torstai 29. lokakuuta 2015

Viimeinkin virallista

Peikon lonkkakuvauslausunto tuli viimein tänään. Kyllä sitä onkin odotettu. Yli kolme viikkoa kesti tällä kertaa, kun esimerkiksi Noahin kuvat kolmisen vuotta sitten kesti vain reilun viikon. No, nyt ne kuitenkin tulivat ja terve poika on Peikko. Hienon hieno uutinen!




Selkälausuntoja vielä odotellaan ja toivotaan, ettei niissäkään ole mitään huolestuttavaa. Serkkutytöllä näytti selässä olevan sanomista, muuten sekin on terve. Yksi Peikon siskoista on myös tutkittu ja se on kaikilta osin terve. Pentuna murtunut ja leikattu kyynärnivel tosin on lausuttu kolmoseksi.

Peikko alkaa muutenkin palautua normaaliksi Peikoksi ja ollaan vähän jo päästy treenaamaankin ilman, että Peikko poistuu takavasemmalle. Jotenkin epäilen, että sekin on ollut jonkinlaista murkkuiän mukanaan tuomaa dominointia, kun hihnassa se ei edes yritä ja tekee hommia ihan mielellään. Nyt kun ollaan käytetty hihnaa, vähennetty aamuruokaa aika reilusti eli kasvatettu nälkää ja otettu käyttöön salainen ase eli broilerin sydämet, alkaa homma näyttää jo ihan toisenlaiselta. Tänään se teki hallilla jo ihan mukavasti hommia, eikä yrittänyt poistua kertaakaan, vaikkei ollut hihnassa. Sitäpaitsi se on alkanut leikkiäkin taas ihan hyvin. Ehkä siitä vielä jotain tulee. Vaikkei hakukoiraa taidakaan tulla, kun ei hauku vieläkään...




sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Viimeiset vähään aikaan

Eilen oltiin taas poikien kanssa reissussa. Aamusta heti suunnattiin opelin nokka kohti Porvoota. Ensimmäinen pysähdys oli, mitenkäs muutenkaan, Peten Koiratarvikkeessa. Matkaan lähti pikaisen kierroksen jälkeen puruluita, mikä olikin vierailun pääasiallinen tarkoitus. Sieltä sitten kohti Porvoonseudun koiraharrastajien hallia ja Rally-Toko kisoja. Aika ajoissa oltiin, mutta eikun saman tien ilmoittautumaan ja tutkimaan ratapiirrosta.




Paniikki. Rataprofiili sinänsä oli ihan simppeli, mutta.. Hirveästi vaikeita tehtäviä samalla radalla eli oikeastaan kaikki, mitkä tuottaa meille ongelmia. Huoh. Mentiin lenkille. Hallin läheisyydessä on ihan huiput lenkkimaastot. Käveltiin puolisen tuntia läheisessä metsikössä pitkin polkuja. Takaisin hallille ja Noahin kanssa tutustumaan halliin, joka on tosi ahdas odottelutiloiltaan. Minusta, ja Noahista myös, pahempi kuin Vaun halli. Hengailtiin siinä sitten sen aikaa, että koiraskoira rauhoittui ja sain palautettua sen autoon lepäämään.

Aika nopeasti meni odottelu ja sitten olikin jo meidän vuoro. Noah oli hiukkasen stressaantunut, mutta kuitenkin kohtuullisesti mukana. Minua jännitti vaihteeksi taas, joka varmaan myös vaikutti koiraan. Noah ei nyt nojannut seuraamisessa, koska ei ollut ihan mukana, eikä minusta tuntunut ollenkaan hyvältä. Pyörähdystä se ei älynnyt ensin ollenkaan, kun ei pystynyt täysin keskittymään tekemiseen, joten uusin ja sitten saatiin onnistumaan. Muuten ei isoja virheitä tullut, vaikka olikin varsin vaisu. Vauhdilla ulos hallista ja koira autoon.




Hämmästys olikin suuri, kun halliin palatessani katsoin tuloslistaa. 90 pistettä! RTK2 ja toisena siinä vaiheessa. Ja toisena oltiin lopputuloksissakin eli saatiin ihka ensimmäinen sijoitus Rally-kisoista. Ja hyvät palkinnot. Koiralle sekä ohjaajalle herkkuja + vielä lelu, joka olikin Noahin mielestä ihan paras. Ei olisi irrottanut otettaan ollenkaan.




Nyt ei sitten kisatakaan ennen ensi kevättä/kesää. Voittajan tehtävissä riittää treenattavaa vielä tovi, ennen kuin ovat kisakunnossa. Ollaanhan me jo niitä aloitettukin, mutta nyt kumminkin pidetään ralleilulomaa ennen kuin paneudutaan kunnolla. Hyviä vinkkejä saatiin yhdeltä kisaajalta siihen meille vaikeaan peruuttamiseen ja niitä kokeillaan kyllä ajallaan. Nyt on hyvä mieli, vaikka eilen ei niin hyvältä tuntunutkaan Noahin stressailun takia. Vaikka ei se paha ollut ja toimi kuitenkin, vaikkei ihan oma itsensä ollutkaan. Mutta hei, ei yhtään ohjaajavirhettä!

perjantai 16. lokakuuta 2015

Operaatio maastomopo

Peltojuoksutusta kesällä. On se hieno ♥

Ljúfurhan tuli meille alunperin vain Limpun seurahevoseksi. Limppu muutti loppuvuodesta 2007 olosuhteiden pakosta omaan pihaan ja vaikka en oikeastaan koskaan edes halunnut toista hevosta, pikku hiljaa aloin kuitenkin etsimään Limpulle kaveria. Kriteerinä oli lähinnä helppo laumanjatke, jonka kanssa ei kauheasti tarvisi mitään tehdä. Islanninhevonen, ennen vanhaan islanninponiksi kutsuttu, oli ollut haaveeni jo lapsena ja jotenkin niitä issikkamyynti-ilmoituksia tuli sitten bongailtua. Ensimmäinen sopiva ehdokas oli jo varattu kun otin yhteyttä. Sitten sattui silmiini tämä "rokkitukkainen herkkä ruuna", joka myytiin vain ja ainoastaan seurahevoseksi ratsuksi soveltumattomana. Ljúfur oli ostettu vaellustallille asiakashevoseksi, muttei ollut soveltunut siihen hommaan, kun ei ollut hyväksynyt ketään vierasta selkäänsä. Sieltä oli palautunut takaisin maahantuojalle ja ylläpitoon tallin työntekijälle. Muutamia sähköposteja vaihdettuani, varmistui tunne siitä, että tässä olisi mahdollisesti sopiva kaveri meidän laumaan. Ja niin sitten elokuussa 2008 alkoi matka Forssaan Ljúfuria tapaamaan.


Maailman söpöin poni ylläpitokodissaan Forssassa ♥

Ja jotain siinä vain oli. Ljúfur on ujo, eikä silloinkaan tyrkyttänyt itseään tykö, kuten Limppu aikanaan teki, vaan seuraili tilannetta rauhallisesti matkan päästä. Se antoi kuitenkin käsitellä itseään ja jopa nostaa jalkojaan. Sitä oli jo moni käynyt katsomassa, muttei se kellekään ollut kelvannut. Ei ollut antanut koskea itseensä. Kai se sitten oli päättänyt meille muuttaa, kun hyväksyi minut heti, pienellä varauksella toki. Niinpä sitten aikamoisen säädön ja aikataulujen sovittamisen jälkeen, muutti pikkuruuna Ljúfur 11v meille, lokakuussa 2008. Sopimuksessa lukee, ettei sitä myydä ikinä eteenpäin, vaan jos joudun siitä luopumaan, on sen ainoa oikea paikka ikivihreät laitumet. Tästä olen hyvin kiitollinen myyjälle, vaikkei se meiltä minnekään olisi lähtenyt muutenkaan. Tuntuu kuitenkin kivalta ostaa hevonen, tai ylipäätään mikään eläin, ihmiseltä joka aidosti haluaa sen parasta. Lupasin myös päivitellä kuulumisia ahkerasti.


Ensimmäinen päivä uudessa kodissa

Alkuun meillä oli kaikenmoisia pieniä vaikeuksia, vaikka Ljúfur tyytyväiseltä vaikuttikin ja tuntui viihtyvän. Se tuli hyvin toimeen Limpun kanssa ja vapaana tarhassa kaikki hoitotoimetkin sujuivat hienosti. Kunhan sillä oli mahdollisuus paeta tarvittaessa, mitään ongelmia ei ollut. Karsinassa se pelkäsi kaikkia ja kaikkea ja jopa heinien vienti aiheutti paniikkireaktion. Riimun laitto oli lähes kamalinta mitä pikku Ljufur saattoi kuvitella. Se kyllä työnsi päätään riimuun ihan vapaaehtoisesti, mutta kun kädet nousi ylemmäksi laittamaan riimua korvien yli, se pakeni. Se siis kulki tarhan ja tallin väliä vapaana, kun muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Samoin se pakeni myös kiinni ollessaan, jos menit lähellekään korvia. Riimuja ja naruja hajosikin useita, kun ponille iski vetopaniikki. Kaikesta tästä huolimatta, se oli kokoajan positiivinen ja iloinen ja rakasti rapsutuksia ja huomiota. Seuraili tarhassa minne vain menitkin, turpa kiinni takapuolessa.




Pikku hiljaa alettiin tehdä pieniä lenkkejä ympäristössä, samalla kun muutenkin tutustuttiin toisiimme. Puuhattiin myös kaikkea pientä pihalla. Ljufur reipastui, eikä enää juurikaan pörissyt. Sehän siis pörisee kun sitä jännittää. Siltä alkoi myös löytyä omaa tahtoa, mikä kertoi taas siitä, että se alkoi luottaa minuun. Alettiin harjoitella harvakseltaan ohjasajoa, vaikka minulle olikin sanottu, ettei siitä ajoponiakaan tule, kun ei se päästä taakseen ketään. Vaikeaa se alkuun olikin, kun poni meni totaaliseen paniikkiin ja pakeni tai hyppi pystyyn ja esitteli purukalustoaan. Mutta ensin ihan vain kaulan sivussa kävelemällä ja siitä pikkuhiljaa taaemmas hivuttamalla saatiin tuloksiakin aikaiseksi. Pitkäänhän kävelin silti Ljufurin sivulla ja myöhemmin takana sivulla. Vasta tänä kesänä olen pystynyt ajamaan sen oikeasti ihan takaa, ohjat molemmilla kyljillä. Vaan voi sitä onnea, kun ensi pätkä maastossa ohjasajettiin ihan oikeasti, vaikkakin sieltä sivusta lyhyillä ohjilla (koirien hihnoilla). Leijuin varmaan viikon.


Syyskuun lopun ohjasajolenkin tunnelmia

Ratsun hommiin uudelleen siedätys alkoi jossain vaiheessa vähän vahingossa sillä, että harjoiteltiin pihalla käsihevosena oloa. Tai lähinnä Limppu harjoitteli käsihevosen mukana oloa, Ljúfurillehan käsihevosena olo oli jo ennestään tuttua. Siinä samalla Ljufuria tuli kosketeltua Limpun selästä käsin. Pihalla alettiin myös Ljufurin kanssa yksin opettelemaan seisomaan rennosti paikallaan selkäännousukorokkeen (iso saavi) vieressä, vaikka minä kiipesinkin seisomaan korokkeelle. Pikku hiljaa aloin nojailemaan selkään ja nostamaan jalkaa selän päälle. Hypin myös maasta kummallakin sivulla kuin olisin ponnistamassa selkään. Kaikkea tällaista ihan alkeistreeniä harrastettiin satunnaisesti tyyliin joskus ja jouluna. Useinmiten toimittiin ilman mitään vermeitä. Muutaman kerran taisi olla satula selässä. Satulan kanssa käytiin lähinnä ohjasajo- tai talutuslenkkejä.


Käsihevosena lenkkeilyä

Kun mikään selän päällä tapahtuva toiminta ei enää aiheuttanut pakoreaktioita, poni jaksoi seistä korokkeen vieressä rentona ja asettui siihen mielellään, oli aika kivuta selkään. Ensimmäisellä kerralla en edes suoristanut selkääni, kunhan istahdin vasen jalka yhä korokkeella ja heti alas. Siitä sitten selkää suoraksi ja aikaa pidemmäksi. Pitkään meni, että poni rentoutui ja pystyi ottamaan namin selästä tarjottuna. Rapsuttelut tietty kuului namien ohessa aina kuvioon. Kun Ljufur viimein rentoutui, eikä ollut millänsäkään selässä istuskelusta, oli aika lähteä liikkeelle. Mutta.. herra oli niin hyvin oppinut jutun "tässä vaan tälleen seisotaan, eikä saa liikkua, sitten saa namia", ettei se sitten hievahtanutkaan, vaikka olisin tehnyt mitä.


Kuvakaappaus videolta eli laatu ei päätä huimaa, mutta onpahan jotain todistusaineistoa meidän treeneistä.

Oltiin tehty silloin tällöin myös lenkillä selkäännousutreeniä ja lenkillä sitten ensi kertaa myös oikeasti ratsastin pätkän. Turvallisesti pelkkä normiriimu päässä ja Noah jaloissa pyörimässä. Vaan ei siinä ongelmia ollut, ihan rentona korvat hörössä kipitteli poni.

Sitten tulikin kaikenlaisia muutoksia elämään ja treenitkin jäi pitkäksi aikaa. Vasta tänä kesänä ollaan oikeasti tehty ihan aktiivisesti töitä asian eteen ja myös edetty. Tällä hetkellä tilanne on se, että kun tilanne on ennestään tuttu ja Ljúfurin jo aiemmin turvalliseksi toteama, ei ole mitään ongelmia nousta selkään ja taittaa matkaa ratsain. Pihalla ja kentällä se on Luippiksen mielestä yhä jännittävää ja sitä pitäisi ehdottomasti työstää lisää. Ollaan tehty vain muutaman kerran selkäännousutreeniä tutussa harjauspaikassa ja siinä otettu samalla jopa muutamia askeleita. Kentällä ollaan tehty vain se kerta, kun tultiin sieltä kimppamaastosta.


Ei niin rento poni, muttei ihan niin jännittynytkään, kuin miltä se selästä tuntui. Tässä jo poistumassa kentältä. Kuva Outi Hinttula

Alunperinhän ei ollut tarkoitustakaan harrastaa Ljúfurin kanssa mitään ratsujuttuja, vaikka se ratsuksi onkin koulutettu, vaan jossain vaiheessa nämäkin hommat vain tuli mukaan kuvioihin. Ei mitenkään vakavasti, vaan ajatuksella, että ei haittaa jos hommasta ei mitään tule, kunhan puuhataan jotain. Alkuperäinen päämäärä oli päästä istumaan selkään ja nimenomaan niin, että poni on rento. Se toteutui joskus pari vuotta sitten. Homma jotenkin jumahti siihen, kun sekin oli jo tarpeeksi siistiä, eikä ollut ajatustakaan jatkaa eteenpäin. Nyt sitten ollaan jo hyvän matkaa lähestytty sitä ihan oikeaa maastoratsua. Samalla ajatuksella toki yhä, ettei haittaa jos ei pidemmälle päästä, tässäkin on jo ihan reilusti enemmän kuin olisin osannut kuvitella. Monta kertaa kuitenkin olen matkustellut selässä aina vain pidempiä pätkiä kerrallaan ja Luippis on ihan sinut asian kanssa.

Kiitollinen saa kyllä olla, onhan tämä ollut varsin opettavainen matka. Niin ja, nykyään poniini antaa jo koskea korviinsakin :) Ihana se on ♥

tiistai 13. lokakuuta 2015

Rallykuvatuksia

Ojangon 5.9. rallykisoissa toivottiin osuvamme kameran eteen ja osuuttiinkin. Päivähän oli sateinen, vaikka sade taukosikin onneksi meidän ratamme ajaksi. Tässä tunnelmia sieltä..


Rataan tutustumassa

Hiukkasen on kosteeta









Nämä kuvat ottanut Sanna Sutela. Kaikki hänen ottamansa kuvat näistä kisoista löytyvät täältä.

Vielä yksi uusi kuva löytyi myös Valkealan kisoista. Tästä linkistä löytyy lisää. Vau:n kisoista on kuulemani mukaan myös kuvia otettu, muttei niitä vielä missään ole näkynyt. Heinäkuun kisoista löytyy, mutta emme olleet sattuneet kuvattaviksi siellä. 


Tässä taidetaan odotella avoimen luokan palkintojenjakoa/kisakirjoja.. tai jotain..

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Rally-Tokon sennenmestikset

Eilen ne sitten olivat, elämäni ensimmäiset rotumestikset missään lajissa. En ainakaan muista, että olisin aiemmin ollut, vaikka kaikessa onkin tullut mukana oltua. PK-rotuottelu taitaa olla lähinnä tätä, eikä sekään ole mikään mestaruuskisa. Siellä kuitenkin oltiin joskus vuonna keppi ja kirves Hertan kanssa. Vajaa joukkue meillä oli, eikä kovin kummoista tulosta saavutettu. Taidettiin olla viimeisiä, mutta kivaa oli. Ja niin oli nytkin.

Aamulla startattiin koirapoikien kanssa jo matkaan, vaikka avoimen luokan rataan tutustuminen olikin vasta 12.30. Mutta olipahan aikaa juoruilla ja seurata muiden sennenkoirien suorituksia. Niitä olikin huippumäärä, kun kisaan oli ilmoitettu yhteensä 26 sennenkoiraa kaikista neljästä rodusta. Niin siistiä. Mestaruus meni tällä kertaa mestariluokan entlebuchille, joka teki hienon 96 pisteen tuloksen. Hienoja tuloksia tekivät kyllä muutkin. Ainakin yksi uusi RTK1 ja yksi RTK2 saatiin.


Peikollakin oli kivaa kisoissa. Tässä leikkikaverina buchinarttu.

Noah oli oikein hyvässä mielentilassa oikeastaan koko päivän. Ensin tosin olin varma, ettei mistään tule mitään, kun kisa olikin sisällä hallissa, eikä ulkokentällä, kuten olin toivonut. Mutta silloin Noah ei vielä ollut käynyt hallissa. Käytiin siellä sitten hengailemassa aika pitkä tovi ennen rataan tutustumista ja kun hyvältä näytti, saatoin rentoutua. Ennen omaa vuoroa oltiin myös aika paljon aikaisemmin jo odottelemassa sisällä ja vire ehti hiukan jopa laskea. Tässä tapauksessa hyvä asia. Radalla kun oli pari meille pahaa liikettä, jotka onnistuu paremmin matalammassa vireessä.




Rata meni hienosti, eikä ohjaajakaan hölmöillyt tällä kertaa. Omaan piikkiin meni siis vain yksi miinuspiste. Koiran piikkiin tällä kertaa 13 miinuspistettä. Kyltiltä 8 tuli -10, kun hiipi ennen käskyä jo perään, enkä älynnyt uusia. Vähän toki harmittaa, mutta ei mitenkään paljoa. Noah oli kuitenkin tosi hyvä ja meillä oli kivaa. Lopullinen saldo siis 86 pistettä ja toinen hyväksytty tulos avoimesta luokasta. Sijoitus viides tai kuudes (toinenkin 86 pisteen tulos oli) koko kisassa ja sennenkoirista toinen.


Avoimen luokan sennenmestaruus - sijoittuneet 1. berni Hetta 2. Noah 3. grosse Martta

Iloinen ohjastaja :)

Alaosastojen joukkuemestaruuden vei kotiin keskisuomi, kakkosjoukkueen ollessa ykkönen ja ykkösjoukkueen kakkonen. Kymenlaakso eli me olimme sitten kolmansia. Joukkueita oli yhteensä neljä.


Ryhmä Rämä eli Kymenlaakso Sennen: Noah avo-luokka, Iina ja Lola alo-luokka, Aapo mölli-luokka. Kuvasta puuttuu Lulu (voi-luokka).



Kotona oltiin vasta illalla kahdeksan kieppeissä, kun ei tietty maltettu heti oman luokan jälkeen kotiin lähteä. Ja kun ei kerran maltettu lähteä ajoissa, oltiin sitten loppuun asti. Kovin kiva päivä kyllä oli. Paljon tapasi vanhoja tuttuja, sekä sennenrotuisten että "vääränrotuistenkin" kanssa harrastavia. Ja paljon tuli myös uusia tuttavuuksia taasen. Joitakin ehkä näemme jatkossakin, joitakin taas emme. Vaan niinhan se menee. Kiva oli silti tavata. Ensi vuoden mestaruuksia odotellessa...

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Priimaa pukkaa

Peikolle on nyt terveystarkastukset tehty. Eilen käytiin Haminassa Kymen snautseri-pinseri kerhon joukkotarkastuksessa tutkituttamassa silmät ja polvet. Ei löytynyt mitään huomautettavaa. Silmät siis terveet ja polvet 0/0. Yksi huoli siis vähemmän.

Tänään oltiin Anjalassa luustokuvauksissa. Samalla tarkastettiin korvat. Tippakuuri loppui maanantaina ja terveeltä näyttivät. Tosin huomasin siinä myös nukkuvaa koiraa nostellessani, että Peikolta on vasen yläkulmuri poikki. Miten minä en ole moista huomannut. Tämä huomio selittääkin jo paljon viimeaikaisesta käytöksestä. Ei ihme, ettei ole ottanut mitään suuhunsa, saatikka repinyt. Kuvittelisin, että on saanut tällin päähänsä, kun Noah aika rajusti välillä juoksee päin, hammas on katkennut ja pää/niska kipeytynyt. Oireili sitten näennäisesti korvaansa. Tai siis minä luulin, että syy oli korvassa, kun korvaa roikotti ja aristi. Ja saattoihan siinäkin vikaa olla, muttei varmaankaan ollut nyt syy vaan seuraus. Onneksi nyt kuitenkin näyttäisi olevan aika lailla kunnossa. Eilen illalla leikkikin jo ihan hyvin.




Peikolta kuvattiin siis lonkat, kyynärnivelet ja selkä. Kyynärnivelet kuvannut eläinlääkäri (Hannu Pajulahti) arvioi terveiksi, samoin selän. Selästähän ei virallista saa, muuta kuin LTV:n osalta, mutta onpa nyt ainakin tiedossa, ettei spondyloosimuutoksiakaan ole, ei ainakaan vielä. Iän myötähän niitä voi toki tulla ja kuvautankin varmaan vielä uudestaan myöhemmin. Lonkistakin Hannu oli sitä mieltä, että terveet ovat, mutta koska eivät olleet ihan täysin symmetriset, varoitteli että toinen voi tulla takaisin jopa C:nä. Ihan ei luota Limanin arviointeihin ymmärrettävistä syistä. Vaan se se on vastaan otettava mitä tulee. Pääasia nyt kuitenkin on se, ettei mitään harrastuksia estäviä tai rajoittavia juttuja löytynyt eli minulla on terve koira. On ne viralliset tulokset sitten mitä hyvänsä..




Tänään käytiin myös korkkaamassa hallikausi Agi Kotkien uudella talviharjoitteluhallilla. Eläinlääkärille mennessä käytiin Kotkan kautta, heitettiin ensin lenkki ja pyyhällettiin sitten hallille. Molemmat pojat teki aksaa ja Noah myös Rally-Tokoa. Ohjaaja oli ruosteessa, pojat hyviä. Peikko teki suoraa hyppy-okseri-hyppy-hyppy-putki. Kovaa meni pikkukoira ja oli varsin pätevä. Noah teki vähän vaativampaa rataa, joka jo hallilla valmiina oli. Vaan koska ohjaaja on unohtanut kaiken joskus oppimansa, ihan ei mennyt suunnitellusti. Noah kyllä yritti. Rally meni niin kuin nyt voi odottaa ylikierroksilla käyvältä koiralta. Vaan ei huonosti silti. Hiukan joutui vaan säätämään, kun ei meinaa malttaa. Huomenna ajattelin vielä käydä rallittelemassa ja sitten vaan odotellaan lauantaita ja kisoja. Parin viikon päästä olisi vielä yhdet, vaikka näihin mestiksiin pitikin lopettaa. Mutta kun tilaa oli ja matka lyhyt, niin en vain voinut vastustaa kiusausta. Toivotaan molemmista hyväksyttyä tulosta. Tietysti :) 

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Eläimellistä eloa eläintenpäivänä

Tänään aamulla starttasi konkkaronkka kohti Valkealaa ja Homeetan hallia. Syksyn ensimmäiset sennen-treenit oli ohjelmassa. Oltiin paikalla jo ajoissa, koska hallin toisessa päässä oli agi-kisat ja käväistiin niitä katsomassa samalla. Siellä menikin aika mukavasti tuttujen kanssa jutellessa ja nopeasti oli jo oma treeniaika käsillä.

Noahin kanssa tehtiin rally-rataa. Ratana alokkaan rata, missä useita eteentuloja. Ne on meille vaikeita muutenkin ja kun koiraskoira käy kierroksilla, kuten tänäänkin, ne on erityisen vaikeita. Noah on tottunut pääsemään aksaamaan kyseisessä hallissa ja sitä molemmilla puolilla vielä samanaikaisesti harrastettiin, joten hiukkasen pieleen meni meidän kenraali. Kun ei pysty keskittymään, niin ei vaan pysty. Ensi lauantaina siis on sennen rally-mestaruudet ja ollaan sinne menossa. No, näillä mennään..


Onneksi on pallo ja saatiin päätä vähän purettua pallon kanssa. Kuva Kari Majanne

Pääsi Noah sitten vähän aksaamaankin ja kylläpä olikin kivaa pitkästä aikaa, molemmilla. Pujottelua tehtiin ja vähän hyppyjä ja putkea ja rengastakin. Kunhan sinkoiltiin esteeltä toiselle vailla mitään järkevää suunnitelmaa. Mutta kivaa oli ja se oli pääasia se.




Myös nämä kuvat Kari Majanne

Peikko pääsi halliin myös. Ajatus oli vaan hengailla, eikä tehdä mitään. Namit oli toki mukana ja kontaktista oli tarkotus palkata. Peikko kun ei ole ollut kovin yhteistyöhaluinen aikoihin. Tiedä sitten liittyykö moinen murkkuikään vai korvatulehdukseen, mitä tällä hetkellä lääkitään ja minkä ihan vahingossa huomasin, mutta kovin kummallinen on pikkukoira ollut. Se on suorastaan paennut paikalta ihan minkä tahansa käskyn kuullessaan, eikä ole esimerkiksi suostunut ottamaan suuhunsa juuri mitään. Nyt se jo noutaa sentään palloa mielellään, mutta repimisleikkejä ei vieläkään halua harrastaa. Saalistaa kyllä lelua, muttei ota kiinni.

No, Peikkopa yllätti ja olikin varsin yhteistyöhaluinen. Niinpä sitten ihan hintsusti treenattiin tottista ja vähän enemmän aksaa. Ja vitsit että se menikin hyvin, vaikkei ole aksaesteitä nähnyt kuin joskus viime talvena, jos ei omalla kentällä kesällä tehtyjä muutamia kontaktitreenejä oteta lukuun. Sillä oli vauhtia ja intoa ja se eteni hyvin, vaikkei oikeastaan ole rataa tehnyt kuin silloin viime jouluna siellä Ojangossa. Vaan nyt teki. Osittain kylläkin varsin omavalintaisessa estejärjestyksessä, muttei sen niin väliä. Pääasia oli, että se halusi tehdä. Sitäpaitsi se repi karvalelua ihan innoissaan lopuksi. Kyllä olikin hyvä mieli. Me noustaan ehkä vielä...




Hallilta sitten suunnistettiin suorinta tietä tallille. Sovittuna oli kimppamaastoilua iltapäivästä. Matkalla käytin pikaisesti pojat metsässä ja kaupassakin nopsasti pyörähdin välipalaa hakemassa. Aamupalasta kun alkoi olla jo aika paljon aikaa. Pari tyttöä oli jo paikalla ja pikkuhiljaa muitakin alkoi tulla. Siispä poni pihatosta, mikä sujuikin nopsasti, koska nyt sieltä on estetty kulku laitumen puolelle. Ei siis tarvi noutaa tyyppiä laitumen toisesta nurkasta enää. Poni valmiiksi ja sitten matkaan. Yhteensä ratsukoita oli seitsemän, joista tosin sekä minä että toinenkin kuski taittoi matkaa jalan. Lisäksi mukana kulki yksi jalkamiesnainen kameran kanssa. Tehtiin noin neljän kilometrin lenkki, johon aikaa meni melkein tunti ja ainakin minulle tuli hiki. Niin myös ponille.




Lopuksi kokoonnuttiin vielä kentälle ja siinä menin minäkin selkään. Ja voi kuinka se olikin Ljúfurista jännittävää. Maastossa ei ole yleensä mitään ongelmia, mutta nyt poni oli kyllä varsin jännittynyt ja valmiina sinkoamaan suuntaan X. Lähellä se olikin, mutta rauhallisella jutustelulla ja rapsuttelulla saatiin tilanne rauhoittumaan ja päästiin jonon jatkoksi. "Ratsastin" sitten vielä kentältä harjauspaikalle, ennen kuin tulin alas. Hyvä mieli tuli tästäkin. Vaikka Ljúfur oli tosi jännittynyt, en antanut periksi, vaan rauhoitin tilanteen ja saatiin homma vietyä loppuun aika hyvässä yhteisymmärryksessä. Ponikin lakkasi suunnittelemasta sinkoamista maata kiertävälle radalle, vaikkei ihan täysin pystynytkään rentoutumaan.




Illalla kävin vielä poikakoirien kanssa vajaan tunnin lenkin, enkä ole sen jälkeen paljon mitään sitten tehnytkään. Onneksi on koko ensi viikko lomaa, joten vieläkään ei ole kiire nukkumaan ja mikä parasta, huomenaamullakaan ei kello herätä.

lauantai 3. lokakuuta 2015

Elämäni koirat



Suomen Sveitsinpaimenkoirat ry:n lehdessä on julkaistu sarjaa elämäni koirista. Viimeisen lehden kohdalla arpaonni kohdistui minuun, kun edelliset tarinat on olleet berneistä ja lyhytkarvoistakin kai piti tarinaa saada. Tässä tämä alkuperäisversio. Ja muutama extrakuva.


VINKU x-rotu uros 1975 - 1977

Ensimmäinen koira perheeseen tuli ollessani noin 10-vuotias. Saksanpaimenkoira Tuikku ei kuitenkaan ollut luonamme kuin puoli vuotta. Tuikun muutettua muualle, meille tuli Vinku, sekarotuinen uroskoira, jonka isä oli ajokoira ja emä ei ihan puhdas karhukoira. Vinkusta kasvoi iso ja vahva, omapäinen koira, jolla oli ymmärrettävistä syistä voimakas riistavietti. Vinku olikin usein omilla teillään. Se osasi aukaista ovet, irrottaa itsensä kaikista pannoista ja ketjuista ja meni vain menojaan. Milloin se löytyi koulultani odottelemasta minua kotiin, milloin rautatieaseman nakkikioskilta kerjäämästä, usein myös löytöeläintarhalta ja milloin mistäkin. Vinku oli ehdottomasti minun koirani. Minua se totteli, halutessaan, äitiäni ei niinkään. Vinkun kanssa aloiteltiin koiraharrastusta käymällä paikallisen palveluskoirayhdistyksen tottelevaisuuskoulutuksissa. Eihän siitä mitään tullut, mutta kipinän se sytytti.

Vinkun ollessa vielä pentu, olimme äitini kanssa viettämässä pääsiäistä Lappeenrannassa tuttavaperheessä. Jo silloin siellä järjestettiin pääsiäisenä koiranäyttely ja sinne mekin sitten mentiin koiria katselemaan. Se oli elämäni ensimmäinen koiranäyttely, minne viemistäni äitini on varmasti monesti katunut. Siellä se sitten oli, appenzellinpaimenkoira. Sellaisen minäkin haluaisin. Se oli ulkonäöltään ihan melkein kuin Vinku, mutta sen kanssa saisi osallistua kilpailuihin, mihin ei vielä 70-luvulla sekarotuisen kanssa ollut mitään asiaa. Siitä alkoi rotuun tutustuminen, lähinnä koirakirjojen välityksellä. Eihän appenzellinpaimenkoiria nyt ihan joka nurkalla vastaan tullut. Luonnekin vaikutti lukemani perusteella juuri siltä mitä minä halusin. Oppivainen ja omistajaansa kiintyvä, joka ei välitä vieraista. Halusin koiran, joka pitää vain minusta, jonka kanssa voi osallistua tottelevaisuuskokeisiin ja jota voisi pitää vapaana ja se tottelisi silti. Vinkuahan ei voinut, koska se karkasi heti vapaaksi päästyään.


MANTA Alpenhirts Haikka appenzellinpaimenkoira narttu 2.4.1989 – 20.11.1991

Vielä seuraavakaan koira ei kuitenkaan ollut se haaveilemani appenzellinpaimenkoira. Vinkun kuoltua vain parin vuoden ikäisenä, sain koirattoman jakson jälkeen luvan ostaa rippilahjaksi saamillani rahoilla itselleni koiran. Ja sehän oli sitten saatava heti ja niin perheeseen tuli walesinspringerspanieli. Ensimmäinen appenzelli tuli sitten vasta vuosia myöhemmin ensimmäiseen omaan kotiini. Pentua kyselin jo vuotta aikaisemmin, muttei silloin olleesta pentueesta minulle vielä pentua riittänyt. Kävin kuitenkin tutustumassa kasvattajaan ja rotuun lähemmin vuoden 1988 erikoisnäyttelyssä. Vihdoinkin, keväällä 1989, meille muutti Manta. Ja Manta ei todellakaan välittänyt vieraista. Manta oli arka ja epävarma, hyvin pehmeäluonteinen pentu, joka pelkäsi lähes kaikkea muuta paitsi hevosia, joita se rakasti yli kaiken. Kerran se jopa yritti hypätä liikkuvan auton ikkunasta, kun se raviradan ohi ajaessamme haistoi hevosen hajun. Manta ei luottanut yhteenkään ihmiseen täysin, ei siis myös minuun tai silloiseen avomieheeni. Se oli sairaalloisen ahne ja vahti ruokaansa murisemalla ja hyökkäilemällä kaikkien samaan huoneeseen uskaltautuneiden kimppuun. Luulin silloin tietäväni koirista paljonkin, vaikken todellisuudessa tiennyt vielä juuri mitään. Uskoin siis kokeneempiani, kun sain ohjeeksi ”vetää sitä turpaan, ettei se enää uhittele”. Niinhän sen täytyi olla, että olin ollut liian lepsu. Appenzellihan on kova koira, niin minulle oli kerrottu. Jokainen varmaan arvaa kuinka siinä kävi. Koira joka ei luottanut, luotti nyt entistä vähemmän ja hyökkäili entistä enemmän. Vaikka normaali arki tällaisen koiran kanssa oli haasteellista, harrastuksia meillä silti oli. Näyttelyissä käytiin muotovalion arvoon asti, vaikka tuomarin olikin usein vaikea koiraan koskea. Silti se sijoittui 17 näyttelystään 11:ssä vähintään toiseksi parhaaksi nartuksi ja se sai yhteensä kuusi serttiä. Toki siihen aikaan appenzellejä kehässä oli usein vain se yksi, suuremmissa näyttelyissä saattoi olla jopa viisi ja se oli jo paljon se. Tottelevaisuuskokeissakin käytiin ja alokasluokasta saatiin helposti siihen aikaan luokan vaihtoon vaadittavat kaksi ykköstulosta. Avoimessa luokassakin kilpailtiin pari kertaa, mutta sieltä ykköstulokset jäivät saamatta. Mantalla alkoivat polvet oireilla vuoden ikäisenä ja kaksivuotiaana ne jo napsahteli pois paikoiltaan päivittäin. Herkkänä koirana Manta ei enää mielellään liikkunut, eikä varsinkaan juossut. Se alkoi viettää aikaansa aina enemmän ja enemmän sängyn alle piiloutuneena. Sieltä se hyökkäili ohikulkeviin jalkoihin. Sillä ei todellakaan ollut hyvä olla. Pidin tätä kaikkea vain luonnehäiriönä, enkä tajunnut, että polvien kivut pahensivat tilannetta. En, vaikka sterilointileikkauksen jälkeen kipulääkityksellä ollessaan, se oli kuin eri koira, iloinen ja reipas. Myöskään eläinlääkäri ei ymmärtänyt tilannetta, antoi vain diagnoosin, muttei suositellut esimerkiksi leikkausta. Itsekään en sellaista osannut ajatella, eihän polviongelmista siihen aikaan puhuttu. Vaikean päätöksen tein Mantan ollessa vain 2 vuotta ja 7 kuukautta vanha. Ja niin Manta pääsi kivuistaan. Voi kunpa olisin silloin jo osannut sen mitä vuosien saatossa olen oppinut, niin tätäkään ei olisi tarvinnut tapahtua.


HERTTA Eijatuun Xerba appenzellinpaimenkoira narttu 27.1.1995 – 29.9.2004

Jo Mantan kanssa samaan aikaan minulla oli dobermanninarttu, jonka seuraksi tuli myöhemmin länsigöötanmaanpystykorva, koska uuteen appenzelliin en vain vielä ollut valmis. Tiesin kyllä, etteivät kaikki ole samanlaisia kuin Manta, vaikka kaverini toisin yrittivätkin uskotella. Otin siis koiran, jonka luonne muistuttaisi appenzelliä mahdollisimman paljon, mutta olisi helpompi. Minulle kun oli uskoteltu appenzellin olevan vaikea. Muutama vuosi kului ja laumaan liittyi vielä toinenkin göötti, ensimmäisen tytär, oma kasvatti. Kunnes tammikuussa vuonna 1995 tutulle kasvattajalle syntyi uusintayhdistelmästä kahdeksan pentua. Olin tavannut edellisen pentueen koiria ja pitänyt paljon niiden luonteesta. Pentueen isän tapasin ensimmäisen kerran jo sen ollessa hyvin nuori, asuihan se samassa perheessä Mantan pentueveljen kanssa, joka taas oli pentueen emän isä. Jo silloin sanoin, että haluan siitä joskus pennun, koska uros oli luonteeltaan avoin, ystävällinen ja reipas. Koskaan aikaisemmin ei yksikään appenzelli ollut tullut suoraan syliini naamaa nuolemaan, kuten tämä ensitapaamisellamme teki. Ja niin meille tuli Hertta. Niin täydellinen pikku Hertta. Hertta, joka kasvattajansa sanoin ei ollut mikään herttainen pikku pentu ja jota en uskaltanut juuri lainkaan kieltää mistään, etten vaan pilaa sitäkin. Hertta oli hyvin dominoiva, vaikkakin onneksi ystävällisellä tavalla. Se oli pehmeä, mutta avoin ja ystävällinen, eikä millään muotoa arka. Sillä ei ollut kovinkaan paljon toimintakykyä eikä viettiä, mikä muodostui ongelmaksi harrastuksissa. Kotikoiranahan se oli maailman helpoin. Hertan kanssa harrastettiin aktiivisesti PK-hakua ja kaikkea siihen liittyvää. Tokoa ja agilityä harrastimme myös, mutta vähemmän aktiivisesti. Haussa kilpailimme aktiivisesti. Aluksi aika huonolla menestyksellä, mutta kun palaset saatiin loksahtelemaan paikoilleen ankaran harjoittelun seurauksena, alkoi niitä tuloksiakin tulla. Hertta jäi eläkkeelle lajista vuonna 2002, harmillisesti yhtä ykköstä vaille käyttövaliona. Sille tuli suorasta etuosastaan johtuen vaikeuksia metrisen PK-esteen ylittämisessä, mikä ei muutenkaan ollut pienehkölle vietittömälle koiralle ollut koskaan helppoa, joten päätin ettei sen enää tarvitse sitä tehdä. Tokossa kilpailimme myös muutaman kerran, mutta koska minun kiinnostukseni siihen lopahti, emme koskaan edenneet avointa luokkaa pidemmälle. Nuoremman gööttini kanssa kilpailimme silloin erikoisvoittajaluokassa ja säännöt muuttuivat kokoajan, ylemmissä luokissa varsinkin ja sen myötä motivaatio jotenkin vain katosi. Näyttelyissä kävimme myös ahkerasti ulkomaita myöden ja tulostakin tuli. Hertta oli iso ja näyttävä narttu, joka liikkui pitkällä askeleella ja se olikin usein rotunsa paras. Voittajatitteleitäkin kertyi muutama ja valionarvojakin pari. Huolimatta menestyksestään, se ei koskaan menestynyt erityisen hyvin erikoisnäyttelyissä. Herttaa yritettiin astuttaa kerran, mutta se ei tullut kantavaksi, jonka jälkeen se steriloitiin. Hertalta löytyi syksyllä 2004 pernakasvain aika yllättäen. Päätös ei silti ollut vaikea, Hertta sai lähteä. En halunnut rasittaa jo iäkästä koiraa leikkauksella, jonka tuloksesta ei ollut takeita. Olin murtunut.


DIIVA Godiva from Balihara Ranch appenzellinpaimenkoira narttu 6.10.2002 – 10.7.2015

Hertan äkillisestä poismenosta oli todella vaikeaa toipua, eikä meille olisi ihan äkkiä uutta appenzellia tullut, ellei Diiva olisi meillä jo ollut. Marraskuussa 2002, Hertan kasvattaja soitti ja tiedusteli halukkuuttani ottaa sijoitukseen Slovakiasta parin viikon päästä tulossa oleva narttupentu. Vastasin ettei meillä ole koiran paikka auki, olihan minulla silloin Hertan ja nuoremman göötin lisäksi myös portugalinvesikoira. Lupasin kuitenkin harkita asiaa ja en sitten mitenkään pystynyt vastustamaan kiusausta. Olihan Diivan isä Hertan pentuesisaren poika, eikä Hertasta jälkikasvua ollut herunut. Lupasin siis ottaa pennun meille sillä varauksella, että jos minä en siitä jostain syystä pidä, minä en sitä meille myös ota. En vaan koskaan ole halunnut elää 10-15 vuotta koiran kanssa, josta en pidä. Koira tietää kyllä, jos siitä ei pidetä, eikä se ole muutenkaan reilua. Siispä tunnelma oli hyvin jännittynyt, kun itsenäisyyspäivänä lähdin ajelemaan kohti lentokenttää. Huoleni oli kuitenkin turha ja rakastuin iloiseen reippaaseen pentuun heti. Niin siis alkoi Diivan matka kohti kotia. Diiva oli alusta asti tyhmänrohkea rämäpää, joka rakasti kaikkia ja kaikkea. Se oli itsenäinen ja itsepäinen pentu, joka ei tuntunut järkyttyvän yhtään mistään. Se viihtyi tuntitolkulla yksin pihalla lähes kolmenkympin pakkasessa, kun en vaan saanut sitä sisälle. Se oli hämmästyttävän hiljainen appenzelli, se ei juurikaan haukkunut. Haukkuilmaisun se silti oppi kerrasta. Se olikin oikeastaan lähes ainoa asia mikä sai sen haukkumaan. Ja lumipallot. Diivalla oli nimittäin ihan mukavasti saalisviettiä. Siihen kun lisätään aimo annos appenzellimaista ahneutta ja saman verran vilkkautta, olisi Diiva ollut lähes täydellinen harrastuskoira. Ja kyllähän sen kanssa harrastettiinkin, hakua lähinnä. Myöhemmin myös hieman agilityä, alkeiskurssin verran. Vilkkaudestaan huolimatta, se osasi keskittyä työn tekoon aina täysillä, tapahtui ympärillä sitten mitä tahansa. Asia joka ei koskaan lakannut hämmästyttämästä minua. Se myös teki työtä vain siitä ilosta, että sai tehdä, palkasta tai sen puutteesta riippumatta. Harmi vain, että Hertan kuoleman jälkeen kisamotivaationi katosi aika täydellisesti ja Diivan ainoaksi koetulokseksi jäi hyväksytty BH-koe. Sekin suoritettiin vähän puoli vahingossa, kun oman seuran BH-kokeesta puuttui yksi koirakko. Lupauduin nollakoirakoksi, mutta saivat ylipuhuttua osallistumaan virallisesti. Näyttelyssä käytiin muotovalioksi asti ja Diiva menestyi myös erikoisnäyttelyissä Herttaa paremmin, ollen vuonna 2004 PN2 saaden sertin ja vuonna 2005 rotunsa paras ja best in show 2. Diiva teki Eijatuun kennelille yhdet pennut, jotka kasvoivat luonani. Vuonna 2005 syntyivät siis Eijatuun N-pennut, seitsemän urosta ja yksi narttu. Niistä ainoalla nartulla on ollut yksi pentue ja yhdellä uroksella kaksi pentuetta. Diivan suku siis jatkuu vielä. Jotenkin Diiva jäi aina vähän lapsipuolen asemaan, vaikka rakas minulle olikin. Siitä minulla oli loppuun asti huono omatunto. Diivalle tuli iän myötä virtsan pidätys ongelmia, sekä kipuiluja D:n lonkkiensa takia. Yli kymmenvuotiaaksi se kuitenkin oli ihan terve ja teki normaalit lenkit kanssamme. Vaivat pahenivat viimeisen vuoden aikana ja Diiva vanheni ihan silmissä. Siksi se saikin lähteä samaa matkaa parhaan ystävänsä kanssa, kun vesikoiravanhuksemme aika heinäkuussa koitti. Ikävä on kova, vaikka tänne vielä yksi kippara jäikin


NOAH Bufas’s Zolen Zulu appenzellinpaimenkoira uros 1.10.2009 - 

Pikkuhiljaa lauma pieneni kahteen ja sillä tavalla mentiinkin useampi vuosi. Tytöt alkoivat vanheta ja uutta harrastuskoiraa alkoi tehdä mieli. Appenzelleissä ei tuntunut juuri silloin olevan tulossakaan sellaista pentuetta, mistä olisin pentua halunnut ja kyselinkin jo ”vääränrotuista” pentua. Narttu kuitenkin jäi tyhjäksi kerran ja seuraavan kerran synnytti yhden kuolleen pennun. Taas kerran surffailin puolihuolimattomasti kasvattajien sivuilla, vahingossa eksyin tanskalaisille appenzellisivuille ja siinä se oli. Appenzellinarttu astutettu Hertan isän pentueveljen pojalla. Minun oli vaan pakko saada pentu tästä yhdistelmästä. Kasvattajalle lähti saman tien postia ja odotettu vastauskin saapui. Kyllä oli aika pitkää kun pentujen syntymää odoteltiin. Ajallaan ne sieltä syntyivät ja viimeinkin alkoi tuntua todelliselta, että meille oli oikeasti tulossa pentu. Koitti jälleen hetki, kun jännittyneinä odoteltiin lentokentällä. Ja sieltä se tuli. Maailmaa rakastava pieni koiraskoira Noah. Noah on varsin vietikäs ja tempperamenttinen, kotioloissa rauhallinen, mutta harrastuksissa ylikuumeneva, herkkä ja pehmeä uros, joka rakastaa ihmisiä, palloja ja uimista eniten maailmassa. Se on todella helppo kotikoira, joka on aina valmiina toimintaan. Sen kanssa on ollut todella mukava harrastaa. Päälajina Noahillakin on ollut PK-haku. Olemme treenanneet myös agilityä ja rally-tokoa. Ensimmäiset vuodet painittiin ylisosiaalisuuden mukanaan tuomien ongelmien kanssa. Noah karkaili ihmisten luokse mieluummin kuin teki töitä minun kanssani. Haussa se olisi mieluummin nuollut maalimiesten naaman haukkumisen sijaan. Homma saatiin kuitenkin toimimaan, vaikka työtä se vaatikin. Tottis- ja agitreeneissä härnättiin pallolla niin kauan, että ympäröivä maailma alkoi unohtua. Käytiin myös ahkerasti parkkihalleissa tekemässä samaa. Haussa treenattiin vain ja ainoastaan maalimieskäytöstä, sekä kotona että treeneissä. Bh-koe suoritettiin keväällä 2013 ja keväällä 2014 päästiin viimein hakukokeeseen. Tulosta ei saatu, kun tottelevaisuusosuudessa ohjaaja mokasi ihan huolella. Koira oli hyvä ja varsinkin henkilöetsinnästä se suoriutui erinomaisesti. Loppukesä menikin sitten Noahin kummallista, lähinnä psyykkistä, oireilua ihmetellessä. Eläinlääkäriä kiusattiin ihan tosissaan, kun olin varma että jotain on vialla, vaikka koira vaikuttikin fyysisesti terveeltä. Ja viimein outoihin oireisiin löytyi syykin. Noahin silmässä oli tikku. Tikun poiston jälkeen tuntui kuin siltä olisi operaatiossa poistettu samalla aivotkin. En ollut edes tajunnut, kuinka väsynyt se oli ollut jo pitkään. Vielä kun kävimme fysioterapiassa avauttamassa lannerangan lukkoja, minulla olikin taas loputtoman energinen koira. Tänä vuonna olemme käyneet kaksissa rally-toko kokeissa ja muutamat olisivat vielä suunnitteilla. Hakua olemme treenanneet, mutta agility on jäänyt kokonaan ohjelmistosta. Noah on käynyt myös näyttelyssä muutaman kerran ja on Suomen muotovalio. Se on terve kaikilta osin ja sillä on yksi pentue. Tällä hetkellä laumaamme kuuluu Noahin lisäksi reilun vuoden vanha mudiuros, joka on ehdottomasti hauskin otus mitä minulla on koskaan ollut. Appenzellia en silti aio vaihtaa, en ainakaan ihan äkkiä. Minusta on vaan mukava kokeilla erilaisia rotuja, kun eihän sitä voi tietää, jos ei kokeile, olisiko joku appenzelliä sopivampi minulle kaveriksi. Toistaiseksi nautin vaan juuri sopivasta kahden koiran laumastani, enkä edes haaveile uudesta koirasta vähään aikaan.