Nyt kun on kitissyt ja valittanut ja haukkunut kaikki, kun kukaan ei tee mitään oikein, niin voikin hyvillä mielin kehua omiaan ja kertoa kuinka minä sentään osaan tehdä kaiken oikein. No, oikeassa elämässä ei kuitenkaan mikään mene ihan niin kuin suunnittelee, joten vaikka ihan oikeasti osaisinkin jotain, niin pieleen menisi kumminkin 😁Ja kun en edes osaa, niin onnistumisen mahdollisuuksia ei juurikaan ole. Vaan näillä mennään ja pärjätäänkin joten kuten. Kun itse tekee, niin saa just sellaista mitä sattuu tulemaan.. Vai miten se nyt oli?
Jos sitten sitä asiaakin. Nyt on pohjat taas ihan kohtuullisessa kunnossa. Jää on kyllä lumen alla, mutta suurimmaksi osaksi pystyy kuitenkin liikkumaan ihan kaatuilematta. Siispä lauantaina molemmat ponipojat pääsivät töihin.
Ljúfurille heitin vaihteeksi satulan selkään ja lähdettiin käpsyttelemään kylille päin. Tallin tie oli ihan hyvässä kunnossa, mutta kylälle vievällä tiellä oli aurattu sen verran reippaasti, ettei jään päällä juuri lunta ollut, joten Ljúfurin "ruopaiseva" liikkumistyyli aiheutti pientä lipsumista. Ei ollut kauhean rentouttavaa ja käännyttiinkin aika pian jo kotiin päin. Harmi, kun poni oli ihan super ja keli myös, joten olisi ollut ihan kiva päästä tekemään kunnon lenkki. No, onneksi kevättä kohti jo kovaa mennään ja sitten taas päästään liikkumaan kunnolla.
Kambur pääsi vuorollaan vaihteeksi valjaisiin ja käytiin ohjasajaen sama lenkki kuin Luippiksen kanssa ratsain. Ja niin oli super tämä nuorempikin, joka viimeaikoina on ollut aika känkkäränkkä ja rasittava teini. Nyt ei siitä kakarasta ollut tietoakaan ja kovin kivasti tepsutteli kaveri ohjien päässä. Harvinaisen herkästi reagoi kaikkiin apuihin ja reipaskin oli. Pientä extremeäkin mahtui matkaan, kun kylän pojat painattivat tiellä täysiä moottorikelkoilla meitä vastaan. Mutkan takaa kuului, kun kaasuttelivat menemään ja paniikki meinasi iskeä. Varsaa kiireesti päästä kiinni ja keskelle tietä huitomaan. Pysähtyivät ja sammuttivat vehkeensä. Ja pyysivät anteeksi kun tuli ajettua vähän lujaa. Kambur ei näyttänyt olevan millänsäkään koko jutusta, joten asetuin taas ohjien päähän ja matka jatkui. Vastaan tuleva autokin ohitettiin sujuvasti. Kovin olin ylpeä lapsihevoisesta.
Eilen tämä samainen lapsiheppa sai taas vaihteeksi kuolaimet suuhunsa kun lähdettiin lenkille. Viimeksi ne on olleet suussa joskus muistaakseni loppukesästä tai jotain sinne päin, joten hieman aiheuttivat aluksi pureskelua ja pyörittelyä, mutta ihan muutamassa minuutissa tämä loppui kyllä. Muutenhan kuolain ei ole mitään stressiä aiheuttanut, hieman tuntuu vaan epämiellyttävältä tottumattoman suussa. Vieläkään ei siihen mitään ole kiinnitetty, eikä vielä aikoihin kiinnitetäkään. Kun sitä kiirettä ei vieläkään ole mihinkään.
Ljúfur rentoutui eilen pitkällä lenkillä koirien kanssa. Osan matkasta kipiteltiin yhden tallikaverin peesissä, kunnes paremmille pohjille päästyämme karautivat horisonttiin ja me jäimme keskenämme kävelemään. Loppumatkasta yhyttivät kyllä meidät taasen ja tallille palasimme kimpassa.
Koirat onkin lenkkeilleet ihan kiitettävästi, kun kelejä on ollut. Muuta ei olla juuri tehty. Mitä nyt jotain pientä kotosalla, mutta niitä ei lasketa. Nyt ei ole ollut arkivapaita minulla, niin hallille ei olla keritty, kun iltaisin siellä on kuitenkin ohjattuja treenejä, eikä siis voida mennä. Voisihan sitä toki ulkonakin treenata, muttei näin talvella vaan tule trenattua. Hyvin nämä tuntuvat pärjäävän ilmankin. Noah on itseasiassa paljon rauhallisempi, kun ei kokoajan tehdä jotain kovasti kiihdyttävää. Ja koska Peikko ei muutenkaan kauheasti treenaamisesta piittaa, se on varmaan salaa iloinen, kun ei tarvi vaivautua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti