Kävin torstaina heti töiden jälkeen lenkillä koko koiralauman kanssa ja kun Maire Koiranenkin näytti painattavan tukka putkella vielä reilun kilometrin kohdalla, en malttanut kääntyä vielä kotiin, vaikka epäilinkin katuvani päätöstäni vielä loppumatkasta. Vaan toisin kävi. Maru jaksoi hyvin koko 3 km lenkin, eikä vielä kotonakaan vaikuttanut väsyneeltä. Nyt saa kumminkin taas tyytyä pihalla ulkoiluun muutaman päivän, kun en halua liiaksi rasittaa vanhaa koiraa (15 vuotta 3kk). On sillä vaan hyvä kunto ikäisekseen, toisin kuin emännällään.
Kolmen kilometrin lenkki ei tietenkään riitä Noahille, joten otin sen mukaan myöhemmin kauppareissulle. Ensin oli ajatus treenata samalla, mutta päätinkin vaan käydä kaupunkikävelyllä. Ihan hyvä idea, mutta se että päätin laittaa koiraskoiran flexin nokkaan, ei ehkä ollut niin hyvä idea. Meillä ei siis koskaan käytetä flexiä. Se on olemassa vain hätätilanteita varten. Viimeksi käytetty Noahin uimaopetuksessa, kun hukuttautumisen estämiseksi se piti pitää kiinni.
Mutta nyt siis lähdettiin liikkeelle varustautuneena flexillä. Noah ei ole ollut flexissä kuin silloin uidessaan ja minä en osaa käyttää moista vekotinta. Ei hyvä yhdistelmä. Hetkessä koiraskoira lakkasi noteeraamasta narun toista päätä ja meni minne halusi. Toisessa hetkessä se jo oli oppinut vetämään kuin ääliö, jos vähänkin rajoitin sen menoa. Stressitaso nousi mukavasti molemmilla. Minä opin onneksi noin vartissa joten kuten käteväksi flexin käsittelijäksi ja homma päästiin kuitenkin lopettamaan kohtuullisen hyvässä mielentilassa molemmin puolin. Eikä meillä todellakaan jatkossa käytetä flexiä edelleenkään kuin hätätilanteissa.
Muuten lenkki tuli kyllä todellakin tarpeeseen. Kyllähän me ihmisten ilmoilla käydään vähintään kerran viikossa, talvisin useamminkin. Mutta Siltakylä ehkä on kuitenkin hiukka eri asia kuin Karhulan keskusta, vaikkei sekään suuri ole. Mutta siellä on siltoja ja rappusia ja kaikkea muuta sellaista, mihin ei normaalisti törmää. Ensimmäinen kanjonin ylittävä silta sai koiraskoirassa aikaan pälyilyä. Onhan meidänkin kylällä siltoja, mutta niiden alla menee puro, eikä moottoritie, kuten Karhulassa. Toinen ylitys oli jo tuttu juttu. Raput taas on kaikille meidän koirille outo juttu, kun niitä ei meillä ole. Karhulassa on. Niissä sitten rampattiin edestakaisin, aina kun kohdalle sattui. Ensin mentiin varovasti, kun oli outoa, mutta lopuksi ei niitä enää noteerattu mitenkään. Ihan siis opettavainen reissu taas. Maalla kun asuu, nämäkään kaupunkilaiskoirille jokapäiväiset jutut eivät ole sitä meidän koirille, mikä minulta tuppaa aina unohtumaan. Hyvä siis kun tuli käytyä.
Vastaisuudessa yritän muistaa käydä kaupunkikävelyillä aina silloin tällöin. Ihan hyvää se tekee itse kullekin. Nämä oman kylän polut kun aika ajoin tympii ihan huolella. Eilen tosin oli omallakin kylällä jännitystä, kun joku oli nähnyt jäällä kolmen suden lauman illalla ja olivat tulossa meille päin. Tuttu kyläläinen laittoi illalla asiasta viestiä, mutten kuitenkaan ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin. Kävin toki tarkistamassa tilanteen pihalla ennen nukkumaan menoa ja kaikki oli ok, kuten aamullakin. Nyt onkin epäilys, jotta ehkeivät olleetkään mitään susia, vaan kolme nöffiä, joilla on tapana lenkkeillä omatoimisesti. Ehkäpä pitäisi lähteä jäälle lenkkeilemään....
Mutta nyt siis lähdettiin liikkeelle varustautuneena flexillä. Noah ei ole ollut flexissä kuin silloin uidessaan ja minä en osaa käyttää moista vekotinta. Ei hyvä yhdistelmä. Hetkessä koiraskoira lakkasi noteeraamasta narun toista päätä ja meni minne halusi. Toisessa hetkessä se jo oli oppinut vetämään kuin ääliö, jos vähänkin rajoitin sen menoa. Stressitaso nousi mukavasti molemmilla. Minä opin onneksi noin vartissa joten kuten käteväksi flexin käsittelijäksi ja homma päästiin kuitenkin lopettamaan kohtuullisen hyvässä mielentilassa molemmin puolin. Eikä meillä todellakaan jatkossa käytetä flexiä edelleenkään kuin hätätilanteissa.
 |
| Paholaisen keksintö |
Muuten lenkki tuli kyllä todellakin tarpeeseen. Kyllähän me ihmisten ilmoilla käydään vähintään kerran viikossa, talvisin useamminkin. Mutta Siltakylä ehkä on kuitenkin hiukka eri asia kuin Karhulan keskusta, vaikkei sekään suuri ole. Mutta siellä on siltoja ja rappusia ja kaikkea muuta sellaista, mihin ei normaalisti törmää. Ensimmäinen kanjonin ylittävä silta sai koiraskoirassa aikaan pälyilyä. Onhan meidänkin kylällä siltoja, mutta niiden alla menee puro, eikä moottoritie, kuten Karhulassa. Toinen ylitys oli jo tuttu juttu. Raput taas on kaikille meidän koirille outo juttu, kun niitä ei meillä ole. Karhulassa on. Niissä sitten rampattiin edestakaisin, aina kun kohdalle sattui. Ensin mentiin varovasti, kun oli outoa, mutta lopuksi ei niitä enää noteerattu mitenkään. Ihan siis opettavainen reissu taas. Maalla kun asuu, nämäkään kaupunkilaiskoirille jokapäiväiset jutut eivät ole sitä meidän koirille, mikä minulta tuppaa aina unohtumaan. Hyvä siis kun tuli käytyä.
 |
| Tässä kaikki mitä Noah ajattelee moisesta toiminnasta... |
Vastaisuudessa yritän muistaa käydä kaupunkikävelyillä aina silloin tällöin. Ihan hyvää se tekee itse kullekin. Nämä oman kylän polut kun aika ajoin tympii ihan huolella. Eilen tosin oli omallakin kylällä jännitystä, kun joku oli nähnyt jäällä kolmen suden lauman illalla ja olivat tulossa meille päin. Tuttu kyläläinen laittoi illalla asiasta viestiä, mutten kuitenkaan ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin. Kävin toki tarkistamassa tilanteen pihalla ennen nukkumaan menoa ja kaikki oli ok, kuten aamullakin. Nyt onkin epäilys, jotta ehkeivät olleetkään mitään susia, vaan kolme nöffiä, joilla on tapana lenkkeillä omatoimisesti. Ehkäpä pitäisi lähteä jäälle lenkkeilemään....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti