Oltiin taas tänään pitkästä aikaa Kouvolassa sennen-treeneissä. Tarjolla oli tällä kertaa ohjattua aksatreeniä ja vapaaharjoittelua kentän toisessa päässä. Ajatus oli ensin tehdä Noahin kanssa vapaa-puolella Rally-treenit, muttei sitten tehtykään, kun ratatreeniin odottavat koirakot näyttivät hengaavan siellä. Tehtiin sitten aksaa. Odotellessa annoin Noahin tällä kertaa rämpättää pihalla geelipallon kanssa vähän niin kuin löysät pois, kun arvelin että intoa olisi taas enemmän kuin järkeä. No, oli sitä silti, muttei ehkä ihan niin paljoa. Ohjaajalla oli taas käskyt vuoden myöhässä ja kun koiran pahin virtapiikki oli kesytetty jo pihalla, se kuunteli ohjausta paremmin, eikä siis edennyt omatoimisesti. Turhautui sitten hitaaseen ja eksyneeseen kartturiin ja alkoi loikkia käteen kiinni, mitä ei ole tehnyt enää.. en edes muista koska viimeksi. Hyvin se kuitenkin suoritti aina silloin kun kartturi sattui samalle kartalle. Ja mikä tärkeintä, sillä oli ihan hitsin kivaa!
Peikon kanssa tehtiin sitten omatoimisesti toisella puolella pientä aksaa. Lähinnä haettiin asennetta ja etenemistä muutamalla esteellä. Kivaa sillä ainakin oli, vaikkei aina ihan ymmärtänytkään kaikkea. Pujottelun alkeita aloiteltiin myös, kun paikalla sattui olemaan vinokepit. Ja sekös olikin Peikosta vaikeaa. Ei meinannut tajuta yhtään mitään. Viimein sitten otettiin vain kahta viimeistä väliä palkalle, niin että heitin namit alustalle, jos meni oikein. Alkoi tajuta. Namit vaan loppui hiukan liian aikaisin, enkä viitsinyt hakea autosta lisääkään. Toisin me kuitenkin taidetaan ne loppujen lopuksi kuitenkin treenata, että eipä tuosta vahinkoa syntynyt.
Peikko teki hallissa myöskin ilmaisua, kun ensin olin käynyt jäähdyttelylenkin molempien kanssa. Ensin se haukkui minua ja hyvin haukkuikin ja sitten myös ihan ensimmäistä kertaa vierasta ihmistä. Tai ei siis ihan vierasta, kun kyseessä oli kaikkien pikkukoirien suosikki Markku-setä, jolla on aina nameja taskussa. Varsinkin meidän Diiva rakastaa Markkua, ahne kun on :) Hyvin haukkui, mutta käytös olikin sitten eri juttu. Hihnalla piti pitää poissa sylistä naamaa nuoleskelemasta. Mutta luulisin sen kyllä tämän koiran kohdalla menevän ohi, kunhan hiffaa idean. Kun nyt vaan pääsisi vahvistelemaan säännöllisesti. Hyvä mieli tästä jäi kuitenkin, naamannuolemisesta huolimatta. Siitä siis on kuin onkin viimein tulossa se haaveilemani haukkuva hakukoira.
Ljúfur pelästytti minut ihan pahan päiväisesti tässä reilu viikko sitten. Siltä alkoi karvat irtoilla ihan tukkoina sään takaa. Joka päivä vaurio vaan suureni ja suureni ja loppujen lopuksi sinne syntyi noin kämmenen kokoinen täysin karvaton kohta, jonka herra vielä raaputti hampaillaan verille, kun kutisi. Olin jo ihan varma, että sillä on joku ihan tosi vakava sairaus ja suunnittelin jo lääkärin kutsumista, vaikka poni vaikuttikin muuten ihan normaalilta. Ajattelin kuitenkin katsoa vielä viikonlopun yli, jos tapahtuisi jotain muutoksia. Lauantaina sitten tapasin toista issikan omistajaa, joka kertoi kuinka oli antanut omalleen kauroja ja karvat alkoivat lähteä tukkoina. No, meilläpä oli normaalista poiketen ponipojat saaneet viikon verran kauraa, mitä eivät yleensä saa. Siispä Ljúfurilta samantien kaurat pois ja kas kummaa viikon aikana karvan irtoaminen on loppunut ja uutta sänkeäkin jo pukkaa.
Olinhan minäkin kuullut, ettei issikoille yleensä kaura sovi, mutten koskaan ollut tullut ajatelleeksi asiaa sen enempää, kun ei meillä kauraa syötetäkään. Eikä minulle myöskään ollut aiemmin selvinnyt, mitä se kaura aiheuttaa. Tyhmä minä. No nyt sitten tiedän, enkä aio enää kokeilla toista kertaa. Kuvassa näkyvät lyhytkarvaiset kohdat ovat kesäihottuman aiheuttaman kutinan ja hankaamisen seurauksia, eivät siis kauran. Näistä omatoimi klippauksista ja kauravauriosta johtuen, olen kuitenkin nyt joutunut herra islantilaista pyryssä ja pakkasessa loimittamaan, ettei raukka ihan palellu. Nytkin jäi yötä viettämään kevyt toppis niskassaan, kun pakkanen tuntui kiristyvän.
Peikon kanssa tehtiin sitten omatoimisesti toisella puolella pientä aksaa. Lähinnä haettiin asennetta ja etenemistä muutamalla esteellä. Kivaa sillä ainakin oli, vaikkei aina ihan ymmärtänytkään kaikkea. Pujottelun alkeita aloiteltiin myös, kun paikalla sattui olemaan vinokepit. Ja sekös olikin Peikosta vaikeaa. Ei meinannut tajuta yhtään mitään. Viimein sitten otettiin vain kahta viimeistä väliä palkalle, niin että heitin namit alustalle, jos meni oikein. Alkoi tajuta. Namit vaan loppui hiukan liian aikaisin, enkä viitsinyt hakea autosta lisääkään. Toisin me kuitenkin taidetaan ne loppujen lopuksi kuitenkin treenata, että eipä tuosta vahinkoa syntynyt.
Peikko teki hallissa myöskin ilmaisua, kun ensin olin käynyt jäähdyttelylenkin molempien kanssa. Ensin se haukkui minua ja hyvin haukkuikin ja sitten myös ihan ensimmäistä kertaa vierasta ihmistä. Tai ei siis ihan vierasta, kun kyseessä oli kaikkien pikkukoirien suosikki Markku-setä, jolla on aina nameja taskussa. Varsinkin meidän Diiva rakastaa Markkua, ahne kun on :) Hyvin haukkui, mutta käytös olikin sitten eri juttu. Hihnalla piti pitää poissa sylistä naamaa nuoleskelemasta. Mutta luulisin sen kyllä tämän koiran kohdalla menevän ohi, kunhan hiffaa idean. Kun nyt vaan pääsisi vahvistelemaan säännöllisesti. Hyvä mieli tästä jäi kuitenkin, naamannuolemisesta huolimatta. Siitä siis on kuin onkin viimein tulossa se haaveilemani haukkuva hakukoira.
Ljúfur pelästytti minut ihan pahan päiväisesti tässä reilu viikko sitten. Siltä alkoi karvat irtoilla ihan tukkoina sään takaa. Joka päivä vaurio vaan suureni ja suureni ja loppujen lopuksi sinne syntyi noin kämmenen kokoinen täysin karvaton kohta, jonka herra vielä raaputti hampaillaan verille, kun kutisi. Olin jo ihan varma, että sillä on joku ihan tosi vakava sairaus ja suunnittelin jo lääkärin kutsumista, vaikka poni vaikuttikin muuten ihan normaalilta. Ajattelin kuitenkin katsoa vielä viikonlopun yli, jos tapahtuisi jotain muutoksia. Lauantaina sitten tapasin toista issikan omistajaa, joka kertoi kuinka oli antanut omalleen kauroja ja karvat alkoivat lähteä tukkoina. No, meilläpä oli normaalista poiketen ponipojat saaneet viikon verran kauraa, mitä eivät yleensä saa. Siispä Ljúfurilta samantien kaurat pois ja kas kummaa viikon aikana karvan irtoaminen on loppunut ja uutta sänkeäkin jo pukkaa.
Olinhan minäkin kuullut, ettei issikoille yleensä kaura sovi, mutten koskaan ollut tullut ajatelleeksi asiaa sen enempää, kun ei meillä kauraa syötetäkään. Eikä minulle myöskään ollut aiemmin selvinnyt, mitä se kaura aiheuttaa. Tyhmä minä. No nyt sitten tiedän, enkä aio enää kokeilla toista kertaa. Kuvassa näkyvät lyhytkarvaiset kohdat ovat kesäihottuman aiheuttaman kutinan ja hankaamisen seurauksia, eivät siis kauran. Näistä omatoimi klippauksista ja kauravauriosta johtuen, olen kuitenkin nyt joutunut herra islantilaista pyryssä ja pakkasessa loimittamaan, ettei raukka ihan palellu. Nytkin jäi yötä viettämään kevyt toppis niskassaan, kun pakkanen tuntui kiristyvän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti