Ensimmäinen viikko alkaa olla pulkassa

Peikko on ollut tänään meillä jo viikon. Nopsasti on aika mennyt ja hyvin on kaveri kotiutunut. Enää ei kauheasti tarvi ajatella mitään erikoisjärjestelyjä, siinä se menee kuten muutkin. Äkkiä on siis oppinut talon tavoille. Eilen Diiva jo leikki Peikon kanssa ja Noahkin yritti vähän, mutta kun se on niin raju, niin sitä joutuu harmittavasti vielä vähän toppuuttelemaan. Peikko taas on alkanut kiinnostua hevosista ja saakin olla tarkkana, ettei se pääse napsimaan takasista. Limppua kerran jo pääsi nappaamaan ja tänään nosti hirvittävän metelin, kun Limppu kehtasi liikkua, vaikka hän oli vahtimassa. Aika jätkä. Harmi vaan että se on kiellettyä, samoin kun minun jalkoihini hyökkäily. Onneksi kaveri on nopea oppimaan ja osaa jo lopettaa kiellosta ei toivotun käytöksen. Ainakin melkein aina.

Mitäs tässä viikossa ollaan sitten opittu. Peikko osaa kulkea hihnassa, ainakin silloin kun haluaa. Peikko on nähnyt joka päivä jotain uutta. Jos ei muuta, niin uuden lenkkimaaston. Se on siis ollut isojen kanssa noin puolen tunnin lenkillä ainakin kerran päivässä. Se tekee lähes kaikki tarpeensa ulos, tosin niin se on tehnyt alusta asti. Sen kanssa on tehty joka päivä imutusharjoituksia ja sillä on jo jonkinmoinen pohja olemassa seuraamisessa, perusasennossa, maahanmenossa, eteentulossa ja eteenmenossa. Sen kanssa on myös leikitty päivittäin ja se osaa siis jo juosta kuolleelle saaliille ja irrotustakin on harjoiteltu. Se tuo lelun lähes joka kerta minulle ja tarjoaa leikittäväksi. Pieni agitreeni tehtiin eilen pihalla eli Peikko sai juosta saaliille, joka oli kahden esteen (rimat maassa siivekkeiden välissä) takana. Tiedä sitten ymmärsikö se tekemäänsä, mutta kivaa ainakin oli. Tänään aloitettiin esineruudun alkeet leikkimällä lelulla metsässä.

Eilen oltiin päivällä poikien kanssa Kotkassa mätsärissä hengailemassa. Peikko katseli menoa ensin hetken sylissä ja sen jälkeen menikin tukka putkella joka paikkaan. Kaikkia koiria ja ihmisiä olisi pitänyt päästä moikkaamaan, eikä mikään tuntunut hirvittävän tippaakaan. Kunnon pentupainitkin saatiin aikaiseksi 11 viikkoa vanhan sheltti Jucon kanssa ja jo reilusti vanhemman bc Einsteinin kanssa. Välillä alkoi jo mennä hiukan överiksi, mutta hyvin osasi tyyppi rauhoittua heti kun otti syliin. Ja taas painit jatkui.

Noah pääsi myös hengailemaan ja tapaamaan appenzellityttö Minniä. Vähän meinasi ensin koiraskoiraa rutisuttaa, mutta vaan vähän ja rauhoittui nopsasti mukavaksi itsekseen, joka tosi unohtuu herkästi hajujen maailmaan moisissa tilaisuuksissa. Mutta täytyyhän senkin saada joskus toteuttaa itseään.

Illalla oltiin sitten vielä hakutreeneissä ja molemmat pojat pääsivät treenaamaan. Noah ensin ja sillä ei ollut sitten yhtään hyvä päivä. Kai se oli väsynyt tai jotain, mutta tosi vaikealta tuntui irtoaminen. Meni kyllä kun käski kunnolla ja yleensä sitten löysikin, joten harjoituksena ihan hyvä, mutta vähän jäi silti harmittamaan. Piilolla ilmaisu oli myös onneton eli piilotreeniä tarvii ainakin tehdä ihan urakalla. Onneksi se on helppo toteuttaa ihan kotosallakin. Aiheena tässäkin treenissä eteneminen radalla eli maalimies palkkasi muutamasta haukusta, minä huusin keskilinjalta edestä sen luokseni. Silti se pyrki sinne, mistä oli lähetetty, vaikka lenkillä sille on itsestään selvää, että minä etenen. Lisää treeniä niin kai sekin alkaa sujua.

Peikko pääsi sitten viimeisenä ja olikin tapansa mukaan varsin reipas. En meinannut ehtiä hihnaa irrottaa, kun se bongasi ihmiset ja halusi heti niitä moikkaamaan. Ei siis pienintäkään jännitystä tai muuta. Otettiin sitten ihan oikea treenikin eli Peikolle näytettiin namirasiaa (keitettyä broilerin sydäntä) ja maalimies siirtyi muutaman askeleen. Peikko heti perään. Ensimmäisellä ei meinannut älytä, kun maahan tippui vähän herkkuja ja jäi siis siihen kiinni, mutta viimein juoksi maalimiehelle syömään. Kaksi muuta meni jo loistavasti ja lähti ihan vauhdilla ja suoraan sinne minne pitikin. Vähän päästin "karkaamaan", jotta homma olisi mahdollisimman helppoa ja hauskaa. Muuta sen ei vielä tarvi ollakaan. Hauskuus toivottavasti saadaan pidettyä aina, vaikka vaikeustaso nouseekin iän karttuessa. Hyvä siitä kyllä tulee. Intoa ainakin on ja yritystä.

Tänään todistin jotain varsin outoa ja ihmeellistä ensi kertaa. Ponipojat rapsuttelivat toisiaan. Ikinä en ole ennen nähnyt noiden moista tekevän, vaikka Limppu esimerkiksi Brunon kanssa alkoi heti rapsuttelemaan, kun ensi kertaa tapasivat ja nämä ovat kuitenkin olleet yhdessä jo yli kuusi vuotta. Niistä on siis viimein tullut hyviä ystäviä. Ihanaa. Aamulla Limpulla meinasi olla tilanne, kun Ljúfur vaan olisi ollut sisällä ja hän olisi jo halunnut ulos syömään. Ensin Limppu huuteli matkalla ison tarhan puolelle. Mutta kun Ljúfur ei kutsusta huolimatta tullut mukaan, kääntyi Limppu ympäri ja kävi ajamassa Lurpan ulos tuvasta. Hassu poni. Sinne ne sitten kipittivät peräkanaa syömään. 

Pikkukoiralla muuten alkaa korvat keventyä kivasti ja välillä ovat jo hetkittäin ihan pystyssäkin, kun kaveri on oikein terävänä. Mielenkiinnolla odotamme, milloin herra alkaa viimein näyttää mudilta. Vai alkaako koskaan... Niin ja tänään tyyppi on punnittu ja tulokseksi saatu 5,2kg ja kynnetkin on leikattu, mikä sujuikin varsin hyvin.

Mudinnäköinen mudinpoikanen nauttii elämästään :)