Pentuprojekti

Appenzelli on ollut suosikkirotuni jo paljon ennen ensimmäisen appenzellini hankintaa. Se vaan oli, ainoa vaihtoehto, kun ensimmäiseen omaan kotiin (opiskeluaikaa ei lasketa) alettiin koiraa hommaamaan. Siitä olin haaveillut kymmenvuotiaasta asti. Ja appenzelli on yhä, muutama koira ja vuosi myöhemmin, minulle se oikea rotu. Mutta onko se ainoa oikea? Mistä sitä oikeasti voi tietää, jos ei tutustu muihinkin rotuihin. Maailmassa on niin monta mielenkiintoista rotua ja kaikkia tekisi niin mieli kokeilla. Toistaiseksi valikoimaan kuuluu appenzellin lisäksi saksanpaimenkoira, sekarotuinen (ajokoira/karhukoira) ja walesinspringerspanieli lapsuudessa, dobermanni, länsigöötanmaanpystykorva ja portugalinvesikoira, sekä lauman etäjäsen, äitini coton de tulear. Nyt alkaisi olla taas vääränrotuisen aika, kun tuo portugeesi nyt on jo ikäloppu ja kaksi appenzellia kumminkin jo ennestään on. Itseasiassa vääränrotuisen aika oli jo ennen Noahia, mutta muutamia sattumia myöhemmin, ei sitten vielä ollutkaan.

Sopivaa rotua etsiskelin pitkään, kriteereinä lähinnä paimenkoira pk-oikeuksilla. Ja vaikka niitä kiinnostavia rotuja todellakin on useita, myös noihin kriteereihin meneviä, ei tehtävä ollut helppo. Austaraliankarjakoirahan minulla oli ennen Noahin tuloa varauksessa, mutta ensi yrittämällä narttu jäi tyhjäksi, toisella syntyi vain yksi narttupentu, joka sekin menehtyi. Sitten puolivahingossa eksyin Noksun kasvattajan sivuille ja siinä se oli. Oli ihan pakko saada pentu kyseisestä yhdistelmästä, enkä ole katunut.. ainakaan kovin usein ;)

Noah 5kk, kuvannut Heljä Kämäräinen

Karjis ei kuitenkaan päässyt enää uusintakierrokselle, syystä jota en oikein itsekään tiedä. Ehkä pettymykset vaikuttaa, sekä kaverin karjikset, joista pidän kyllä erittäinkin paljon, mutta terveyden kanssa on molemmilla ollut ongelmia. Olen kuitenkin ehdottomasti mieltynyt appenzellin tyylisiin karjakoiriin, jotka eivät ole ihan niin simppeleitä. Välillä tosin mietin jo vakavasti hommaavani jonkun koulutettavuudeltaan helpoksi kuvaillun rodun, mutta en sitten kuitenkaan yhtään tällaista rotua tuntenut omakseni. Muutama moinen vaihtoehto tuli silti tarkemmin tutkailtua. Vaan aina päädyin lupaavan alun jälkeen samaan, kun ei iske niin ei iske. Tai sitten perinteisimpiin, liikaa karvaa, liian pieni, liian iso jne.

Pisimmälle vaihtoehdoista taisi päästä australianpaimenkoira, mutta joku ei sitten kuitenkaan vain täsmännyt. Karvanlaatu varmaan on yksi, muttei tärkein. Ehkä rodun yleisyys nykyään vaikutti. En oikein tiedä. Suhteitakin olisi, tunnen aika monta aussiharrastajaa, joista yksi myös kasvattaa, joten tiesin saavani varmasti kaiken tarvittavan avun pennun etsintään, mutta kun ei niin ei.

Kuva Wikipedia

Aloin jo kallistua appenzellin puoleen taas, kun Noahillekin oli ihan kivoja narttuja tarjolla. Ja tälle vuodelle on muutenkin mielenkiintoisia pentueita suunnitteilla ihan suomenmaalla. Ja kun pentukuumekin alkoi pahentua ihan urakalla. Varsinkin kun Noah on koira, joka tarvitsee taukoja treenaukseen, jotta saa kaikki palikat päässään järjestykseen, tuntui monasti että toinen treenattava olisi kiva, niin ei itse tarvisi taukoilla.

Sitten se tuli, viime keväänä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, heti kun olin antanut periksi ja lakannut etsimästä. Rotu jota oli minulle ehdotettu jo ennen appenzellin hankkimista, kun kuulemma olisi juuri sitä mitä haluan. Ja tunne vain varmistui kun luin nämä sanat "** ovat uskollisia laumanjäseniä, jotka rohkeina ja usein terävinä koirina puolustavat herkästi laumaansa. ** ovat palveluhaluisia, mutta niillä on voimakas oma tahto ja keksiliäisyyttä saada haluamansa. ** suhtautuvat vieraisiin ihmisiin ystävällisesti tai välinpitämättömästi, pentuajan sosiaalistaminen on tärkeää. ** vaatii johdonmukaisen omistajan, joka osaa osoittaa sille sen paikan laumassa." Eli siis todellakin juuri sitä mitä etsin. Riittävän samanlainen kuin appenzelli, muttei kuitenkaan ihan. Sopivasti rakkikoiran näköinen, sopivan kokoinen, sopivan haasteellinen, mutta kuitenkin oppivainen (ehkä liiankin) ja kohtuullisen terve. Täydellinen valinta. Miten ihmeessä en ollut tajunnut tätä jo aikaa sitten?

Vasemmalla äitikoiran tassut, oikealla isäkoiran...

Kummasti aloin viihtymään tietokoneella ihan alvariinsa, kun yritin saada jonkinlaista tolkkua rotuun, joka on minulle vieras. Ei nyt ihan outo, muttei paljon muutakaan. Olin rodun yksilöitä tavannut harrasteiden parissa ja yhteen jopa kovin ihastunutkin Hertan kanssa hakukisoja kiertäessäni vuosia sitten. Tähän asti kuitenkin minulla on aina ollut tuttuja rodun harrastajia apuna, kun olen innostunut uudesta rodusta. Nyt ei sitten yhtäkään. Jotenkin aika eksynyt olo. Appenzellit tunnen kuitenkin niin hyvin, että tiedän mistä otan pennun, kun sellaisen haluan. En minä siihen apua tarvi. Uusien rotujen kanssa olen aina ennen "kilauttanut kaverille" saadakseni apua/tukea tai jopa ottanut pennun kaverilta. Nytpä olinkin ihan tyhjän päällä. Rodussa on kuitenkin myös luonteissa paljon vaihtelua ja "huonoimmista" ei juuri harrastuskoiraksi ole. Mistä minä voisin tietää, mistä uskaltaa pentua lähteä edes kyselemään, jottei sitten tulevaisuudessa käsissä olisi hermoheikkoa arkajalkaa. Yhden sellaisen appenzellin (sen ensimmäiseni) kanssa olen elänyt, enkä halua toistaa sitä virhettä.

Sitten se tapahtui taas. Tuli SE tunne. Sama kuin Noahin kohdallakin. Ehkä ei ihan maailman viisain tapa valita kasvattajaa vieraan rodun parista, mutta... SE tunne ei ole vielä koskaan pettänyt. Tunteella minä olen lähes kaikki koirani tavalla tai toisella valinnut ja onnistunut, kun taas ne valinnat, joihin on ollut joku muu syy, ovat menneet pieleen. No, ei muuta kuin härkää sarvista ja sähköpostia kasvattajalle. Ja siitä se sitten lähti. Toistaiseksi olen tyytyväinen valintaani.