Vuosi on alkanut sateisissa merkeissä, vesisateisissa. Lumimäärä on kutistunut kummasti ja pikkutiet on olleet ihan peilijäätä. Ei ole kauheesti lenkkeilty kun pystyssä pysyminen on tuottanut hintsusti ongelmia. Nyt tilanne on parantunut kun pari päivää oli nollassa ja tänään jo pakkasta. Eilen satoi vähän luntakin.
Tänään käytiin kirkolla lenkillä. Ja kyllä huomasi ettei meidän porukka juuri ole kylillä viime aikoina pyörinyt. Koirat vetivät kaikki hihnassa kuin ääliöt nenät maassa. Jopa Maru, joka ei koskaan ole vetänyt hihnassa, kiskoi niin että meinasi tukehtua. Vauhtia ja virtaa siinä oli muutenkin niin että hirvitti. Mutta hyvää teki taas kaikille, eikä vähiten minulle. Alkaa nämä oman kylän kujat olla aika koluttu.
Tänään oltiin heti aamusta myös Noahin kanssa treenaamassa. Nyt oli pakkaslukemat kohtuulliset eli -5 huitteilla ja koska lumikinoksetkin ovat kutistuneet, päästiin ihan metsään hakuilemaan. Muita odotellessa treenattiin parkkiksella seuraamista, eikä Noah nojannut yhtään. Ja kun muisti olla tarkkana palkkauksessa, eikä palkannut ennen kuin paikka oli oikea, edistämisen suhteenkin tapahtui selvää edistystä. Siihen ei olla kauheasti perehdytty, kun on ollut pakko palkata silloin kun on nojaamatta, vaikka olisikin liian edessä. Nyt kun nojaamista ei tapahtunut, saattoi palkata oikeasta paikasta.
Vähän oli metsässä vaikeakulkuista kun hanki tietty oli lumen päälle muodostunut, muttei kuitenkaan ihan kestänyt edes koiran painoa. Maalimiehet saatiin kuitenkin metsään ja ai että olikin koiraskoira taas iloinen, liiankin. Paremmin meni kuitenkin kuin viimeksi ja minun ei tarvinut puuttua hössötykseen kun älysi itse lopettaa ja aloittaa ilmaisun. Sitten lensikin jo pallo ja ilo oli ylimmillään. Toisellakin vielä vähän hössötti, mutta selvästi vähemmän ja kolmas oli jo hyvä eli ainoastaan aikoi hössöttää, mutta päättikin alkaa haukkua. Lopetettiin siihen ja Noah sai vielä esitellä palloaan kaikille ja moikkailla ihan luvan kanssa.
Noahin kanssa on vaan niin kiva harrastaa kun se on aina innoissaan ja iloinen ja niin onnellinen kun pallo on suussa onnistuneen suorituksen jälkeen ja jos vielä saa vähän seurustella ihanien ihmisten kanssa niin sitten se suorastaan pakahtuu onnesta. Sitäpaitsi se on rauhoittunut moikkaamisessakin ja vaikka se onkin ihan yhtä innoissaan kuin ennenkin niin se ei enää tunge niin röyhkeästi iholle, lähinnä vaan nuohoaa jaloissa ja kiljuu onnesta. Kukaan ei ole muistanut kertoa sille, että appenzellit ovat varautuneita vieraita kohtaan tai sitten se ei vaan ole uskonut moista puhetta.
Hevosten kanssa ei tällä viikolla ole paljon mitään tehty. Ei tuolla olisi kengättömillä kavioilla juuri pystyssä pysynyt kun koirillakin teki tiukkaa. Ljúfuria pyörittelin pihalla yhtenä päivänä tai siis yritin pyöritellä. Lurjus oli asiasta toista mieltä. Kyllä se ympyrälle lähti, mutta kääntyi saman tien jo kohti vähän siihen malliin, että anna nyt jo sitä porkkanaa, enkä halunnut painostaa kun se oli vielä vähän säpsy paukkeen jäljiltä. Ei pahasti, mutta kaikkia ääniä piti tarkkaan kuunnella, eikä keskittyminen siten oikein riittänyt työntekoon. Vähän kahlailtiin sitten silloin hyvinkin märässä ja raskaassa hangessa ja tehtiin narutreeniä ja vapaana seuraamista, sekä harjoiteltiin namivenytyksiä. Sivuille sujuu, mutta alas on yhä vaan vaikeaa. Hyvin me saatiin liki tunti aikaa kulumaan, vaikkei paljon mitään tehtykään.
Kolme porkkanan palaa jäi vielä taskun pohjalle, joten kun palautin Ljúfurin tarhaan, sai Limppu samalla tehdä namivenytykset. Limpun mielestä ihan sikasiistiä. No, mikä tahansa on sen mielestä sikasiistiä jos on kyse nameista. Paitsi kuivatuista banaaneista tai juustopatongista, vaikka se olisikin kuivattua. Näihin vetää Limppu rajan kun herkuista on kyse. Ei uppoa. Kaikki muu uppoaakin sitten erinomaisesti ja herra hevoinen kiipeää vaikka puuhun jos vähän heiluttelee porkkanan palaa nenän edessä.
Jos kelit vain sallii, huomenna keskitytään lähinnä lenkkeilyyn. Mutta sen näkee sitten huomenna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti