Vuosi sitten facebookissa kiersi elämäni koirat- haaste. Tämän päivän tarina saa olla kopio ensimmäisestä postauksesta. Tahtoo siis sanoa, ettei tänään ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Paitsi että EN käynyt tallilla kuin pikaisesti viemässä pussillisen porkkanoita kaupoilta tullessani.
Tässä siis...
Elämäni koira numero yksi ei ollut perheen ensimmäinen koira, mutta minun ensimmäinen ihka oma harrastuskoirani walesinspringerspanieliuros Jimi (SF MVA Jantzig 1978-1986)
Simppa oli avoin ja ystävällinen, mitään pelkäämätön, erittäin kova koira, jolla oli voimakas riistavietti ja joka oli tämän lisäksi vielä yliseksuaalinenkin eli ei mikään helpoin koira osaamattomalle teinitytölle. Jotenkin kuitenkin selvittiin ja joitain tuloksiakin saatiin, vaikka hermotkin meni varmaan noin miljoona kertaa. Onneksi Jimiä ei haitannut. Kova kun oli, se ei muistanut sekuntia kauempaa juuri mitään.
Näyttelyissä käytiin jokusen kerran ja taipparitkin tuli suoritettua, vaikken asiasta mitään ymmärtänytkään. Onneksi koira ymmärsi. Tokokokeissakin käytiin, mutta koska en koskaan saanut koiraani oppimaan paikallamakuuta, ei tuloksia juuri tullut. Kivaa oli silti. Koira joka kuoli aivan liian varhain ja jota kaipaan yhä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti