Tammikuu oli aika rankka ja henkisesti hyvinkin raskas kuukausi. Se on nyt kuitenkin ohi ja asiat alkavat selkeytyä. Rankka tulee tästäkin kuukaudesta, mutta siitäkin selvitään. Eikä koskaan kuitenkaan ihan pelkästään pohjamudissa ryvetä, vaan aina mahtuu ilon ja odotuksen aiheitakin elämään. Niin nytkin. Niistä ja muustakin kerron myöhemmin, kunhan on oikeasti kerrottavaa.
Maru on (viikon kuluttua) 16 vuotta ja 3 kuukautta vanha ja kunto pysyttelee samoissa kuin jo pitkään. Se ei kai ole ajatellut kuolla koskaan. Vielä se painattaa lenkillä vauhdikkaasti nuorempiensa mukana ja nauttii juoksemisesta. Joskus väsyttää, eikä lenkkeily maistu, mutta aika harvoin. Eikä se joka päivä jaksa lenkkeillä, mutta pihalla se silloinkin jaksaa touhuta omiaan (lue: syödä hevonpaskaa) parikin tuntia. Ruoka maistuu, eikä mitään vaivojakaan ole.
Diiva (12 vuotta ja neljä kuukautta) taas sitä vastoin harvoin enää nauttii juoksemisesta. Kyllä se lenkilläkin enempi köpöttelee perässä. Takaosa sillä on kovin heikko ja selvästi välillä on kipuja. Särkylääkettä saa silloin tällöin tarvittaessa. Ja virtsan pidätys lääkityshän sillä on ollut reilun vuoden verran. Toistaiseksi menee vielä, ei sillä tavalla kärsi, kun ei ainakaan näytä, että jatkuvasti jonnekin kolottaisi. Se kärsii enemmän siitä, että joutuu jäämään Marun kanssa kotiin, kun pojat pääsee mukaan. Diivan kohdalla varmaan joutuu viimeisen päätöksen tekemään, mahdollisesti hyvinkin pian. Marun uskoisin menevän niin, että tilanne vaan tulee ja on sitten ihan selvä, että nyt on aika.
Kovasti odotan sitä aikaa, ettei minun tarvitse jakaa koiria, vaan kaikki pääsevät aina mukaan lenkille ja treeneihin. Käytännössähän tämä tarkoittaa sitä aikaa, kun mummokoiria ei enää ole. Kenenkään ei nyt pidä ymmärtää väärin, mutta kyllähän elämä on hankalampaa näin. Aina pitää ottaa huomioon ne kotiin jäävät ja joka paikasta pitää lähteä kesken pois. Plus että huonossa omassatunnossa on kestäminen, kun tuntuu vaan tosi pahalta jättää pitkän työpäivän jälkeen tytöt jälleen yksin kotiin, kun lähtee lenkille. Missään nimessä en mummokoirista haluaisi luopua, vaan edessä se on kuitenkin. Ja kyllähän se helpottaa elämää. Toistaiseksi kuitenkin mennään näin ja yritetään olla mahdollisuuksien mukaan paljon kotona ...päivä kerrallaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti