Operaatio maastomopo

Peltojuoksutusta kesällä. On se hieno ♥

Ljúfurhan tuli meille alunperin vain Limpun seurahevoseksi. Limppu muutti loppuvuodesta 2007 olosuhteiden pakosta omaan pihaan ja vaikka en oikeastaan koskaan edes halunnut toista hevosta, pikku hiljaa aloin kuitenkin etsimään Limpulle kaveria. Kriteerinä oli lähinnä helppo laumanjatke, jonka kanssa ei kauheasti tarvisi mitään tehdä. Islanninhevonen, ennen vanhaan islanninponiksi kutsuttu, oli ollut haaveeni jo lapsena ja jotenkin niitä issikkamyynti-ilmoituksia tuli sitten bongailtua. Ensimmäinen sopiva ehdokas oli jo varattu kun otin yhteyttä. Sitten sattui silmiini tämä "rokkitukkainen herkkä ruuna", joka myytiin vain ja ainoastaan seurahevoseksi ratsuksi soveltumattomana. Ljúfur oli ostettu vaellustallille asiakashevoseksi, muttei ollut soveltunut siihen hommaan, kun ei ollut hyväksynyt ketään vierasta selkäänsä. Sieltä oli palautunut takaisin maahantuojalle ja ylläpitoon tallin työntekijälle. Muutamia sähköposteja vaihdettuani, varmistui tunne siitä, että tässä olisi mahdollisesti sopiva kaveri meidän laumaan. Ja niin sitten elokuussa 2008 alkoi matka Forssaan Ljúfuria tapaamaan.

Maailman söpöin poni ylläpitokodissaan Forssassa ♥

Ja jotain siinä vain oli. Ljúfur on ujo, eikä silloinkaan tyrkyttänyt itseään tykö, kuten Limppu aikanaan teki, vaan seuraili tilannetta rauhallisesti matkan päästä. Se antoi kuitenkin käsitellä itseään ja jopa nostaa jalkojaan. Sitä oli jo moni käynyt katsomassa, muttei se kellekään ollut kelvannut. Ei ollut antanut koskea itseensä. Kai se sitten oli päättänyt meille muuttaa, kun hyväksyi minut heti, pienellä varauksella toki. Niinpä sitten aikamoisen säädön ja aikataulujen sovittamisen jälkeen, muutti pikkuruuna Ljúfur 11v meille, lokakuussa 2008. Sopimuksessa lukee, ettei sitä myydä ikinä eteenpäin, vaan jos joudun siitä luopumaan, on sen ainoa oikea paikka ikivihreät laitumet. Tästä olen hyvin kiitollinen myyjälle, vaikkei se meiltä minnekään olisi lähtenyt muutenkaan. Tuntuu kuitenkin kivalta ostaa hevonen, tai ylipäätään mikään eläin, ihmiseltä joka aidosti haluaa sen parasta. Lupasin myös päivitellä kuulumisia ahkerasti.

Ensimmäinen päivä uudessa kodissa

Alkuun meillä oli kaikenmoisia pieniä vaikeuksia, vaikka Ljúfur tyytyväiseltä vaikuttikin ja tuntui viihtyvän. Se tuli hyvin toimeen Limpun kanssa ja vapaana tarhassa kaikki hoitotoimetkin sujuivat hienosti. Kunhan sillä oli mahdollisuus paeta tarvittaessa, mitään ongelmia ei ollut. Karsinassa se pelkäsi kaikkia ja kaikkea ja jopa heinien vienti aiheutti paniikkireaktion. Riimun laitto oli lähes kamalinta mitä pikku Ljufur saattoi kuvitella. Se kyllä työnsi päätään riimuun ihan vapaaehtoisesti, mutta kun kädet nousi ylemmäksi laittamaan riimua korvien yli, se pakeni. Se siis kulki tarhan ja tallin väliä vapaana, kun muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Samoin se pakeni myös kiinni ollessaan, jos menit lähellekään korvia. Riimuja ja naruja hajosikin useita, kun ponille iski vetopaniikki. Kaikesta tästä huolimatta, se oli kokoajan positiivinen ja iloinen ja rakasti rapsutuksia ja huomiota. Seuraili tarhassa minne vain menitkin, turpa kiinni takapuolessa.

Pikku hiljaa alettiin tehdä pieniä lenkkejä ympäristössä, samalla kun muutenkin tutustuttiin toisiimme. Puuhattiin myös kaikkea pientä pihalla. Ljufur reipastui, eikä enää juurikaan pörissyt. Sehän siis pörisee kun sitä jännittää. Siltä alkoi myös löytyä omaa tahtoa, mikä kertoi taas siitä, että se alkoi luottaa minuun. Alettiin harjoitella harvakseltaan ohjasajoa, vaikka minulle olikin sanottu, ettei siitä ajoponiakaan tule, kun ei se päästä taakseen ketään. Vaikeaa se alkuun olikin, kun poni meni totaaliseen paniikkiin ja pakeni tai hyppi pystyyn ja esitteli purukalustoaan. Mutta ensin ihan vain kaulan sivussa kävelemällä ja siitä pikkuhiljaa taaemmas hivuttamalla saatiin tuloksiakin aikaiseksi. Pitkäänhän kävelin silti Ljufurin sivulla ja myöhemmin takana sivulla. Vasta tänä kesänä olen pystynyt ajamaan sen oikeasti ihan takaa, ohjat molemmilla kyljillä. Vaan voi sitä onnea, kun ensi pätkä maastossa ohjasajettiin ihan oikeasti, vaikkakin sieltä sivusta lyhyillä ohjilla (koirien hihnoilla). Leijuin varmaan viikon.

Syyskuun lopun ohjasajolenkin tunnelmia

Ratsun hommiin uudelleen siedätys alkoi jossain vaiheessa vähän vahingossa sillä, että harjoiteltiin pihalla käsihevosena oloa. Tai lähinnä Limppu harjoitteli käsihevosen mukana oloa, Ljúfurillehan käsihevosena olo oli jo ennestään tuttua. Siinä samalla Ljufuria tuli kosketeltua Limpun selästä käsin. Pihalla alettiin myös Ljufurin kanssa yksin opettelemaan seisomaan rennosti paikallaan selkäännousukorokkeen (iso saavi) vieressä, vaikka minä kiipesinkin seisomaan korokkeelle. Pikku hiljaa aloin nojailemaan selkään ja nostamaan jalkaa selän päälle. Hypin myös maasta kummallakin sivulla kuin olisin ponnistamassa selkään. Kaikkea tällaista ihan alkeistreeniä harrastettiin satunnaisesti tyyliin joskus ja jouluna. Useinmiten toimittiin ilman mitään vermeitä. Muutaman kerran taisi olla satula selässä. Satulan kanssa käytiin lähinnä ohjasajo- tai talutuslenkkejä.

Käsihevosena lenkkeilyä

Kun mikään selän päällä tapahtuva toiminta ei enää aiheuttanut pakoreaktioita, poni jaksoi seistä korokkeen vieressä rentona ja asettui siihen mielellään, oli aika kivuta selkään. Ensimmäisellä kerralla en edes suoristanut selkääni, kunhan istahdin vasen jalka yhä korokkeella ja heti alas. Siitä sitten selkää suoraksi ja aikaa pidemmäksi. Pitkään meni, että poni rentoutui ja pystyi ottamaan namin selästä tarjottuna. Rapsuttelut tietty kuului namien ohessa aina kuvioon. Kun Ljufur viimein rentoutui, eikä ollut millänsäkään selässä istuskelusta, oli aika lähteä liikkeelle. Mutta.. herra oli niin hyvin oppinut jutun "tässä vaan tälleen seisotaan, eikä saa liikkua, sitten saa namia", ettei se sitten hievahtanutkaan, vaikka olisin tehnyt mitä.

Kuvakaappaus videolta eli laatu ei päätä huimaa, mutta onpahan jotain todistusaineistoa meidän treeneistä.

Oltiin tehty silloin tällöin myös lenkillä selkäännousutreeniä ja lenkillä sitten ensi kertaa myös oikeasti ratsastin pätkän. Turvallisesti pelkkä normiriimu päässä ja Noah jaloissa pyörimässä. Vaan ei siinä ongelmia ollut, ihan rentona korvat hörössä kipitteli poni.

Sitten tulikin kaikenlaisia muutoksia elämään ja treenitkin jäi pitkäksi aikaa. Vasta tänä kesänä ollaan oikeasti tehty ihan aktiivisesti töitä asian eteen ja myös edetty. Tällä hetkellä tilanne on se, että kun tilanne on ennestään tuttu ja Ljúfurin jo aiemmin turvalliseksi toteama, ei ole mitään ongelmia nousta selkään ja taittaa matkaa ratsain. Pihalla ja kentällä se on Luippiksen mielestä yhä jännittävää ja sitä pitäisi ehdottomasti työstää lisää. Ollaan tehty vain muutaman kerran selkäännousutreeniä tutussa harjauspaikassa ja siinä otettu samalla jopa muutamia askeleita. Kentällä ollaan tehty vain se kerta, kun tultiin sieltä kimppamaastosta.

Ei niin rento poni, muttei ihan niin jännittynytkään, kuin miltä se selästä tuntui. Tässä jo poistumassa kentältä. Kuva Outi Hinttula

Alunperinhän ei ollut tarkoitustakaan harrastaa Ljúfurin kanssa mitään ratsujuttuja, vaikka se ratsuksi onkin koulutettu, vaan jossain vaiheessa nämäkin hommat vain tuli mukaan kuvioihin. Ei mitenkään vakavasti, vaan ajatuksella, että ei haittaa jos hommasta ei mitään tule, kunhan puuhataan jotain. Alkuperäinen päämäärä oli päästä istumaan selkään ja nimenomaan niin, että poni on rento. Se toteutui joskus pari vuotta sitten. Homma jotenkin jumahti siihen, kun sekin oli jo tarpeeksi siistiä, eikä ollut ajatustakaan jatkaa eteenpäin. Nyt sitten ollaan jo hyvän matkaa lähestytty sitä ihan oikeaa maastoratsua. Samalla ajatuksella toki yhä, ettei haittaa jos ei pidemmälle päästä, tässäkin on jo ihan reilusti enemmän kuin olisin osannut kuvitella. Monta kertaa kuitenkin olen matkustellut selässä aina vain pidempiä pätkiä kerrallaan ja Luippis on ihan sinut asian kanssa.

Kiitollinen saa kyllä olla, onhan tämä ollut varsin opettavainen matka. Niin ja, nykyään poniini antaa jo koskea korviinsakin :) Ihana se on ♥