Elämäni koirat

Suomen Sveitsinpaimenkoirat ry:n lehdessä on julkaistu sarjaa elämäni koirista. Viimeisen lehden kohdalla arpaonni kohdistui minuun, kun edelliset tarinat on olleet berneistä ja lyhytkarvoistakin kai piti tarinaa saada. Tässä tämä alkuperäisversio. Ja muutama extrakuva.

VINKU x-rotu uros 1975 - 1977

Ensimmäinen koira perheeseen tuli ollessani noin 10-vuotias. Saksanpaimenkoira Tuikku ei kuitenkaan ollut luonamme kuin puoli vuotta. Tuikun muutettua muualle, meille tuli Vinku, sekarotuinen uroskoira, jonka isä oli ajokoira ja emä ei ihan puhdas karhukoira. Vinkusta kasvoi iso ja vahva, omapäinen koira, jolla oli ymmärrettävistä syistä voimakas riistavietti. Vinku olikin usein omilla teillään. Se osasi aukaista ovet, irrottaa itsensä kaikista pannoista ja ketjuista ja meni vain menojaan. Milloin se löytyi koulultani odottelemasta minua kotiin, milloin rautatieaseman nakkikioskilta kerjäämästä, usein myös löytöeläintarhalta ja milloin mistäkin. Vinku oli ehdottomasti minun koirani. Minua se totteli, halutessaan, äitiäni ei niinkään. Vinkun kanssa aloiteltiin koiraharrastusta käymällä paikallisen palveluskoirayhdistyksen tottelevaisuuskoulutuksissa. Eihän siitä mitään tullut, mutta kipinän se sytytti.

Vinkun ollessa vielä pentu, olimme äitini kanssa viettämässä pääsiäistä Lappeenrannassa tuttavaperheessä. Jo silloin siellä järjestettiin pääsiäisenä koiranäyttely ja sinne mekin sitten mentiin koiria katselemaan. Se oli elämäni ensimmäinen koiranäyttely, minne viemistäni äitini on varmasti monesti katunut. Siellä se sitten oli, appenzellinpaimenkoira. Sellaisen minäkin haluaisin. Se oli ulkonäöltään ihan melkein kuin Vinku, mutta sen kanssa saisi osallistua kilpailuihin, mihin ei vielä 70-luvulla sekarotuisen kanssa ollut mitään asiaa. Siitä alkoi rotuun tutustuminen, lähinnä koirakirjojen välityksellä. Eihän appenzellinpaimenkoiria nyt ihan joka nurkalla vastaan tullut. Luonnekin vaikutti lukemani perusteella juuri siltä mitä minä halusin. Oppivainen ja omistajaansa kiintyvä, joka ei välitä vieraista. Halusin koiran, joka pitää vain minusta, jonka kanssa voi osallistua tottelevaisuuskokeisiin ja jota voisi pitää vapaana ja se tottelisi silti. Vinkuahan ei voinut, koska se karkasi heti vapaaksi päästyään.

MANTA Alpenhirts Haikka appenzellinpaimenkoira narttu 2.4.1989 – 20.11.1991

Vielä seuraavakaan koira ei kuitenkaan ollut se haaveilemani appenzellinpaimenkoira. Vinkun kuoltua vain parin vuoden ikäisenä, sain koirattoman jakson jälkeen luvan ostaa rippilahjaksi saamillani rahoilla itselleni koiran. Ja sehän oli sitten saatava heti ja niin perheeseen tuli walesinspringerspanieli. Ensimmäinen appenzelli tuli sitten vasta vuosia myöhemmin ensimmäiseen omaan kotiini. Pentua kyselin jo vuotta aikaisemmin, muttei silloin olleesta pentueesta minulle vielä pentua riittänyt. Kävin kuitenkin tutustumassa kasvattajaan ja rotuun lähemmin vuoden 1988 erikoisnäyttelyssä. Vihdoinkin, keväällä 1989, meille muutti Manta. Ja Manta ei todellakaan välittänyt vieraista. Manta oli arka ja epävarma, hyvin pehmeäluonteinen pentu, joka pelkäsi lähes kaikkea muuta paitsi hevosia, joita se rakasti yli kaiken. Kerran se jopa yritti hypätä liikkuvan auton ikkunasta, kun se raviradan ohi ajaessamme haistoi hevosen hajun. Manta ei luottanut yhteenkään ihmiseen täysin, ei siis myös minuun tai silloiseen avomieheeni. Se oli sairaalloisen ahne ja vahti ruokaansa murisemalla ja hyökkäilemällä kaikkien samaan huoneeseen uskaltautuneiden kimppuun. Luulin silloin tietäväni koirista paljonkin, vaikken todellisuudessa tiennyt vielä juuri mitään. Uskoin siis kokeneempiani, kun sain ohjeeksi ”vetää sitä turpaan, ettei se enää uhittele”. Niinhän sen täytyi olla, että olin ollut liian lepsu. Appenzellihan on kova koira, niin minulle oli kerrottu. Jokainen varmaan arvaa kuinka siinä kävi. Koira joka ei luottanut, luotti nyt entistä vähemmän ja hyökkäili entistä enemmän. Vaikka normaali arki tällaisen koiran kanssa oli haasteellista, harrastuksia meillä silti oli. Näyttelyissä käytiin muotovalion arvoon asti, vaikka tuomarin olikin usein vaikea koiraan koskea. Silti se sijoittui 17 näyttelystään 11:ssä vähintään toiseksi parhaaksi nartuksi ja se sai yhteensä kuusi serttiä. Toki siihen aikaan appenzellejä kehässä oli usein vain se yksi, suuremmissa näyttelyissä saattoi olla jopa viisi ja se oli jo paljon se. Tottelevaisuuskokeissakin käytiin ja alokasluokasta saatiin helposti siihen aikaan luokan vaihtoon vaadittavat kaksi ykköstulosta. Avoimessa luokassakin kilpailtiin pari kertaa, mutta sieltä ykköstulokset jäivät saamatta. Mantalla alkoivat polvet oireilla vuoden ikäisenä ja kaksivuotiaana ne jo napsahteli pois paikoiltaan päivittäin. Herkkänä koirana Manta ei enää mielellään liikkunut, eikä varsinkaan juossut. Se alkoi viettää aikaansa aina enemmän ja enemmän sängyn alle piiloutuneena. Sieltä se hyökkäili ohikulkeviin jalkoihin. Sillä ei todellakaan ollut hyvä olla. Pidin tätä kaikkea vain luonnehäiriönä, enkä tajunnut, että polvien kivut pahensivat tilannetta. En, vaikka sterilointileikkauksen jälkeen kipulääkityksellä ollessaan, se oli kuin eri koira, iloinen ja reipas. Myöskään eläinlääkäri ei ymmärtänyt tilannetta, antoi vain diagnoosin, muttei suositellut esimerkiksi leikkausta. Itsekään en sellaista osannut ajatella, eihän polviongelmista siihen aikaan puhuttu. Vaikean päätöksen tein Mantan ollessa vain 2 vuotta ja 7 kuukautta vanha. Ja niin Manta pääsi kivuistaan. Voi kunpa olisin silloin jo osannut sen mitä vuosien saatossa olen oppinut, niin tätäkään ei olisi tarvinnut tapahtua.

HERTTA Eijatuun Xerba appenzellinpaimenkoira narttu 27.1.1995 – 29.9.2004

Jo Mantan kanssa samaan aikaan minulla oli dobermanninarttu, jonka seuraksi tuli myöhemmin länsigöötanmaanpystykorva, koska uuteen appenzelliin en vain vielä ollut valmis. Tiesin kyllä, etteivät kaikki ole samanlaisia kuin Manta, vaikka kaverini toisin yrittivätkin uskotella. Otin siis koiran, jonka luonne muistuttaisi appenzelliä mahdollisimman paljon, mutta olisi helpompi. Minulle kun oli uskoteltu appenzellin olevan vaikea. Muutama vuosi kului ja laumaan liittyi vielä toinenkin göötti, ensimmäisen tytär, oma kasvatti. Kunnes tammikuussa vuonna 1995 tutulle kasvattajalle syntyi uusintayhdistelmästä kahdeksan pentua. Olin tavannut edellisen pentueen koiria ja pitänyt paljon niiden luonteesta. Pentueen isän tapasin ensimmäisen kerran jo sen ollessa hyvin nuori, asuihan se samassa perheessä Mantan pentueveljen kanssa, joka taas oli pentueen emän isä. Jo silloin sanoin, että haluan siitä joskus pennun, koska uros oli luonteeltaan avoin, ystävällinen ja reipas. Koskaan aikaisemmin ei yksikään appenzelli ollut tullut suoraan syliini naamaa nuolemaan, kuten tämä ensitapaamisellamme teki. Ja niin meille tuli Hertta. Niin täydellinen pikku Hertta. Hertta, joka kasvattajansa sanoin ei ollut mikään herttainen pikku pentu ja jota en uskaltanut juuri lainkaan kieltää mistään, etten vaan pilaa sitäkin. Hertta oli hyvin dominoiva, vaikkakin onneksi ystävällisellä tavalla. Se oli pehmeä, mutta avoin ja ystävällinen, eikä millään muotoa arka. Sillä ei ollut kovinkaan paljon toimintakykyä eikä viettiä, mikä muodostui ongelmaksi harrastuksissa. Kotikoiranahan se oli maailman helpoin. Hertan kanssa harrastettiin aktiivisesti PK-hakua ja kaikkea siihen liittyvää. Tokoa ja agilityä harrastimme myös, mutta vähemmän aktiivisesti. Haussa kilpailimme aktiivisesti. Aluksi aika huonolla menestyksellä, mutta kun palaset saatiin loksahtelemaan paikoilleen ankaran harjoittelun seurauksena, alkoi niitä tuloksiakin tulla. Hertta jäi eläkkeelle lajista vuonna 2002, harmillisesti yhtä ykköstä vaille käyttövaliona. Sille tuli suorasta etuosastaan johtuen vaikeuksia metrisen PK-esteen ylittämisessä, mikä ei muutenkaan ollut pienehkölle vietittömälle koiralle ollut koskaan helppoa, joten päätin ettei sen enää tarvitse sitä tehdä. Tokossa kilpailimme myös muutaman kerran, mutta koska minun kiinnostukseni siihen lopahti, emme koskaan edenneet avointa luokkaa pidemmälle. Nuoremman gööttini kanssa kilpailimme silloin erikoisvoittajaluokassa ja säännöt muuttuivat kokoajan, ylemmissä luokissa varsinkin ja sen myötä motivaatio jotenkin vain katosi. Näyttelyissä kävimme myös ahkerasti ulkomaita myöden ja tulostakin tuli. Hertta oli iso ja näyttävä narttu, joka liikkui pitkällä askeleella ja se olikin usein rotunsa paras. Voittajatitteleitäkin kertyi muutama ja valionarvojakin pari. Huolimatta menestyksestään, se ei koskaan menestynyt erityisen hyvin erikoisnäyttelyissä. Herttaa yritettiin astuttaa kerran, mutta se ei tullut kantavaksi, jonka jälkeen se steriloitiin. Hertalta löytyi syksyllä 2004 pernakasvain aika yllättäen. Päätös ei silti ollut vaikea, Hertta sai lähteä. En halunnut rasittaa jo iäkästä koiraa leikkauksella, jonka tuloksesta ei ollut takeita. Olin murtunut.

DIIVA Godiva from Balihara Ranch appenzellinpaimenkoira narttu 6.10.2002 – 10.7.2015

Hertan äkillisestä poismenosta oli todella vaikeaa toipua, eikä meille olisi ihan äkkiä uutta appenzellia tullut, ellei Diiva olisi meillä jo ollut. Marraskuussa 2002, Hertan kasvattaja soitti ja tiedusteli halukkuuttani ottaa sijoitukseen Slovakiasta parin viikon päästä tulossa oleva narttupentu. Vastasin ettei meillä ole koiran paikka auki, olihan minulla silloin Hertan ja nuoremman göötin lisäksi myös portugalinvesikoira. Lupasin kuitenkin harkita asiaa ja en sitten mitenkään pystynyt vastustamaan kiusausta. Olihan Diivan isä Hertan pentuesisaren poika, eikä Hertasta jälkikasvua ollut herunut. Lupasin siis ottaa pennun meille sillä varauksella, että jos minä en siitä jostain syystä pidä, minä en sitä meille myös ota. En vaan koskaan ole halunnut elää 10-15 vuotta koiran kanssa, josta en pidä. Koira tietää kyllä, jos siitä ei pidetä, eikä se ole muutenkaan reilua. Siispä tunnelma oli hyvin jännittynyt, kun itsenäisyyspäivänä lähdin ajelemaan kohti lentokenttää. Huoleni oli kuitenkin turha ja rakastuin iloiseen reippaaseen pentuun heti. Niin siis alkoi Diivan matka kohti kotia. Diiva oli alusta asti tyhmänrohkea rämäpää, joka rakasti kaikkia ja kaikkea. Se oli itsenäinen ja itsepäinen pentu, joka ei tuntunut järkyttyvän yhtään mistään. Se viihtyi tuntitolkulla yksin pihalla lähes kolmenkympin pakkasessa, kun en vaan saanut sitä sisälle. Se oli hämmästyttävän hiljainen appenzelli, se ei juurikaan haukkunut. Haukkuilmaisun se silti oppi kerrasta. Se olikin oikeastaan lähes ainoa asia mikä sai sen haukkumaan. Ja lumipallot. Diivalla oli nimittäin ihan mukavasti saalisviettiä. Siihen kun lisätään aimo annos appenzellimaista ahneutta ja saman verran vilkkautta, olisi Diiva ollut lähes täydellinen harrastuskoira. Ja kyllähän sen kanssa harrastettiinkin, hakua lähinnä. Myöhemmin myös hieman agilityä, alkeiskurssin verran. Vilkkaudestaan huolimatta, se osasi keskittyä työn tekoon aina täysillä, tapahtui ympärillä sitten mitä tahansa. Asia joka ei koskaan lakannut hämmästyttämästä minua. Se myös teki työtä vain siitä ilosta, että sai tehdä, palkasta tai sen puutteesta riippumatta. Harmi vain, että Hertan kuoleman jälkeen kisamotivaationi katosi aika täydellisesti ja Diivan ainoaksi koetulokseksi jäi hyväksytty BH-koe. Sekin suoritettiin vähän puoli vahingossa, kun oman seuran BH-kokeesta puuttui yksi koirakko. Lupauduin nollakoirakoksi, mutta saivat ylipuhuttua osallistumaan virallisesti. Näyttelyssä käytiin muotovalioksi asti ja Diiva menestyi myös erikoisnäyttelyissä Herttaa paremmin, ollen vuonna 2004 PN2 saaden sertin ja vuonna 2005 rotunsa paras ja best in show 2. Diiva teki Eijatuun kennelille yhdet pennut, jotka kasvoivat luonani. Vuonna 2005 syntyivät siis Eijatuun N-pennut, seitsemän urosta ja yksi narttu. Niistä ainoalla nartulla on ollut yksi pentue ja yhdellä uroksella kaksi pentuetta. Diivan suku siis jatkuu vielä. Jotenkin Diiva jäi aina vähän lapsipuolen asemaan, vaikka rakas minulle olikin. Siitä minulla oli loppuun asti huono omatunto. Diivalle tuli iän myötä virtsan pidätys ongelmia, sekä kipuiluja D:n lonkkiensa takia. Yli kymmenvuotiaaksi se kuitenkin oli ihan terve ja teki normaalit lenkit kanssamme. Vaivat pahenivat viimeisen vuoden aikana ja Diiva vanheni ihan silmissä. Siksi se saikin lähteä samaa matkaa parhaan ystävänsä kanssa, kun vesikoiravanhuksemme aika heinäkuussa koitti. Ikävä on kova, vaikka tänne vielä yksi kippara jäikin

NOAH Bufas’s Zolen Zulu appenzellinpaimenkoira uros 1.10.2009 - 

Pikkuhiljaa lauma pieneni kahteen ja sillä tavalla mentiinkin useampi vuosi. Tytöt alkoivat vanheta ja uutta harrastuskoiraa alkoi tehdä mieli. Appenzelleissä ei tuntunut juuri silloin olevan tulossakaan sellaista pentuetta, mistä olisin pentua halunnut ja kyselinkin jo ”vääränrotuista” pentua. Narttu kuitenkin jäi tyhjäksi kerran ja seuraavan kerran synnytti yhden kuolleen pennun. Taas kerran surffailin puolihuolimattomasti kasvattajien sivuilla, vahingossa eksyin tanskalaisille appenzellisivuille ja siinä se oli. Appenzellinarttu astutettu Hertan isän pentueveljen pojalla. Minun oli vaan pakko saada pentu tästä yhdistelmästä. Kasvattajalle lähti saman tien postia ja odotettu vastauskin saapui. Kyllä oli aika pitkää kun pentujen syntymää odoteltiin. Ajallaan ne sieltä syntyivät ja viimeinkin alkoi tuntua todelliselta, että meille oli oikeasti tulossa pentu. Koitti jälleen hetki, kun jännittyneinä odoteltiin lentokentällä. Ja sieltä se tuli. Maailmaa rakastava pieni koiraskoira Noah. Noah on varsin vietikäs ja tempperamenttinen, kotioloissa rauhallinen, mutta harrastuksissa ylikuumeneva, herkkä ja pehmeä uros, joka rakastaa ihmisiä, palloja ja uimista eniten maailmassa. Se on todella helppo kotikoira, joka on aina valmiina toimintaan. Sen kanssa on ollut todella mukava harrastaa. Päälajina Noahillakin on ollut PK-haku. Olemme treenanneet myös agilityä ja rally-tokoa. Ensimmäiset vuodet painittiin ylisosiaalisuuden mukanaan tuomien ongelmien kanssa. Noah karkaili ihmisten luokse mieluummin kuin teki töitä minun kanssani. Haussa se olisi mieluummin nuollut maalimiesten naaman haukkumisen sijaan. Homma saatiin kuitenkin toimimaan, vaikka työtä se vaatikin. Tottis- ja agitreeneissä härnättiin pallolla niin kauan, että ympäröivä maailma alkoi unohtua. Käytiin myös ahkerasti parkkihalleissa tekemässä samaa. Haussa treenattiin vain ja ainoastaan maalimieskäytöstä, sekä kotona että treeneissä. Bh-koe suoritettiin keväällä 2013 ja keväällä 2014 päästiin viimein hakukokeeseen. Tulosta ei saatu, kun tottelevaisuusosuudessa ohjaaja mokasi ihan huolella. Koira oli hyvä ja varsinkin henkilöetsinnästä se suoriutui erinomaisesti. Loppukesä menikin sitten Noahin kummallista, lähinnä psyykkistä, oireilua ihmetellessä. Eläinlääkäriä kiusattiin ihan tosissaan, kun olin varma että jotain on vialla, vaikka koira vaikuttikin fyysisesti terveeltä. Ja viimein outoihin oireisiin löytyi syykin. Noahin silmässä oli tikku. Tikun poiston jälkeen tuntui kuin siltä olisi operaatiossa poistettu samalla aivotkin. En ollut edes tajunnut, kuinka väsynyt se oli ollut jo pitkään. Vielä kun kävimme fysioterapiassa avauttamassa lannerangan lukkoja, minulla olikin taas loputtoman energinen koira. Tänä vuonna olemme käyneet kaksissa rally-toko kokeissa ja muutamat olisivat vielä suunnitteilla. Hakua olemme treenanneet, mutta agility on jäänyt kokonaan ohjelmistosta. Noah on käynyt myös näyttelyssä muutaman kerran ja on Suomen muotovalio. Se on terve kaikilta osin ja sillä on yksi pentue. Tällä hetkellä laumaamme kuuluu Noahin lisäksi reilun vuoden vanha mudiuros, joka on ehdottomasti hauskin otus mitä minulla on koskaan ollut. Appenzellia en silti aio vaihtaa, en ainakaan ihan äkkiä. Minusta on vaan mukava kokeilla erilaisia rotuja, kun eihän sitä voi tietää, jos ei kokeile, olisiko joku appenzelliä sopivampi minulle kaveriksi. Toistaiseksi nautin vaan juuri sopivasta kahden koiran laumastani, enkä edes haaveile uudesta koirasta vähään aikaan.