Tapaus Limppu

Limpun lähdöstä tulee jo kohta kaksi viikkoa. Kuinka nopeasti aika kuluukaan. Eilen minulla oli ponivapaa päivä ensimmäisen kerran moneen vuoteen ja voi kuinka oli outoa, kun ei tarvinut huolehtia mistään. Tänäänkin on ollut rento päivä. Koirat on käyneet metsässä pyörähtämässä ja nuoriso ihan kunnon lenkillä. Ljúfurin kävin myös lenkittämässä ja harjaamassa. Painokin tuli taasen mitattua ja laihtunut on poniini jo hieman. Ehkä siitä vielä ihan sporttiversio saadaan kuorittua laidunkauteen mennessä.

Limppu siis lähti viime viikon tiistaina illalla. Teuraskuljetuksia tekevä firma sen haki, kun itsellä ei ollut mahdollisuutta sitä kuljettaa, vaikka niin olisinkin halunnut tehdä. Teuraaksi se taas meni siksi, kun mielestäni hyvää kotimaista hevosen lihaa on turha heittää hukkaan ja eihän se enää silloin ole minun rakas Limppuni, kun siltä on henki pois. Kamalaa se kyllä oli. Iso auto täynnä hevosia, Limppu oli viimeinen kyytiin otettava. Limppua jännitti, mutta luottavaisesti se käveli perässäni autoon. Ja minä olin petturi ja jätin sen sinne. Se tunne tulee seuraamaan minua varmasti lopun ikääni. Se tuntui ihan hirveälle.

Miksi tähän ratkaisuun sitten päädyin. Limppu oli vanha, juuri kääntynyt 24-vuotiaaksi. Eikä se ollut kunnossa. Ei ollut ollut enää pitkään aikaan. Mahan kanssahan sillä oli aina ongelmia. Aiemmin se kuitenkin saatiin aina kuntoon, kunnes oireet taas palasivat. Aina ne palasivat, mutta hyviäkin aikoja oli. Kesät oli aina helpompia, talvella se oli huonompi. Viime aikoina ei hyviä aikoja enää ollut, vaan Limppu oli lähes kokoajan vesiripulilla. Välillä syntyi sentään lehmänläjää, mutta normaalia ulostetta ei enää aikoihin. Mikään ei auttanut, ei mikään mikä ennen oli auttanut tai mikään mitä kokeiltiin nyt. Jalatkin alkoivat olla jäykät, varsinkin takaset. Kintereet täynnä nestettä. Poni itse koki voivansa ihan hyvin suurimmaksi osaksi, vaikka laihtuikin, eikä ruoka aina maistunut.

Tältä se pahimmillaan näytti eli lähes kokoajan..

Päätöksen teko ei ollut helppoa, mutta vielä vaikeampaa oli sen toteutus. Päätöksen tekoa helpotti se, etten halunnut missään nimessä Limpun ehtivän tulla niin kipeäksi, että se itse ei enää voi olla tyytyväinen elämäänsä. Päätöksen teinkin jo ennen joulua, mutta aina vaan siirsin ja siirsin sen toteutusta. Pikkuhiljaa kaikki tarvittava tieto oli kasassa, puuttui vain soitto ja asian sopiminen. Sen kun viimein sain tehtyä, helpotti omakin stressi huomattavasti. Sitten vaan odoteltiin. Kerran haku vielä siirtyi minusta riippumattomista syistä, mikä olikin oikeastaan ihan hyvä, kun sattui sitten talvilomani ajaksi. Ei tarvinut stressata niin aikataulutuksen ja unettomien öiden kanssa. Eikä minulle kyllä ruokakaan maistunut oikeastaan koko viikossa. Vielä kun siihen soppaan olisi lisätty normaalit työpäivät, olisi katastrofin kaikki osaset olleetkin hyvin kasassa. Nyt vältyttiin onneksi sentään siltä, vaikka loma nyt ei sitten kovinkaan lomalta kyllä tuntunut.

Olo on tällä hetkellä ihan hyvä, eikä mitään suurta tuskaa ole vieläkään ilmennyt. Ikävä on kova ja tuntuu vaan kasvavan. Sitä kuitenkin helpottaa huomattavasti tieto, että päätös oli ehdottoman oikea. Samoin tilannetta helpottaa myös totaalinen muutos hevostelussa, kun kotona ei enää ole ne samat rutiinit kuin ennen Limpun (ja tietty Ljúfurin) kanssa. Ljúfurkin tuntuu viihtyvän, vaikka aika koville joutuukin varsakaverinsa kanssa. Silti se on alkanut ilmoittaa minulle, ettei halua lähteä kanssani "töihin", mikä tässä tilanteessa on minusta vain hyvä. Kyllä se siitä taas, kun vähän keskitytään pitämään kivaa yhdessä. Ja "mammavapaita" päiviäkin se tulee jatkossa saamaan enemmän. Pakko on yrittää kuitenkin sitä painoakin saada pois, molemmilta..