Iloinen poni ja potilas

Viime sunnuntaina iski taas inspiraatio. Kentälle piti päästä. Eipä siinä sitten muuta kuin Ljufur ja Noah narun päähän ja menoksi.

Kentälle päästäkseen täytyy ensin kävellä n.700m kylän päätietä, ennen kuin kantataan kentälle vievälle sivutielle. Ja kyllä olikin tällä kertaa pitkä tuo matka. Ponissa oli vähän virtaa. Koko matkan se oli valmiina sinkoamaan maata kiertävälle radalle, mitä se sitten yrittikin kun sivutien risteyksessä isoa tietä ylittäessämme vastapäisestä talosta tuli ihminen ja koira. Siis aivan järkyttävää. Ikinä ennen ei sieltä ole ketään tullut. Takuulla tappajakoira ja mistä sitä tuosta ihmisestäkään tietää. Saattahan sekin syödä pieniä poneja päivälliseksi. Potkasen. Molemmilla jaloilla yhtä aikaa. Ei häivy ei. Pelästysköhän se jos seisoo tällee kahdella jalalla? No ei. Mut hei, toi pieni ja musta ei ole millänsäkään, eikä mammakaan. Ehkä ne ei olekaan vaarallisia? Poispäinhän me ollaan kuitenkin menossa. Ei ne enää meitä kiinni kyllä saa. Huh, taidettiin selvitä.

Loppumatkalla kentälle ei enää törmätty tappaja koiriin, eikä muihinkaan petoihin. Kovaa sai kyllä kävellä kun menohaluja ponilla oli, enkä hirveästi halunnut sen menoa hidastaa. Hieman oli jo nihkeän tuntuinen turkki ponilla, ennen kuin olimme perillä. No, liekö ihmekään kun lämpömittari kuitenkin näytti liki kymmenen asteen lukemia.

Kentällä poni ympyrälle ja sitten läks. Ja lujaa. Melkein meinas olla vaikea pideltävä. Mutta siis vain melkein. Ljufurhan on siitä ihana, ettei se koskaan lähde käsistä. Se saattaa ilotella reippaastikin, mutta yleensä ihan löysän narun nokassa. Kerran kaksi saattaa vähän nykästä, mutta se on sitten siinä. Niin nytkin. Annoin sen juosta, välillä suuntaa vaihtaen. Ja kyllä se juoksikin. Pukkiakin tuli aika tiheään tahtiin. Kun viimein alkoi rauhoittua, pyysin ravia. Ihan reilusti vielä ravailtiin toiseen suuntaan, toiseen ei irronnut enää kuin jonkin sortin possupassia. Annoin periksi. Yritettiin vielä vähän ohjasajojuttujakin, muttei oikein kumpikaan jaksanut keskittyä. Kahden kierroksen jälkeen lähdettiin lompsimaan kotiin päin.

Kotona hiestä läpimärkä poniini sai loimen niskaansa ja joutui tarhaan vaikka yrittikin ehdotella muuta.

Limpulla on ongelma. Tai itseasiassa Limpulla ei niinkään ole ongelmaa, ongelma on enempi emännällä. Limpulla on mahan alla puolikas jalkapallo. Limpun esinahka on turvonnut ja kovat patitkin sieltä löytyi molemmin puolin keskiviikkona kun asiaa tarkastelin lähemmin. Huomasin siis tuon jo viikonloppuna, mutta unohdin sitten koko jutun kun Limppu ei kuitenkaan mitenkään erityisesti oireile.

Torstaina soitto eläinlääkärille, joka epäili jonkinmointa traumaa. Piti myös virusinfektiota mahdollisena, mutta epätodennäköisenä. Nyt sitten syödään tulehduskipulääkettä ja letkutetaan. Kyllä. Kylmää vettä törkeesti aukosta sisään letkulla. Limpulla ei ole mitään sitä vastaan. Toisin on jalkojen letkuttamisen kanssa. Silloin pitää stepata ja uhkailla potkulla. Omituinen otus. Hyvin omituinen otus. Vasen puoli olikin jo eilen parempi. Kova patti on sieltä hävinnyt ja turvotuskin ehkä hieman laskenut. Oikea puoli näyttää nyt entistä pahemmalta. Toivottavasti se on vain näköharha.

Limpun mahakin on ollut taas tosi löysä, vaikka välillä oli taas jo oireeton. Ehkäpä nämä liittyvät yhteen jotenkin. No, oli miten oli niin nyt syötetään kipulääkekuuri (5pvä) ja toivotaan parasta. Jos ei helpota, uusi soitto Teemu-sedälle ensi viikolla. Potilas itse on onneksi oma itsensä, mikä helpottaa huomattavasti omaa oloani.

Noahin kanssakin on treenattu, mutta siitä lisää huomenna... tai sitten joku toinen kerta...