maanantai 27. helmikuuta 2017

Jotain muuta

Nyt kun on kitissyt ja valittanut ja haukkunut kaikki, kun kukaan ei tee mitään oikein, niin voikin hyvillä mielin kehua omiaan ja kertoa kuinka minä sentään osaan tehdä kaiken oikein. No, oikeassa elämässä ei kuitenkaan mikään mene ihan niin kuin suunnittelee, joten vaikka ihan oikeasti osaisinkin jotain, niin pieleen menisi kumminkin 😁Ja kun en edes osaa, niin onnistumisen mahdollisuuksia ei juurikaan ole. Vaan näillä mennään ja pärjätäänkin joten kuten. Kun itse tekee, niin saa just sellaista mitä sattuu tulemaan.. Vai miten se nyt oli?




Jos sitten sitä asiaakin. Nyt on pohjat taas ihan kohtuullisessa kunnossa. Jää on kyllä lumen alla, mutta suurimmaksi osaksi pystyy kuitenkin liikkumaan ihan kaatuilematta. Siispä lauantaina molemmat ponipojat pääsivät töihin. 

Ljúfurille heitin vaihteeksi satulan selkään ja lähdettiin käpsyttelemään kylille päin. Tallin tie oli ihan hyvässä kunnossa, mutta kylälle vievällä tiellä oli aurattu sen verran reippaasti, ettei jään päällä juuri lunta ollut, joten Ljúfurin "ruopaiseva" liikkumistyyli aiheutti pientä lipsumista. Ei ollut kauhean rentouttavaa ja käännyttiinkin aika pian jo kotiin päin. Harmi, kun poni oli ihan super ja keli myös, joten olisi ollut ihan kiva päästä tekemään kunnon lenkki. No, onneksi kevättä kohti jo kovaa mennään ja sitten taas päästään liikkumaan kunnolla.




Kambur pääsi vuorollaan vaihteeksi valjaisiin ja käytiin ohjasajaen sama lenkki kuin Luippiksen kanssa ratsain. Ja niin oli super tämä nuorempikin, joka viimeaikoina on ollut aika känkkäränkkä ja rasittava teini. Nyt ei siitä kakarasta ollut tietoakaan ja kovin kivasti tepsutteli kaveri ohjien päässä. Harvinaisen herkästi reagoi kaikkiin apuihin ja reipaskin oli. Pientä extremeäkin mahtui matkaan, kun kylän pojat painattivat tiellä täysiä moottorikelkoilla meitä vastaan. Mutkan takaa kuului, kun kaasuttelivat menemään ja paniikki meinasi iskeä. Varsaa kiireesti päästä kiinni ja keskelle tietä huitomaan. Pysähtyivät ja sammuttivat vehkeensä. Ja pyysivät anteeksi kun tuli ajettua vähän lujaa. Kambur ei näyttänyt olevan millänsäkään koko jutusta, joten asetuin taas ohjien päähän ja matka jatkui. Vastaan tuleva autokin ohitettiin sujuvasti. Kovin olin ylpeä lapsihevoisesta.




Eilen tämä samainen lapsiheppa sai taas vaihteeksi kuolaimet suuhunsa kun lähdettiin lenkille. Viimeksi ne on olleet suussa joskus muistaakseni loppukesästä tai jotain sinne päin, joten hieman aiheuttivat aluksi pureskelua ja pyörittelyä, mutta ihan muutamassa minuutissa tämä loppui kyllä. Muutenhan kuolain ei ole mitään stressiä aiheuttanut, hieman tuntuu vaan epämiellyttävältä tottumattoman suussa. Vieläkään ei siihen mitään ole kiinnitetty, eikä vielä aikoihin kiinnitetäkään. Kun sitä kiirettä ei vieläkään ole mihinkään.

Ljúfur rentoutui eilen pitkällä lenkillä koirien kanssa. Osan matkasta kipiteltiin yhden tallikaverin peesissä, kunnes paremmille pohjille päästyämme karautivat horisonttiin ja me jäimme keskenämme kävelemään. Loppumatkasta yhyttivät kyllä meidät taasen ja tallille palasimme kimpassa.




Koirat onkin lenkkeilleet ihan kiitettävästi, kun kelejä on ollut. Muuta ei olla juuri tehty. Mitä nyt jotain pientä kotosalla, mutta niitä ei lasketa. Nyt ei ole ollut arkivapaita minulla, niin hallille ei olla keritty, kun iltaisin siellä on kuitenkin ohjattuja treenejä, eikä siis voida mennä. Voisihan sitä toki ulkonakin treenata, muttei näin talvella vaan tule trenattua. Hyvin nämä tuntuvat pärjäävän ilmankin. Noah on itseasiassa paljon rauhallisempi, kun ei kokoajan tehdä jotain kovasti kiihdyttävää. Ja koska Peikko ei muutenkaan kauheasti treenaamisesta piittaa, se on varmaan salaa iloinen, kun ei tarvi vaivautua.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Mietteitä

Kaikenlaista on taas pyörinyt päässä tässä viimeaikoina normaalia enemmän. Kun ei aina vaan jaksa ymmärtää.. 

Miksi vaan yhä edelleen ihmiset ovat sitä mieltä, että eläimet, tässä tapauksessa ajatukseni toki koskivat lähinnä koiria ja hevosia, sikailevat tai kusettavat tai muuten vaan pottuilevat. Ne kun nyt eivät yhä edelleenkään pysty moiseen, saati että ne haluaisivat tarkoituksellisesti olla ilkeitä ihmiselle. Aina sille ihmisen kannalta huonolle käytökselle on joku syy. Eläimelle ei ole opetettu haluttua toimintamallia tai eläin on oppinut väärän toimintamallin tai eläin on jännittynyt/peloissaan tai ihminen käyttäytyy kummallisesti, jolloin eläin reagoi tähän tai eläin on kipeä. Myös toiminnan määrä on suoraan verrannollinen eläimen käytökseen, yksilölliset erot huomioon ottaen. Varsinkin hevoset ovat useinmiten hyvin herkkiä "keräämään virtaa" ja säikkymään sitten ihan kaikkea. Hyvin taas huomasi tämänkin, kun ponipojat ovat liukkauden takia olleet aika vähällä toiminnalla koko talven ja molemmat ovat olleet epänormaalin säpsyjä jo jonkin aikaa. Perjantaina päästiin viimein kunnolla liikkelle, kun ensin juoksivat laitumella löysät pois ja sen jälkeen käytiin vielä tunnin lenkki. Eilen olikin sitten taas kaksi rentoa ja mukavaa ponia, joita ei ahdistanut yhtään mikään ja kaikki sujui.




Toinen mitä en ymmärrä, on että miksi yhä edelleen jo lapsille opetetaan, että jos se poni ei tottele niin lyö sitä. Ja jos ei vieläkään tottele, lyö kovempaa. Jos jo lapsena opetetaan, että on ihan okei hakata sitä eläintä, jos ei se tee kuten ihminen haluaa, niin ei koskaan tästä ajatusmallista eroonkaan pääse. Ei sitä itsekään aina niin pitkällä pinnalla ole varustettu, ei todellakaan. Mutta kun hermostuu ja huitaisee, tulee siitä ihan kauhean paha mieli ja se vaivaa pitkään. Ja taas malttaa yrittää enemmin lopettaa siinä kohtaa kun alkaa pinna palaa. Joissain asioista toki on pakko olla tiukkana, kuten hevosten kanssa oman tilan kunnioituksesta. Hevonen nyt kuitenkin on aina niin paljon ihmistä isompi tai ainakin painavampi, että se ei vaan voi tulla iholle luvatta. Se kun ei ole turvallista. Ja jos ei asia muuten mene perille, on tässä tapauksessa kovatkin otteet sallittuja, kunhan homma hoidetaan pelottelematta. Tämän toki pitää toimia sitten toisinkin päin ja myös ihmisen pitää ymmärtää kunnioittaa hevosen omaa tilaa.




Vuosien varrella on monasti saanut kuulla ihmetelyä siitä, että kuinka minulla on niin ihmeellisiä eläimiä, että ei voi sitä tai tätä tehdä, koska eläimen mielentila ei ole oikea. Kun muiden kanssa kyllä voi. No, meillä ainakin yritetään kuunnella myös eläimen mielipidettä. Vaikka sekin toki on väärin, koska eläinhän silloin saa päättää ja on siis ihan pilalla eikä varmasti sitten koskaan tottele. Minä olen myös siksi kovin hankala, kun minusta on kovin vaikeaa sopia mitään aikatauluja jollekin tekemiselle varsinkin hevosten kanssa, kun ei niilläkän mitään aikataulua ole. Ja kiire on ihan kirosana. Ihan kamalan paha on mennä sanomaan varsinkaan varsan kanssa, että kauan minä jotain asiaa sillä kertaa treenaan. Kun minähän treenaan just niin kauan kuin mitä se vie. Se voi olla minuutti tai sitten tunti. Se kun riippuu niin monesta asiasta. Hätäilemällä ei mitään hyvää aikaiseksi saa.




Kun hevoset olivat kotona, ei tarvinut välittää moisista jutuista, vaan sai tehdä juuri niin kuin halusi sen enempää selittelemättä. Toisaalta taas oli niin kovin yksin kaiken kanssa, ettei se harrastus silläkään tavalla niin kauhean kivaa aina ollut. Nyt on seuraa tallilla ja jos haluaa edes jollain tavalla viihtyä, pitää vaan olla välittämättä ja puuttumatta itseään vaivaaviin asioihin. Tärkeintä minulle kuitenkin on se, että hevoset viihtyy. Ja jos siis niitä jokin asia kovasti stressaa, niin siihen puutun kyllä. Koirien kanssakin on helpointa tehdä ihan itsekseen juttuja, kun varsinkin Peikko on sellainen, ettei se mitään ohjattua toimintaa juuri edes pysty suorittamaan. Se kun tekee silloin kun tekee ja just niin kauan tai vähän aikaa kun juuri sillä kerralla sattuu huvittamaan. Peikko on Peikko. Noah taas kuumuu liikaa ja minulla meinaa mennä hermot, eikä mistään taas sitten tule mitään.




Näillä tässä on vain mentävä ja yritettävä itse oppia kokoajan toisenlaisia tapoja toimia. Minäkin kun olen sen ajan kasvatteja, jolloin ratsastustunnilla käskettiin potkia ja hakata ja eikä muita malleja juuri ollut. Hevoset purivat ja potkivat, eikä sitä pidetty minään. Se kuului kuvioon. Olivat varmaan kipeitä ja stressaantuneita, kun siellä tallilla missä minä kävin, hevoset seisoivat sisällä koko päivän, toiset pilttuissakin, ja tekivät sitten iltaisin pari tuntia töitä. Tarhoja ei ollut. Koiria koulutettiin hyvin fyysisesti eli esimerkiksi istumaan opetettiin painamalla se koira väkisin oikeaan asentoon. Ei niitä eläimiä kuunneltu, ne vaan pakotettiin tekemään ihmisen toivomalla tavalla. Minulle herätys tuli kerran koirakentältä, missä noin 10-vuotiaan pikkutytön koira toimi kuin ajatus, täydellisen oikein ja mielellään. Juuri kuten kaikki halusi koiransa toimivan. Tai ainakin minä. Kun siltä tytöltä sitten tiedusteltiin, että mitä se oikein on tehnyt, kun homma niin hyvin toimii, tyttö ujosti vastasi ettei me mitään, se on vaan mun paras kaveri ja me leikitään yhdessä koko päivä siellä meidän pihalla. Tätä minä yhä yritän mieleeni palautella, kun kaikki tuntuu tökkivän.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Tilannetiedoitus

Noahin morsian on kuin onkin tiineenä, vaikka suuria epäilyksiä asiasta olikin. Oireitahan on ollut nähtävissä parisen viikkoa, mutta kun koskaan ei voi mennä vannomaan, onko kyse vain valeraskaudesta vai ihan oikeasta, niin kävivät sitten ultrassa tänään. Ei siellä näkynyt kuin yksi pentu, mutta on se yksikin parempi kuin ei yhtään. Toivottavasti kaikki menee hyvin loppuun asti.



sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Puuhalauantai

Kun perjantaina laiskottelin eli poneilla oli vapaata ja koirat tekivät vain pienen lenkin, niin eilen sitten otettiin vahinko takaisin. Aamusta ajoissa ylös, mikä ei ole edes vaikeaa, kun aurinko jo nousee niin paljon aiemmin. Aamupäivästä koirat messiin ja kylille. Tehtiin pitkä lenkki täällä omalla kylällä rauhallisesti nauttien vielä paistavasta auringosta. Jossain kuuden kilometrin kohdalla se sitten peittyikin jo paksuun pilveen ja piti hiukan kiristää tahtia, kun samalla alkoi myös tuulla ja koska pakkasta kuitenkin oli ihan reilusti, meinasi tulla kylmä.






Kotona hetki ruoanlaiton ja syömisen merkeissä ja kipin kapin tallille. Ljúfur ensin pihatolta mukaan. Kaveri vaikutti varsin rennolta, joten alkuperäisen suunnitelman mukaan heitin satulan selkään. Siinä sitten oli sen verran hälinää ympärillä, että ponin stressitila nousi jonkin verran, kun muutenkin se on ollut vähän säpsy uuden vuoden jälkeen. Tehtiin sitten ihan selkäännousutreeniä hetki ja alkuun ei arvannut edes namia ottaa, kun jännitti. Kun rauhoittui, kiipesin viimein selkään ja suunnistettiin pellolle. Olen aiemminkin tässä talven aikana huomannut saman mitä tänäänkin eli tallin pihassa Ljúfur saattaa olla hyvinkin jännittynyt, mutta kun lähdetään liikkeelle tavalla tai toisella, rauhoittuu heti. Niin siis nytkin.




Pyörittiin pelloilla noin kolmen kilometrin verran ihan reippaassa tahdissa lähinnä käyntiä parilla pienellä tölttipätkällä höystettynä. Pohja on aika raskas ja ponin kunto surkea, joten hikihän sille tuli. Minulla paleli varpaat ja sormet. Takimmaista peltoa kiertäessämme ajoi puukuormassa oleva traktori kauempana olevan hallin pihaan ja alkoi tyhjentää kuormaa. Ljúfurhan pelästyi viime talvena vastaavassa tilanteessa ja kesti kauan ennen kuin alkoi olla taas luotettava liikenteessä. Minä jännityin nytkin, kun huomasin mitä tapahtuu, mutta poni ei ollut millänsäkään. Niin hyvä mieli. Äänet kuitenkin kuuluivat ihan selvästi, vaikkakin kaukaa, eikä ponillä edes korva kääntynyt sinne suuntaan. 


Tältäkin voi näyttää kun menee omaansa hakemaan. Kuva ei ole eiliseltä.

Kamburin kanssa oli suunnitelmissa treenata kärryjuttuja ja niin sitten tehtiinkin, vaikka poni oli epänormaalin säpsy jo haettaessa. Kävi kyllä mielessä, ettei idea ehkä ole kovinkaan hyvä ponin mielentilan huomioon ottaen, mutta koska kelit nyt on olleet mitä on, niin ajattelin käyttää hyväkseni nyt vielä kohtuullisessa kunnossa olevan kentän pohjan, kun ensi viikolla taas lämpenee ja sitten ei kengättä enää pystyssä pysy. Varsa siis valjaisiin ja kärryt perään. Se osuus meni vielä ihan hyvin, vaikka se tavoistaan poiketen kärryihin hieman reagoikin. Taskut täynnä porkkanapoletteja suunnistimme taluttaen kentälle.

Korppu oli kovin levoton ja selkeästi stressaantunut ja kärrytkin aiheuttivat siinä mielentilassa hieman lisäjännittymistä. Se myös yritti vapautua rintaremmiin kohdistuvasta paineesta samoin kuin turvallekin kohdistuvasta paineesta heiluttamalla päätään ja kiihdyttämällä tahtia. Minä kannustin ja lykkäsin namia naamaan. Ja alkoihan se rauhoittua ja reagoida taas normaalilla tavallaan asioihin. Siirryin ohjasajamaan ja se osuus meni jo ihan hienosti. Jarrut pelasi loistavasti, kaasussa ja ohjauksessa oli jotain pientä häikkää.


Käytän vanhaa kuvaa kun ei muutakaan ole. Tässä kärryt ekaa kertaa perässä, eikä edes kunnolla kiinnitettyinä. Lavastettu tilanne, en siis ajanut sitä vielä silloin, vaikka siltä saattaa näyttääkin.

Kun ohjasajo sujui, istuin kyytiin ja ajoin useamman kerran kenttää ympäri molempiin suuntiin. Pysäytin ja palkkasin muutaman kerran. Olihan se hiukan vaikeaa aluksi varsinkin, kun joutui tosissaan tekemään töitä vetäessään sekä minua että kärryjä, eikä ole siihen vielä tottunut. Ei siis jatkettu kauaa. Ja koska Korppukin oli jo ihan rennon oloinen ja selkeästi tyytyväinen, oli hyvä palata puomille ja riisua vermeet pois. Vielä ruokaa eteen ja ponin sekä kärryjen palautus "paikoilleen". Jossain vaiheessa kentällä pyöriessä oli jo tullut lähes pimeääkin, joten hyvin olin saanut taas päivän kulumaan..

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Ratsun alkeita

Supersurkea, liian kaukaa kuvattu, video Korpun selkäännousutreenistä. Kuvasin pitkän pätkän jo ennen tätä, mutten sitten kuvannutkaan eli kännykän kamera oli jotenkin tiltannut, eikä siis mitään tallentunut. Tämä pätkä on vähän yksipuolinen, kun tehdään vain toiselta puolelta ja vain saman toistoa. Mutta koska oltiin jo treenattu tarpeeksi kauan, niin.. kunhan nyt on jotain muistissa tulevia vuosia varten.




Josko joskus vaikka kunnon kameralla ja paremmalla onnella...

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Virtaa ja omaa tahtoa

Kuten koko talvi, on myös helmikuu alkanut jäisissä merkeissä. Liukasta on siis ollut. Nyt on hiukan satanut lunta jään päälle ja vähän tilanne helpottanut. Hetkeksi. Virtaa on kuitenkin poneille kertynyt, koskapa liikunta on pakostikin ollut vähäistä. Ljúfur nyt käyttäytyy silti aina hyvin, mutta Kambur sitten taas... No, sanotaanko vaikka, että siitä kyllä huomaa, ettei olla koko talvessa päästy kunnolla tekemään mitään.

Viime sunnuntaina otin sitten härkää sarvista ja päätin hiukan purkaa tyypin energioita, kun se alkoi olla jo hankala käsitellä. Varsa siis liinan päähän ja suunta pienen metsikön poikki pellolle (tie oli peili jäässä). Päästiinhän me ehkä 20m pihasta, kunnes herra päätti poistua paikalta. Sinne meni. Lujaa. Huusin vaan perään, että ottakaa se kiinni, ennen kuin se teloo itsensä. Onneksi oli porukkaa paikalla. Uusi yritys ja päästiin pellolle jonkinmoisessa järjestyksessä, kun olin tiukkana. Kyllä muuten lähti. Heti kun vähänkään annoin liinaa, niin vauhti kasvoi hetkessä hurjaksi. Se vaan juoksi ja juoksi ja juoksi. En saanut edes suuntaa vaihdettua. Aikalailla sai kyllä pidellä, ettei lähtenyt käsistä, vaikkei se  ihan väkisin yrittänytkään. Annoin juosta ja jonkin ajan päästä jo hiljensi ihan nätisti äänellä ja saatiin se suuntakin muutettua. Yhteensä varmaan juoksi max 20 minuuttia ja vielä jäähkälenkki siihen päälle, niin johan oli nöyrää poikaa.


Juoksi ne kerran kentälläkin, kun oli sen verran keliä, että pystyivät.

Kun virta oli purettu, saattoi jo ajatella tekevänsä nuoren herran kanssa jotain muutakin. Ohjasajettiin sitten tiistaina kentällä ja ihan hyvin meni. Hieman joutui keskustelemaan suunnista aluksi, mutta muuten ihan ok. Mentiin maapuomejakin. Eilen ohjasajettiin pellolla harjoitusaisoilla. Hieman oli havaittavissa jonkinlaista oman tahdon esittelyä niskojen nakkelun ja paikaltapoistumisyritysten muodossa, mutta käsissä pysyi, ihan helpostikin, ja loppua kohden jäi niskottelut kokonaan pois. Vahvistelin jarruja eli sai palkkaa aina kun pysähtyi nätisti. Olenhan muistanut sanoa, että hyvä siitä tulee 😃




Ljúfurkin on päässyt pari kertaa ohjasajettavaksi ja se on nauttinut silminnähden. Vaikka se tykkääkin lenkkeillä ihan narun perässäkin ja varsinkin koirien kanssa, niin on se vaan aina niin tärkeänä, kun sillä on tehtävä. Tänään päästiin ihan tielle asti, vaikka oli siellä vielä niin liukasta, ettei selkään viitsi kiivetä. Ohjasajo kuitenkin sujuu rauhallisessa temmossa ihan hyvin.






Koirien kanssa käytiin eilen taas ihmistenilmoilla lenkillä. Tai no, metsässä me suurimmaksi osaksi kuljettiin, mutta hieman vilkkaammin käytetyssä metsässä kuin mitä täällä eli polkuja menee ristiin rastiin ja myös koirien jälkiä oli ihan mukavasti pojille haisteltavaksi. Puolitoista tuntia meni nopsasti, kun oli uutta tutkittavaa. Olenhan minä tuolla metsässä ennenkin ollut, mutten ihan noin laajasti ole maastoja tutkinut. Hienot oli näköalatkin korkeimmalta kohdalta.




Tänään oltiin lenkillä ihan vaan omalla kylällä. Tylsempää se täällä on, kun onhan noita polkuja tullut tallattua muutama vuosi, eikä koirillekaan oikein ole nuuskutettavaa. Tänään sentään vähän oli ja jopa yksi koirakin tuli vastaan. Harvinaista. Hallillakin käytiin taas tässä yksi päivä. Molemmat oli ihan reippaita ja saatiin hyvä treeni molemmille. Peikollakin oli virtaa ihan jopa reilusti. Liekö johtui palkkana olevista lihapullista vai jostain muusta, mutta en valita. En todellakaan.