Elämä alkaa pikku hiljaa asettua uusiin uomiinsa. Raskain vaihe on takana ja uuden oppimista vielä paljon edessä. Oma olo on parempi, kuin mitä osasin sen kuvitella tässä vaiheessa olevan. Surutyötä ja luopumista tehtiin jo niin kauan, että pahin selätettiin loppujen lopuksi kunnialla. Iso ikävä on, muttei suurta tuskaa. Ratkaisu kuitenkin oli ehdottomasti oikea. Vielä en siltikään pysty asiasta kirjoittamaan, joten se jääköön myöhemmäksi. Nyt siis lähinnä Ljúfurin kuulumisia.
|
Pojat viimeisenä yhteisenä aamunaan. |
Limppu siis lähti jo tiistaina illalla viimeiselle matkalleen. Ja Ljúfur huusi. Se huusi koko yön sydäntä särkevästi. Välillä rauhoittui syömään, kunnes taas alkoi ravata edes takaisin huutaen. Ei siis oikein levätty kumpainenkaan. Aamulla laitoin sen karsinaansa lepäämään ja sinne se rauhoittuikin hyvin heiniä rouskuttamaan. Kunnes alkoi ahdistaa ja päätti ihan itse ulkoistaa itsensä.
Yhden aikaan lähdettiin hissukseen kävelemään tienhaaraan päin, mihin oli sovittu treffit kuljetuskaluston kanssa. Oman auton olin käynyt heittämässä sinne jo aamulla valmiiksi. Ljúfurille oli varattuna uusi residenssi noin yhdeksän kilometrin päästä, ettei sen tarvisi yksin olla. Koppiin se meni nätisti, mutta jännitti loppujen lopuksi niin, että oli ihan läpimärkä hiestä perillä ollessamme.
Vähän aikaa siinä käpsyteltiin ympäriinsä tallin pihalla ja käytiin myös sairastarhan aidan takana tutustumassa tulevaan pihattokaveriin, joka vielä toistaiseksi toipuu ruunauksesta. Kovasti tuntuivat toisistaan tykkäävän. Kyllä issikka vaan issikan tuntee.
|
Odin s.2011 ja Ljúfur s.1997 (kuva M. Danielsbacka) |
Aika pörhöllään oli Ljúfur, eihän se ole meille muuton jälkeen kauheasti vieraita hevosia tai edes ihmisiä tavannut ja nyt niitä yht'äkkiä olikin siellä sun täällä ympärillä. Pihattotarhaan päästyään se ensin otti pikku spurtin ja heitti sitten lähes suorilta jaloilta katolleen ja piehtaroi sydämensä kyllyydestä paksussa lumessa. Ja taas juostiin, piehtaroitiin, juostiin ja vähän huudeltiin naapurissa oleville shettispojille. Siitä se pikku hiljaa rauhoittui samalla kun me tallinomistajan kanssa kuivitettiin pihattoa. Oltiin jätetty se edellisenä päivänä kuivumaan ja tuulettumaan ilman kuivikkeita.
|
Pihatto |
Voi kuinka tyytyväiseltä näyttikään Ljúfur siinä katsellessaan kavereita aidan takaa. Tuli niin hyvä mieli. Ja hyvillä mielin jätin pojan kotiutumaan lähtiessäni raahaamaan "muuttokuormaa" autosta varustehuoneeseen. Myöhemmin kävin vielä harjaamassa tikkuiseksi kuivuneen ponin tarhassa ja olisin mahanympäryksenkin mitannut, mutta poni päätti toisin. Kun se näki "narun" käsissäni, se ottikin pitkät ja päätin jättää homman siihen. Vaikeaa oli jättää Ljúfur sinne, vaikka tiesinkin, ettei sillä ole hätää. Minulla oli enemmänkin..
Olipa outoa, kun ei tarvinut illalla enää tehdä mitään, kun oli kotiutunut treeneistä. Ja vielä oudompaa oli aamulla, kun ei tarvinut nenäänsä ulos pistää ennen aamupalaa. Ljúfuria kävin eilen moikkaamassa vasta iltapäivällä ja sieltä se löytyi heinäpaalin vierestä rouskuttelemasta. Tuli sentään ihan omin jaloin portille. Riimu päähän ja vähän kävelylle tallin ympäristöä tutkailemaan. Hieman oli stressaantunut kaveri alkuun, mutta rauhottui kyllä melko nopeasti. Harjasin sen vielä tallin pihassa puomilla, sekä mittasin sen mahanympäryksen. Se kun on oikeasti pakko saada laihtumaan ennen laidunkautta, ettei se räjähdä. Käytiin taas pihatossa sisällä yhdessä ennen lähtöäni, mutta olihan se jo siellä jäljistä päätellen käynytkin, vaikka edellisenä päivänä vähän jänskättikin koko paikka. Ja hyvin meni edestakaisin siinä paskoja tarhasta siivotessani. Lisäsin sitten vielä pihattoon olkea.
Kotona olikin sitten illalla olevinaan aikaa vaikka muille jakaa ja tuli vähän siivoiltuakin. Tänään on oikeastaan vasta tuntunut ensimmäisen kerran lomalta, vaikka lomalla olen ollutkin jo koko viikon. Aamulla nukuin pitkään eli ihan puoli yhdeksään. Pitkä lenkki on heitetty nuoriso-osaston kanssa ja kohta tallille. Illalla käyn ehkäpä treenaamassa tai sitten en tee mitään. Saapa nähdä...