ihan ole ulkoasu tai mikään muukaan kohdillaan tai ainakaan ihan juuri sitä mitä toivon. Ja koska aika on rajallista, saattaa mennä tovi ennen kuin se sitä onkaan. Tekstejäkin alkaa hiljalleen pukata, mutta ei ihan vielä....