Tarina alkaa oikeastaan jo vuodesta 2004, kun työkaverini muutti hevosineen meidän kylälle. Jonkinlaisen väsytystaktiikan ansiosta kiipesin viimein kesällä 2004 vuosien tauon jälkeen hevosen selkään. Haflingerruuna Kasse, silloin 24v, oli kyllä paras tätiratsu ikinä, vaikka nuoruudessaan olikin ollut hyvinkin kuuma estetykki. Eikä aikaakaan kun roikuin jo tallilla lähes joka ilta.
 |
| Kasse |
Varsinkin kun Kassen ja toritamma Brixun kaveriksi muutti ylläpitoon Kassen vanha tallikaveri, samanikäinen newforestruuna Pusu. Pususta tulikin minulle hyvin tärkeä poni. Sillä oli pilkettä silmäkulmassa ja vauhtia jaloissa. Ja jotenkin ihan vallan vahingossa kiinnyimme toisiimme. Monia vauhdikkaita maastoretkiä ja rauhallisia rapsutustuokioita myöhemmin, jouduin kuitenkin luopumaan Pususta, kun omistaja päätti haluta sen takaisin hyvinkin lyhyellä varoitusajalla.
 |
| Pusu ♥ |
Se olikin pahempi paikka kuin osasin kuvitellakaan. Olin niin kovin kiintynyt Pusuun, etten pystynyt tai halunnut enää mennä lähellekään hevosia. Pikku hiljaa ikävä hellitti ja ajauduin takaisin tallielämään. Hetken hoidin IC-tamma Tinttiä, joka myös lähti yllättäin takaisin sinne mistä oli tullutkin. Silloin päätin etten ikinä enää kiinny yhteenkään hevoseen jos se ei ole oma. Alkoi etsintä.
Ensin piti tietysti päättää rotu. Islanninhevonen oli ollut haaveeni lapsesta asti, mutta kun tuntui että niitä oli niin vaikea saada ja kalliitakin olivat, en sitten ajatellut rotua sen enempää. Selailin hevosrotuja ja hevostallinettiä ja jotenkin vain aina palasin samaan, vuonohevoseen. Mielessä kummitteli ihanainen vuonisristeytystamma Viisa, jonka olin kerran vuosia sitten tavannut. Päätös oli tehty.
Ei vaan ollutkaan ihan niin helppoa löytää sitä omaa vuonohevosta. Jokaisen kohdalla kun kävi niin, että soittaessani oli jo koeratsastus jonkun kanssa sovittu ja vaikka myyjä lupasi soittaa jos ei kauppoja synny, ei yhtään soittoa tullut. Eikä niitä niin montaa edes myynnissä ollut. Viimein onnisti. Pohjanmaalla olisi 15-vuotias ruuna myynnissä. Soitin heti aamuvarhaisella myyjälle. Olin kerrankin riittävän nopea ja ensimmäinen soittaja. Sovittiin koeratsastus viikon päähän, vaikka myyjä pelottelikin ponin olevan aika hankala. Myyjä kertoi myös, että poni oli ollut hänellä vain viikon, mutta oli osoittautunut liian hankalaksi siihen tarkoitukseen, mihin oli hankittu. Edellisessä paikassa Limppu oli seissyt 4kk tyhjän panttina, jota ennen ollut ratsastuskoulussa 5 vuotta. Mielestäni ihan ymmärrettäviä syitä heittäytyä hankalaksi.
Niinpä sitten, vuoden 2006 viimeisenä päivänä, lähdimme työkaverini kanssa aamuyöstä kopin kanssa kohti Pohjanmaata. Ja siellä se oli, minun hevoseni, paksussa turkissa, paksun mahansa kanssa tarhassa, kun ajoimme pihaan. Ja kyllä, päätös oli tehty sillä hetkellä. Typerää, mutta totta. Kun menin tarhaan, Limppu tutki hyvin röyhkeästi taskuni ja töni päällään rajusti. Hoitaessa se ei olisi ollut yhtään paikallaan, mutta vermeet saatiin niskaan ja suunta kentälle. Puoli kierrosta ja ensimmäiset pukit. Pysyin selässä ja loppuaika menikin sitten ponia eteen potkien. Ihan sama. Minä halusin sen. Ja niin lähti Limppu pitkälle matkalle kohti uutta kotia.
Kotimatka meni hyvin, vaikka jouduimmekin Hämeenlinnan kohdalla ilotulitusrakettien tulilinjalle. Joku/jotkut älypäät ampuivat suoraan yli moottoritien vaakatasossa ja aika läheltä liippasi, sekä edestä että takaa. Ehjänä kumminkin selvittiin. Seitsemän aikoihin oli Limppu viimein uudessa karsinassaan työkaverini luona, tutustumassa naapurikarsinan IC-tammaan. Joka tosin ei ollut kovinkaan otettu huomiosta. Kaksijalkaiset matkaajat olivat siinä kohtaa jo sen verran väsyjä, että kauaa en edes minä jaksanut uutta ystävääni ihmetellä. Sänky kutsui. Harvoin on Uuden Vuoden Aattona kahdeksalta nukkumaan tullut mentyä, mutta nyt oli pakko.
Siitä alkoi yhteinen matkamme rakkaan pappahepan kanssa. Aina se ei ole ollut niin kovin ruusuista, mutta hyvin hyvin antoisaa. Limppu on opettanut minulle niin paljon... Mutta siitä enemmän joskus toisella kertaa.
Ei vaan ollutkaan ihan niin helppoa löytää sitä omaa vuonohevosta. Jokaisen kohdalla kun kävi niin, että soittaessani oli jo koeratsastus jonkun kanssa sovittu ja vaikka myyjä lupasi soittaa jos ei kauppoja synny, ei yhtään soittoa tullut. Eikä niitä niin montaa edes myynnissä ollut. Viimein onnisti. Pohjanmaalla olisi 15-vuotias ruuna myynnissä. Soitin heti aamuvarhaisella myyjälle. Olin kerrankin riittävän nopea ja ensimmäinen soittaja. Sovittiin koeratsastus viikon päähän, vaikka myyjä pelottelikin ponin olevan aika hankala. Myyjä kertoi myös, että poni oli ollut hänellä vain viikon, mutta oli osoittautunut liian hankalaksi siihen tarkoitukseen, mihin oli hankittu. Edellisessä paikassa Limppu oli seissyt 4kk tyhjän panttina, jota ennen ollut ratsastuskoulussa 5 vuotta. Mielestäni ihan ymmärrettäviä syitä heittäytyä hankalaksi.
 |
| Limppu uudessa kodissaan |
Niinpä sitten, vuoden 2006 viimeisenä päivänä, lähdimme työkaverini kanssa aamuyöstä kopin kanssa kohti Pohjanmaata. Ja siellä se oli, minun hevoseni, paksussa turkissa, paksun mahansa kanssa tarhassa, kun ajoimme pihaan. Ja kyllä, päätös oli tehty sillä hetkellä. Typerää, mutta totta. Kun menin tarhaan, Limppu tutki hyvin röyhkeästi taskuni ja töni päällään rajusti. Hoitaessa se ei olisi ollut yhtään paikallaan, mutta vermeet saatiin niskaan ja suunta kentälle. Puoli kierrosta ja ensimmäiset pukit. Pysyin selässä ja loppuaika menikin sitten ponia eteen potkien. Ihan sama. Minä halusin sen. Ja niin lähti Limppu pitkälle matkalle kohti uutta kotia.
Kotimatka meni hyvin, vaikka jouduimmekin Hämeenlinnan kohdalla ilotulitusrakettien tulilinjalle. Joku/jotkut älypäät ampuivat suoraan yli moottoritien vaakatasossa ja aika läheltä liippasi, sekä edestä että takaa. Ehjänä kumminkin selvittiin. Seitsemän aikoihin oli Limppu viimein uudessa karsinassaan työkaverini luona, tutustumassa naapurikarsinan IC-tammaan. Joka tosin ei ollut kovinkaan otettu huomiosta. Kaksijalkaiset matkaajat olivat siinä kohtaa jo sen verran väsyjä, että kauaa en edes minä jaksanut uutta ystävääni ihmetellä. Sänky kutsui. Harvoin on Uuden Vuoden Aattona kahdeksalta nukkumaan tullut mentyä, mutta nyt oli pakko.
 |
| Sanni ja Limppu |
Siitä alkoi yhteinen matkamme rakkaan pappahepan kanssa. Aina se ei ole ollut niin kovin ruusuista, mutta hyvin hyvin antoisaa. Limppu on opettanut minulle niin paljon... Mutta siitä enemmän joskus toisella kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti