Edistystä

Projekti harrastuskoirasta kisakoiraksi edistyy. Minä olen taas miettinyt ja kovemmat otteet on otettu käyttöön. Kovemmat tarkoittaa ei niinkään kovempia vaan kokonaisvaltaisia otteita. Meillähän koirat viettää kotioloissa aika vapaata elämää. Tietyt säännöt on ja niistä olen tarkka, mutta muuten nuo touhuavat kavereina matkassa, mitä nyt milloinkin teen. No, Noahilla on alkanut esiintyä piippausta ja ylikierroksilla käyntiä milloin missäkin tilanteessa. Ja se ei ole oikeasti mikään keskittymiskyvytön sähköjänis vaan hyvinkin tasainen kaveri. Eli jopa tällainen tyhmempikin koiranohjaaja on tajunnut itse olevansa suurempi ongelma kuin koiraskoiran hermorakenne. Tai olenhan minä sen tiennyt, en ole vaan tarkemmin perehtynyt ajatukseen.

Nyt olen sitten viettänyt hetken jos toisenkin analysoimalla asioita mitä tulisi tehdä toisin. Kotioloissa on vietetty osittaista jääkautta jo kuukaudenpäivät. Ihan vaan ajatuksella saada tuo piippailu ja kierrokset kohtuullisiksi. En ole kuitenkaan ajatellut riittävän syvällisesti. Olen siis pitänyt jokaista ongelmaa erillisenä ja ratkonut niitä myös erillisinä. Parit viimeiset haku-, tottis- sekä agitreenit ovat viimeinkin aukaisseet silmäni.

Diivallahan käytettiin nuoruudessa jääkautta paljonkin ja se toimi hyvin. Noahilla on samat keinot otettu käyttöön ennen Joulua. Minä en siis edes katso koiraa tekee se mitä hyvänsä, saati että koskisin siihen. Minä en myöskään ole puuttunut käytökseen ellei ole ihan pakko, enkä muutenkaan puhu sille, muutoin kun treenatessa tai kun kutsun esim sisälle tai muuten toimittamaan jotain tiettyä asiaa. Vaikeaahan se on minulle ollut kun olen tottunut elämään koirien kanssa toisin. Nyt kuitenkin alkaa jo sujua rutiinilla.

Kun tässä on tuota puuhaa, en ole juurikaan keskittynyt huomioimaan vaan lähinnä toimimaan. En ole siis huomannut, että muutoksia on todellakin tapahtunut, hitaasti mutta varmasti. Noah ei enää piippaa ja vaadi toimintaa kokoajan. Se touhuaa omiaan tai yrittää saada Diivaa leikkimään, välillä jopa onnistuen. Se seuraa minua kyllä kuten ennenkin, muttei painosta millään tavalla. Sen tervehtimisrituaalit on rauhoittuneet, mikä taas on vaikuttanut positiivisesti myös maalimieskäytökseen haussa. Agitreeneissä odotteluajan käytös on rauhoittunut. Se ei enää vaadi jatkuvaa tekemistä odotellessa, eikä se piippaa ja käy kohtuuttomilla kierroksilla vaan on todella hyvässä mielentilassa. Ennenhän kaava on ollut se, että me treenataan tottista tai verkkaesteitä taukoamatta ennen omaa vuoroa, jotta koiraskoiran pää pysyy kasassa. Ratatreeniin on ollut turha mennä ns. suoraan autolta kun ei se ole pystynyt keskittymään muuhun kuin ohjaajan kiusaamiseen. Tottiksessakin edistäminen ja nojaaminen on parantuneet kuin itsestään. Työtä niissä vielä on, mutta kumminkin.

Eilisistä agsatreeneistä tarkemmin. Paikalla oli vain kolme ohjaajaa kera neljän koiran, joten laiskoina päätimme käyttää edellisen ryhmän valmiiksi rakentamaa rataa pienin muutoksin. Aika helpon oloinen, mutta ihan kiva kumminkin.

Työkaverille mainitsin päivällä, jotta tiedossa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita kun agilitystä on ollut kolmen viikon tauko. Väärin meni. Koiraskoira haettiin autosta kun ensimmäinen koira oli radalla. Ovella tuli piip ja yritys rynnätä edellä sisälle. Kiilasin koiran taakseni ja päästiin järjestyksessä sisälle. En siis sanonut mitään tai puuttunut suorasti koiran käytökseen, menin vain päättäväisesti ensin. Piste. Vanhasta muistista alkoi heti kviik kviik ja silmiin tuijotus, tehdään jotain. En ollut huomaavinani ja rauhoittui hetkessä. Pujottelu tehtiin kerran, muuten vaan käveltiin ja juteltiin. Tai siis minä juttelin treenikaverin kanssa ja seurasin tietty ratatreeniä. Koiraskoira vaikutti lähes sairaalta kun oli niin rauhallinen. Jopa treenikaveri huomasi normaalista poikkeavan rauhallisen mielentilan.

Lähdettiin siis jo seuraavana ratatreeniin vain hetken odottelun jälkeen. Kiihtyihän se kun pääsi revittämään, tietysti, mutta niin sen kuuluukin. Kivaa pitää olla. Rata meni ihan hyvin, ohjaaja oli vaan hieman ruosteessa tauon jälkeen. Mutta koira toimi. Suurin ero entiseen oli palkkauksessa. En osaa oikein asiaa selittää kun yhtä innoissaan se pallosta oli kuin ennenkin, mutta koska mielentila oli oikea, sen ei tarvinut purkaa itseään juoksemalla pallo suussa pitkin hallia, vaan se tyytyi pysyttelemään lähistölläni odotellen seuraavaa siirtoani.  Asenne siis oli totaalisen toisenlainen vanhaan verrattuna. Tosin itsekin keskityin koiraan paremmin, enkä unohtanut sitä, kun kuuntelin koutsin "ripitystä".

Ikävä kyllä näyttää siltä, että jääkausi on tullut jäädäkseen. Lähinnä siis se mikä jää on minun uusi asenteeni ja sen myötä toivottavasti myös koirien mukavampi ja stressittömämpi arki.