tiistai 24. helmikuuta 2015

Hyvä mieli

Hyvä mieli on siitä, että Ljúfur voi hyvin ja viihtyy uudessa kodissa ja uuden kaverin kanssa. Se on jotenkin niin tyytyväinen ja ylpeäkin. Vähän se taitaa ottaa turhankin vakavasti uuden vastuunsa lapsenvahtina, muttei se sitä itseään stressaa. Ihan hyvin osaa levätäkin. Ja pihatossa sisälläkin viihtyy. Siellä se oli tänäänkin, kun kävin moikkaamassa.




Eilen käytiin pitkästä aikaa ohjasajolenkillä ja olipas kivaa, molemmilla. Ljúfur oli niin tohkeissaan, että hiukan oli ratti ruosteessa ja jarrut kadoksissa. Puhdasta käyntiä ei löytynyt ollenkaan, töltilla pääasiassa painatti menemään. Kun hidastamaan pyysi, meni vaan passitahtiseksi. Kävellä ei kyennyt. Sitten kun kuski liukastui ja kaatui, ponilla vauhti vaan kiihtyi. Onneksi se tulee aina takaisin, kun huutelee ja niin nytkin, kauheaa vauhtia suoraan syliin. Eikä perässä liuhuvat ohjatkaan saaneet aikaan mitään paniikinpoikasta. Niin oli iloinen mieli eilenkin.



Hyvä mieli on myös kivoista ja hyvinkäyttäytyvistä koirista. Vaikka Peikko onkin vähän murkku ja teinihirviö, niin on se vaan niin kiltti. Treenikin on alkanut taas kiinnostaa, vaikka välillä sillä olikin motivaatio aika kadoksissa. Mikä tietty on ihan normaalia 11kk vanhalle poikakoiralle. Hyvin se vetää, kunhan sitä vain tarpeeksi kiinnostaa. Lelut on alkaneet hyvin motivoida ja lehmänmahan voimalla haukkukin irtoaa oikein komeasti. Ja pallonkin voimalla, muttei ihan yhtä miehekkäästi.

Noahkin on ollut viimeaikoina mukava oma itsensä. Ei turhan mielistelevä, vaan reipas ja mukava koira, jota ei pienet vastoinkäymiset puristele. Kovasti ne leikkii Peikon kanssa, välillä ihan liiaksi asti. Ja tekee se tottista ja muutakin pientä kovin mielellään, keskittyneesti ja varmasti. Välillähän sekin oli vähän vaisu, eikä oikein ruokakaan maistunut. Mitään erityistä ei taaskaan ollut, vaikka selvästi jokin vaivasikin. Oli mitä oli, nyt se on poissa ja elämä maistuu taas.

Ja mummokoiratkin voivat hyvin. Niin että. Ei mulla sitten muuta. Ei ainakaan juuri nyt. Hyvä on vaan mieli.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Tapaus Limppu

Limpun lähdöstä tulee jo kohta kaksi viikkoa. Kuinka nopeasti aika kuluukaan. Eilen minulla oli ponivapaa päivä ensimmäisen kerran moneen vuoteen ja voi kuinka oli outoa, kun ei tarvinut huolehtia mistään. Tänäänkin on ollut rento päivä. Koirat on käyneet metsässä pyörähtämässä ja nuoriso ihan kunnon lenkillä. Ljúfurin kävin myös lenkittämässä ja harjaamassa. Painokin tuli taasen mitattua ja laihtunut on poniini jo hieman. Ehkä siitä vielä ihan sporttiversio saadaan kuorittua laidunkauteen mennessä.




Limppu siis lähti viime viikon tiistaina illalla. Teuraskuljetuksia tekevä firma sen haki, kun itsellä ei ollut mahdollisuutta sitä kuljettaa, vaikka niin olisinkin halunnut tehdä. Teuraaksi se taas meni siksi, kun mielestäni hyvää kotimaista hevosen lihaa on turha heittää hukkaan ja eihän se enää silloin ole minun rakas Limppuni, kun siltä on henki pois. Kamalaa se kyllä oli. Iso auto täynnä hevosia, Limppu oli viimeinen kyytiin otettava. Limppua jännitti, mutta luottavaisesti se käveli perässäni autoon. Ja minä olin petturi ja jätin sen sinne. Se tunne tulee seuraamaan minua varmasti lopun ikääni. Se tuntui ihan hirveälle.

Miksi tähän ratkaisuun sitten päädyin. Limppu oli vanha, juuri kääntynyt 24-vuotiaaksi. Eikä se ollut kunnossa. Ei ollut ollut enää pitkään aikaan. Mahan kanssahan sillä oli aina ongelmia. Aiemmin se kuitenkin saatiin aina kuntoon, kunnes oireet taas palasivat. Aina ne palasivat, mutta hyviäkin aikoja oli. Kesät oli aina helpompia, talvella se oli huonompi. Viime aikoina ei hyviä aikoja enää ollut, vaan Limppu oli lähes kokoajan vesiripulilla. Välillä syntyi sentään lehmänläjää, mutta normaalia ulostetta ei enää aikoihin. Mikään ei auttanut, ei mikään mikä ennen oli auttanut tai mikään mitä kokeiltiin nyt. Jalatkin alkoivat olla jäykät, varsinkin takaset. Kintereet täynnä nestettä. Poni itse koki voivansa ihan hyvin suurimmaksi osaksi, vaikka laihtuikin, eikä ruoka aina maistunut.



Tältä se pahimmillaan näytti eli lähes kokoajan..

Päätöksen teko ei ollut helppoa, mutta vielä vaikeampaa oli sen toteutus. Päätöksen tekoa helpotti se, etten halunnut missään nimessä Limpun ehtivän tulla niin kipeäksi, että se itse ei enää voi olla tyytyväinen elämäänsä. Päätöksen teinkin jo ennen joulua, mutta aina vaan siirsin ja siirsin sen toteutusta. Pikkuhiljaa kaikki tarvittava tieto oli kasassa, puuttui vain soitto ja asian sopiminen. Sen kun viimein sain tehtyä, helpotti omakin stressi huomattavasti. Sitten vaan odoteltiin. Kerran haku vielä siirtyi minusta riippumattomista syistä, mikä olikin oikeastaan ihan hyvä, kun sattui sitten talvilomani ajaksi. Ei tarvinut stressata niin aikataulutuksen ja unettomien öiden kanssa. Eikä minulle kyllä ruokakaan maistunut oikeastaan koko viikossa. Vielä kun siihen soppaan olisi lisätty normaalit työpäivät, olisi katastrofin kaikki osaset olleetkin hyvin kasassa. Nyt vältyttiin onneksi sentään siltä, vaikka loma nyt ei sitten kovinkaan lomalta kyllä tuntunut.

Olo on tällä hetkellä ihan hyvä, eikä mitään suurta tuskaa ole vieläkään ilmennyt. Ikävä on kova ja tuntuu vaan kasvavan. Sitä kuitenkin helpottaa huomattavasti tieto, että päätös oli ehdottoman oikea. Samoin tilannetta helpottaa myös totaalinen muutos hevostelussa, kun kotona ei enää ole ne samat rutiinit kuin ennen Limpun (ja tietty Ljúfurin) kanssa. Ljúfurkin tuntuu viihtyvän, vaikka aika koville joutuukin varsakaverinsa kanssa. Silti se on alkanut ilmoittaa minulle, ettei halua lähteä kanssani "töihin", mikä tässä tilanteessa on minusta vain hyvä. Kyllä se siitä taas, kun vähän keskitytään pitämään kivaa yhdessä. Ja "mammavapaita" päiviäkin se tulee jatkossa saamaan enemmän. Pakko on yrittää kuitenkin sitä painoakin saada pois, molemmilta..

torstai 19. helmikuuta 2015

Rally-mölli Noah

Eipä tässä mitään sen kummempaa, kuin että sain todistusaineistoa möllikisoista, kun paparazzi oli paikalla. Kiva oli itsekin nähdä, miltä meno näytti ja hyvältähän se näytti. Ohjaaja voisi hieman suoristaa selkäänsä ja muutenkin käyttäytyä kuten normaali aikuinen ihminen, mutta muuten ihan jees radat. Ja koirahan oli huippu :)



Ja tässä videoevidenssiä KLIK-KLIK

maanantai 16. helmikuuta 2015

Elämä jatkuu

Lomat on lusittu ja uusi arki alkanut. Hieman vaatii vielä opettelua aikataulutus, niin että ehtii koirat lenkittää ja poninkin vielä. Tosin ponista ei taida olla suurta huolta. Se kun sai eilen uuden ystävän. Nelivuotiaaksi juuri kääntynyt tuore ruuna pääsi pois sairastarhasta ruunaushaavoja parantelemasta ja muutti takaisin pihattoon, minne siis Ljúfur muutti keskiviikkona. Hyvin tulivat pojat heti juttuun, eikä mitään suurta draamaa nähty. Lähinnä rapsuttelua ja nuuskuttelua. Hämmästyttävää kyllä, Ljúfur ilmoitti kersalle hyvinkin topakasti, mutta tapansa mukaan ystävällisesti, että täällä määrään minä. Enpä olisi uskonut, kohtalaisen lapanen kun on. Aikansa yritettyään, Odin sai kuitenkin Ljúfurin myös leikkimään ja hyvin juoksivatkin.






Tänään kävin siivoilemassa pihattotarhaa ja samalla seurailin poikien touhuja. Hyvin näyttivät mahtuvan molemmat syömään rinnakkain. Odin väisti, kun Ljúfur pyysi, muttei siirtynyt kokonaan pois. Huomasin myös, että Ljúfur hiukan pomottaa mitään pelkäämätöntä nuorta kaveriaan. Tekee varmasti ihan hyvää molemmille. Vähän oli papparainen väsyneen oloinen, mutta lähti silti ihan mielellään pienelle lenkille minun kanssanikin. Parin kilometrin verran tallattiin pellolla olevalla baanalla.

Hirvittävän hyvin on kyllä Ljúfur kotiutunut. Pari päivää oli väsynyt ja stressaantunut. Perjantaina oli jo ihan oma itsensä, rento ja rauhallinen. Kokoajan se kuitenkin on vaikuttanut tyytyväiseltä ja on kuin kala vedessä isommissa ympyröissä (yhteensä 15 hevosta/ponia), kuin mihin on viime vuosina tottunut. Niin hyvä mieli. Nyt jo varmaan uskaltaa joskus pitää vapaapäiviäkin poneilusta, jos siltä tuntuu tai jos on muita kiireitä. Huomenna kuitenkin ainakin menen, kun täytyy käydä viemässä lisää ruokaa tai no chian siemeniä ja ihottumayrtit. Yritän myös päästä kentälle vähän ohjasajamaan, kun tänään jo piti, mutta sattui sitten justiinsa kentälle ruuhkaa, joten kävin pellolla pyörimässä. Pimeässä en viitsinyt kuitenkaan ohjasajella, ihan taluttamalla mentiin.




Koirajuttujakin eiliselle mahtui. Nimittäin Noah kuten myös ohjaajansa olivat ihka ensimmäistä kertaa Rally-toko kisoissa. Tosin vain epävirallisissa, mutta kuitenkin. Ihan hyvää rataharjoituista ja muutenkin, kun virallisiinkin on ilmottu. Möllirata ja alokas rata olivat harmittavasti samanlaiset ja molemmille olin ilmonnut. Identtiset pisteetkin molemmista saatiin, vaikkei ihan samaa virhettä tehtykään. Samalla kyltillä tosin eli heti alussa, koira eteen, oikealta sivulle. Ekalla kierroksella Noah yritti vasemmalta, jonka korjasin hihnalla - tehtävävirhe -10 ja hihnavirhe -1 eli yhteensä 89p, viides sija ja tuomarin suosikki :) :) Toisella kierroksella Noah teki oikein, mutta ohjaaja mokasi, kun ei jatkanut matkaa, vaan otti koiran perusasentoon, ennen liikkeelle lähtöä. Enkä edes huomannut, ennen kuin kaverit radan jälkeen kertoivat. Taas -10. Ohjaaja virhe -1 tuli kyltiltä kuusi, kun ohitin kyltin. Eli taasen 89p. Tällä kertaa ei sijoitusta. Mutta kivaa oli ja koira toimi, eikä kartturikaan ihan mahdoton ollut.


Komea auringonlasku oli eilen. Pakko pysähtyä tallilta kotiin ajellessa, kun kamerakin kerran oli mukana...



perjantai 13. helmikuuta 2015

Uudet tuulet

Elämä alkaa pikku hiljaa asettua uusiin uomiinsa. Raskain vaihe on takana ja uuden oppimista vielä paljon edessä. Oma olo on parempi, kuin mitä osasin sen kuvitella tässä vaiheessa olevan. Surutyötä ja luopumista tehtiin jo niin kauan, että pahin selätettiin loppujen lopuksi kunnialla. Iso ikävä on, muttei suurta tuskaa. Ratkaisu kuitenkin oli ehdottomasti oikea. Vielä en siltikään pysty asiasta kirjoittamaan, joten se jääköön myöhemmäksi. Nyt siis lähinnä Ljúfurin kuulumisia.


Pojat viimeisenä yhteisenä aamunaan.

Limppu siis lähti jo tiistaina illalla viimeiselle matkalleen. Ja Ljúfur huusi. Se huusi koko yön sydäntä särkevästi. Välillä rauhoittui syömään, kunnes taas alkoi ravata edes takaisin huutaen. Ei siis oikein levätty kumpainenkaan. Aamulla laitoin sen karsinaansa lepäämään ja sinne se rauhoittuikin hyvin heiniä rouskuttamaan. Kunnes alkoi ahdistaa ja päätti ihan itse ulkoistaa itsensä.

Yhden aikaan lähdettiin hissukseen kävelemään tienhaaraan päin, mihin oli sovittu treffit kuljetuskaluston kanssa. Oman auton olin käynyt heittämässä sinne jo aamulla valmiiksi. Ljúfurille oli varattuna uusi residenssi noin yhdeksän kilometrin päästä, ettei sen tarvisi yksin olla. Koppiin se meni nätisti, mutta jännitti loppujen lopuksi niin, että oli ihan läpimärkä hiestä perillä ollessamme.

Vähän aikaa siinä käpsyteltiin ympäriinsä tallin pihalla ja käytiin myös sairastarhan aidan takana tutustumassa tulevaan pihattokaveriin, joka vielä toistaiseksi toipuu ruunauksesta. Kovasti tuntuivat toisistaan tykkäävän. Kyllä issikka vaan issikan tuntee.


Odin s.2011 ja Ljúfur s.1997 (kuva M. Danielsbacka)

Aika pörhöllään oli Ljúfur, eihän se ole meille muuton jälkeen kauheasti vieraita hevosia tai edes ihmisiä tavannut ja nyt niitä yht'äkkiä olikin siellä sun täällä ympärillä. Pihattotarhaan päästyään se ensin otti pikku spurtin ja heitti sitten lähes suorilta jaloilta katolleen ja piehtaroi sydämensä kyllyydestä paksussa lumessa. Ja taas juostiin, piehtaroitiin, juostiin ja vähän huudeltiin naapurissa oleville shettispojille. Siitä se pikku hiljaa rauhoittui samalla kun me tallinomistajan kanssa kuivitettiin pihattoa. Oltiin jätetty se edellisenä päivänä kuivumaan ja tuulettumaan ilman kuivikkeita.


Pihatto

Voi kuinka tyytyväiseltä näyttikään Ljúfur siinä katsellessaan kavereita aidan takaa. Tuli niin hyvä mieli. Ja hyvillä mielin jätin pojan kotiutumaan lähtiessäni raahaamaan "muuttokuormaa" autosta varustehuoneeseen. Myöhemmin kävin vielä harjaamassa tikkuiseksi kuivuneen ponin tarhassa ja olisin mahanympäryksenkin mitannut, mutta poni päätti toisin. Kun se näki "narun" käsissäni, se ottikin pitkät ja päätin jättää homman siihen. Vaikeaa oli jättää Ljúfur sinne, vaikka tiesinkin, ettei sillä ole hätää. Minulla oli enemmänkin..




Olipa outoa, kun ei tarvinut illalla enää tehdä mitään, kun oli kotiutunut treeneistä. Ja vielä oudompaa oli aamulla, kun ei tarvinut nenäänsä ulos pistää ennen aamupalaa. Ljúfuria kävin eilen moikkaamassa vasta iltapäivällä ja sieltä se löytyi heinäpaalin vierestä rouskuttelemasta. Tuli sentään ihan omin jaloin portille. Riimu päähän ja vähän kävelylle tallin ympäristöä tutkailemaan. Hieman oli stressaantunut kaveri alkuun, mutta rauhottui kyllä melko nopeasti. Harjasin sen vielä tallin pihassa puomilla, sekä mittasin sen mahanympäryksen. Se kun on oikeasti pakko saada laihtumaan ennen laidunkautta, ettei se räjähdä. Käytiin taas pihatossa sisällä yhdessä ennen lähtöäni, mutta olihan se jo siellä jäljistä päätellen käynytkin, vaikka edellisenä päivänä vähän jänskättikin koko paikka. Ja hyvin meni edestakaisin siinä paskoja tarhasta siivotessani. Lisäsin sitten vielä pihattoon olkea.

Kotona olikin sitten illalla olevinaan aikaa vaikka muille jakaa ja tuli vähän siivoiltuakin. Tänään on oikeastaan vasta tuntunut ensimmäisen kerran lomalta, vaikka lomalla olen ollutkin jo koko viikon. Aamulla nukuin pitkään eli ihan puoli yhdeksään. Pitkä lenkki on heitetty nuoriso-osaston kanssa ja kohta tallille. Illalla käyn ehkäpä treenaamassa tai sitten en tee mitään. Saapa nähdä...

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Haukkuva hakukoira ja yli-innokas aksailija

Oltiin taas tänään pitkästä aikaa Kouvolassa sennen-treeneissä. Tarjolla oli tällä kertaa ohjattua aksatreeniä ja vapaaharjoittelua kentän toisessa päässä. Ajatus oli ensin tehdä Noahin kanssa vapaa-puolella Rally-treenit, muttei sitten tehtykään, kun ratatreeniin odottavat koirakot näyttivät hengaavan siellä. Tehtiin sitten aksaa. Odotellessa annoin Noahin tällä kertaa rämpättää pihalla geelipallon kanssa vähän niin kuin löysät pois, kun arvelin että intoa olisi taas enemmän kuin järkeä. No, oli sitä silti, muttei ehkä ihan niin paljoa. Ohjaajalla oli taas käskyt vuoden myöhässä ja kun koiran pahin virtapiikki oli kesytetty jo pihalla, se kuunteli ohjausta paremmin, eikä siis edennyt omatoimisesti. Turhautui sitten hitaaseen ja eksyneeseen kartturiin ja alkoi loikkia käteen kiinni, mitä ei ole tehnyt enää.. en edes muista koska viimeksi. Hyvin se kuitenkin suoritti aina silloin kun kartturi sattui samalle kartalle. Ja mikä tärkeintä, sillä oli ihan hitsin kivaa!




Peikon kanssa tehtiin sitten omatoimisesti toisella puolella pientä aksaa. Lähinnä haettiin asennetta ja etenemistä muutamalla esteellä. Kivaa sillä ainakin oli, vaikkei aina ihan ymmärtänytkään kaikkea. Pujottelun alkeita aloiteltiin myös, kun paikalla sattui olemaan vinokepit. Ja sekös olikin Peikosta vaikeaa. Ei meinannut tajuta yhtään mitään. Viimein sitten otettiin vain kahta viimeistä väliä palkalle, niin että heitin namit alustalle, jos meni oikein. Alkoi tajuta. Namit vaan loppui hiukan liian aikaisin, enkä viitsinyt hakea autosta lisääkään. Toisin me kuitenkin taidetaan ne loppujen lopuksi kuitenkin treenata, että eipä tuosta vahinkoa syntynyt.




Peikko teki hallissa myöskin ilmaisua, kun ensin olin käynyt jäähdyttelylenkin molempien kanssa. Ensin se haukkui minua ja hyvin haukkuikin ja sitten myös ihan ensimmäistä kertaa vierasta ihmistä. Tai ei siis ihan vierasta, kun kyseessä oli kaikkien pikkukoirien suosikki Markku-setä, jolla on aina nameja taskussa. Varsinkin meidän Diiva rakastaa Markkua, ahne kun on :) Hyvin haukkui, mutta käytös olikin sitten eri juttu. Hihnalla piti pitää poissa sylistä naamaa nuoleskelemasta. Mutta luulisin sen kyllä tämän koiran kohdalla menevän ohi, kunhan hiffaa idean. Kun nyt vaan pääsisi vahvistelemaan säännöllisesti. Hyvä mieli tästä jäi kuitenkin, naamannuolemisesta huolimatta. Siitä siis on kuin onkin viimein tulossa se haaveilemani haukkuva hakukoira.




Ljúfur pelästytti minut ihan pahan päiväisesti tässä reilu viikko sitten. Siltä alkoi karvat irtoilla ihan tukkoina sään takaa. Joka päivä vaurio vaan suureni ja suureni ja loppujen lopuksi sinne syntyi noin kämmenen kokoinen täysin karvaton kohta, jonka herra vielä raaputti hampaillaan verille, kun kutisi. Olin jo ihan varma, että sillä on joku ihan tosi vakava sairaus ja suunnittelin jo lääkärin kutsumista, vaikka poni vaikuttikin muuten ihan normaalilta. Ajattelin kuitenkin katsoa vielä viikonlopun yli, jos tapahtuisi jotain muutoksia. Lauantaina sitten tapasin toista issikan omistajaa, joka kertoi kuinka oli antanut omalleen kauroja ja karvat alkoivat lähteä tukkoina. No, meilläpä oli normaalista poiketen ponipojat saaneet viikon verran kauraa, mitä eivät yleensä saa. Siispä Ljúfurilta samantien kaurat pois ja kas kummaa viikon aikana karvan irtoaminen on loppunut ja uutta sänkeäkin jo pukkaa.

Olinhan minäkin kuullut, ettei issikoille yleensä kaura sovi, mutten koskaan ollut tullut ajatelleeksi asiaa sen enempää, kun ei meillä kauraa syötetäkään. Eikä minulle myöskään ollut aiemmin selvinnyt, mitä se kaura aiheuttaa. Tyhmä minä. No nyt sitten tiedän, enkä aio enää kokeilla toista kertaa. Kuvassa näkyvät lyhytkarvaiset kohdat ovat kesäihottuman aiheuttaman kutinan ja hankaamisen seurauksia, eivät siis kauran. Näistä omatoimi klippauksista ja kauravauriosta johtuen, olen kuitenkin nyt joutunut herra islantilaista pyryssä ja pakkasessa loimittamaan, ettei raukka ihan palellu. Nytkin jäi yötä viettämään kevyt toppis niskassaan, kun pakkanen tuntui kiristyvän.


torstai 5. helmikuuta 2015

Lunta tupaan tai ainakin tuvan nurkalle

Lunta on tullut ja lumitöitä on tehty ihan urakalla. Tiistaina lumisade vihdoin loppui ja aurinkokin näyttäytyi. Harmittavasti joutui olemaan töissä, vaan ihan hetken ehdin silti auringosta nauttia.




























sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Mietteitä

Tammikuu oli aika rankka ja henkisesti hyvinkin raskas kuukausi. Se on nyt kuitenkin ohi ja asiat alkavat selkeytyä. Rankka tulee tästäkin kuukaudesta, mutta siitäkin selvitään. Eikä koskaan kuitenkaan ihan pelkästään pohjamudissa ryvetä, vaan aina mahtuu ilon ja odotuksen aiheitakin elämään. Niin nytkin. Niistä ja muustakin kerron myöhemmin, kunhan on oikeasti kerrottavaa. 

Maru on (viikon kuluttua) 16 vuotta ja 3 kuukautta vanha ja kunto pysyttelee samoissa kuin jo pitkään. Se ei kai ole ajatellut kuolla koskaan. Vielä se painattaa lenkillä vauhdikkaasti nuorempiensa mukana ja nauttii juoksemisesta. Joskus väsyttää, eikä lenkkeily maistu, mutta aika harvoin. Eikä se joka päivä jaksa lenkkeillä, mutta pihalla se silloinkin jaksaa touhuta omiaan (lue: syödä hevonpaskaa) parikin tuntia. Ruoka maistuu, eikä mitään vaivojakaan ole.




Diiva (12 vuotta ja neljä kuukautta) taas sitä vastoin harvoin enää nauttii juoksemisesta. Kyllä se lenkilläkin enempi köpöttelee perässä. Takaosa sillä on kovin heikko ja selvästi välillä on kipuja. Särkylääkettä saa silloin tällöin tarvittaessa. Ja virtsan pidätys lääkityshän sillä on ollut reilun vuoden verran. Toistaiseksi menee vielä, ei sillä tavalla kärsi, kun ei ainakaan näytä, että jatkuvasti jonnekin kolottaisi. Se kärsii enemmän siitä, että joutuu jäämään Marun kanssa kotiin, kun pojat pääsee mukaan. Diivan kohdalla varmaan joutuu viimeisen päätöksen tekemään, mahdollisesti hyvinkin pian. Marun uskoisin menevän niin, että tilanne vaan tulee ja on sitten ihan selvä, että nyt on aika.




Kovasti odotan sitä aikaa, ettei minun tarvitse jakaa koiria, vaan kaikki pääsevät aina mukaan lenkille ja treeneihin. Käytännössähän tämä tarkoittaa sitä aikaa, kun mummokoiria ei enää ole. Kenenkään ei nyt pidä ymmärtää väärin, mutta kyllähän elämä on hankalampaa näin. Aina pitää ottaa huomioon ne kotiin jäävät ja joka paikasta pitää lähteä kesken pois. Plus että huonossa omassatunnossa on kestäminen, kun tuntuu vaan tosi pahalta jättää pitkän työpäivän jälkeen tytöt jälleen yksin kotiin, kun lähtee lenkille. Missään nimessä en mummokoirista haluaisi luopua, vaan edessä se on kuitenkin. Ja kyllähän se helpottaa elämää. Toistaiseksi kuitenkin mennään näin ja yritetään olla mahdollisuuksien mukaan paljon kotona ...päivä kerrallaan...