Vuosikatsaus

Tammikuu oli viime vuonnakin varsin vähäluminen, kuten nytkin. Puolen välin jälkeen pieni lumikerros saatiin ja pakkasen myötä muutenkin talvisemmat olosuhteet. Hakua treenattiin vielä ihan ahkerasti tammikuussakin, kun kelit antoivat myöden. Nyt ei sitten olla lokakuun jälkeen treenattu, mikä ottaa minua päähän ihan kunnolla, kun intoa ja kelejä olisi nytkin ollut. Vaan huono se on yksin hakuilla, jos muita ei kiinnosta.

Noahin kanssa jauhettiin eteenmenoa ihan urakalla ja muutenkin treenattiin tottista jonkin verra. Ja lenkkeiltiin ahkerasti. Diivalle alkoivat pitkät lenkit olla jo liikaa ja Limpunkin maha kiukutteli. Mutta iloa aiheutti uuden kaverin odotus. Peikon Riesa-äiti kävi kuun lopulla tapaamassa Civiliä ja minun vierailuni Espoossa siirtyi muutamalla viikolla.

Helmikuussa tulivat viimein kunnon lumisateetkin ja joutui ihan lumitöihin. Vaikka ei se ilo kauaa kestänyt ja loppukuusta maa oli taas jo sulana. Noahin eteenmenotreenit jatkuivat ja lenkkeilyintokin oli hyvä. Käytiin aika paljon muualla lenkillä jo katuvalojenkin takia, kuten usein talvella. Noah karkaili pihasta muutamaan kertaan ja joutui tehovalvontaan. Siitä huolimatta, se teki yhden midemmänkin karkureissun, mistä se autolla kotiin haettiin, kun viimein löydettiin.

Käytiin ensimmäistä kertaa Kouvolassa alaosaston treeneissä Homeetan hallilla ja tutustuttiin Rally-tokoon. Ja vitsit, että olikin kivaa. Agility taas vastaavasti alkoi tuntua aika turhalta ajan hukalta, kun en pysty niin en pysty. Ponipojatkin lenkkeilivät ahkerasti metsässä, vaikka ilmat lämpenivät ja hiki meinasi uuvuttaa reippailijat ihan tykkänään.

Kävin myös viimein tapaamassa Pikku Peikon kasvattajaa ja tietty äiti- ja mummo-koiria. Ja ihastuin ikihyviksi. Loppukuusta sitten varmistuikin Riesan tiineys ja alkoi pennun odotus ihan toden teolla.

Maaliskuussa alkoivat kevätpuuhat, kuten sulavasta tarhasta paskojen siivoaminen. Pyöräilykausikin korkattiin ja esineruututreenit päästiin aloittamaan vähäisten lumien sulaessa vauhdilla. Tottistakin päästiin treenailemaan ihan omalle kentälle. Talvilomaakin vietin maaliskuussa, joten kaikkeen oli hyvin aikaa. No, tulihan se takatalvikin, mikä suuresti harmitti, muttei se onneksi kauaa kestänyt.

Noahilla kävi kuun loppupuolella morsian ja kummatkin olivat valittuun pariinsa tyytyväisiä. Hyvin hoitui homma, vaikka molemmat olivatkin ensikertalaisia. Jännityksellä jäimme odottamaan vierailun tuloksia. Jossain vaiheessa vierailun jälkeen, Noahissa alkoi ilmetä outoja oireita. Haku- ja esineruututreeneissä kieltäytyi lähtemästä etsimään ja jos lähtikin, ei irronnut kunnolla. Tottiksessakin oli jotenkin vaisu, eikä vire oikein muutenkaan ollut normaalilla tasolla. Väsyikin normaalia nopsemmin lenkkeillessä. Mitään selvää ei kuitenkaan ollut havaittavissa, joten hieronnalla ja levolla mentiin ja toivottiin parannusta.

Viimein loppukuusta syntyivät kauan odotetut mudilapset, kaksi urosta ja kolme narttua. Ja varmistui, että toinen cifran värisistä pojista muuttaa meille Peikoksi.

Huhtikuu alkoi ja Noah alkoi vaikuttaa taas ihan omalta itseltään. Mikä sillä oli, ei koskaan selvinnyt. Lihasjumeja epäilin vahvimmin. Treenit jatkuivat ja eteenmenokin alkoi viimein hahmottua. Kisatottista alettiin kasailemaan ja laumapalkkaa suurimmaksi osaksi käyttämään. Opeteltiin myös haltuunotto maalimiehellä.

Kuun alussa olin Mia Skogsterin pentusemmassa kuunteluoppilaana ja sain paljon ajateltavaa ja uusia juttuja Peikon kanssa kokeiltavaksi. Paljon oli vanhaakin asiaa, mutta hyvä päivä kaiken kaikkiaan kuitenkin.

Peikkoakin pääsin viimein tapaamaan pentujen ollessa neljä viikkoa vanhoja. Kesäisissä tunnelmissa istuttiin tuntitolkulla pihamaalla lyhythihaisessa paidassa ja ihmeteltiin yli +20 lukemia huhtikuussa. Ja pennut oli tietenkin ihania. Jo kuvista ja kuulumisista oli toisesta uroksesta tullut selkeä suosikki ja tunne vain varmistui tapaamisen yhteydessä.

Äitini pikku cottoni Vikke, jouduttiin lopettamaan loppukuusta. Vikke oli jo vanha, vajaan vuoden Marua nuorempi. Vikellä todettiin alkuvuodesta virtsarakossa kasvain ja se sai elää niin kauan kuin särkylääkkeiden avustuksella oli iloinen ja reipas. Kun elämänilo ja ruokahalu alkoivat hiipua, sai Vikke mennä.

Toukokuu olikin tapahtumia täynnä. Noah kävi treenaamisen lisäksi Haminan näyttelyssä ja arvosteltiin rotunsa parhaaksi kera cacibin. No, muita ei ollut, muttei se silti olisi tarvinut niin hyvin mennä. Ryhmiin ei jääty, vaan paettiin pitkälle lenkille ja kotiin ruuan laittoon. Kuukauteen kuului myös oman seuran agilitykisat ja talkoilua niissä. Noah kävi viimein myös hakukokeessa, mikä ei sitten mennyt ihan niin kauhean hyvin ja tulos jäi muutaman pisteen päähän. Ja ne muutama piste oli kyllä ihan minun pistemenetyksiäni, koirassa ei suuren suurta vikaa ollut. Tekihän sekin virheitä, mutta tulos oltaisiin saatu, ilman omia mokiani. Henkilöhaku meni kuitenkin lähes täydellisesti, mistä voin olla todella ylpeä.

Kävin myös toistamiseen katsomassa Peikkoa, kun pennut testattiin. Sillä reissulla selvisi vihdoin, kumpi pojista on Peikko ja se minun suosikkinihan se sitten oli. Siitä reilun viikon kuluttua alkoi kesälomani ja hain vihdoin Peikon kotiin. Päivä oli helteinen, joten isot oli pakko jättää kotiin, mutta tutustuminen meni kotonakin onneksi ihan hyvin.

Seuraavana päivänä Peikon kotiutumisesta, syntyivät Noahin pennut, kolme urosta ja neljä narttua. Hämmästys oli suuri, kun yksikään pennuista ei ollut perinyt isänsä valkoista puolikaulusta. Muutenkin pennut ovat kovasti äitinsä näköisiä, mutta ovat perineet isänsä luonteen. Kivoissa perheissä tuntuvat olevan ja suurin osa jotain harrastaakin. Yksi pojista muutti ihan Ruotsiin asti.

Tässä heistä muutama lähes jo luovutusiässä.

Samana helteisenä viikonloppuna oli myös yhdistyksemme koulutuspäivä. Korrit olivat tulleet opettamaan tottista ja koiran itsetunnonkohotusta. Peikko oli koko pitkän päivän mukana ja olikin varsin reipas pikku mutiainen. Hieman aiheutti häkkiin sulkeminen kiukuttelua, mutta muuten päivä sujui hienosti.

Kesäkuussa treenattiin ahkerasti molempien poikien kanssa. Peikko tutustui myös mahdollisimman paljon kaikkeen uuteen ja ihmeelliseen, mitä elämässä saattaa vastaan tulla, eikä se pelännyt oikeastaan mitään. Peikko löysi myös leikkikavereita milloin mistäkin koiratapahtumasta ja kävi illalla kotona sellaisilla kierroksilla, ettei nukkumisesta meinannut tulla mitään. Noahilla ilmeni taas motivaatio ongelmia treenissä ja se jäikin tauolle.

Peikon kanssa taisteltiin lenkkeilystä, kun se oli sitä mieltä, että se ei kyllä omin jaloin kävele. Jossain vaiheessa pääsimme yhteisymmärrykseen asiasta. Peikon korvat nousivat ja laskivat, yhdessä ja erikseen. Niitä teipattiin ja jätettiin lopulta teippaamatta, kun näytti etteivät ole vielä valmiit nousemaan.

Loppukuusta Peikko kävi ensimmäisillä rokotuksilla ja oli kovin reipas. Minun lomani myös loppui ja Peikko opetteli olemaan yksin makuuhuoneessa portin takana. Yhtään pissaa tai muutakaan ei enää sen jälkeen sisälle tullut. Eipä tosin paljoa sitä ennenkään. Olimme poikakoirien kanssa myös yhdistyksen PK-leirillä Rotikossa. Lauantaina koko päivä vierähti hakumetsässä ja sunnuntaina tottiskentällä. Kivaa oli.

Heinäkuussa nautittiin vihdoin helteistä, koko kesäkuun kestäneiden sateiden jälkeen. Paljon ei muuta koirien kanssa tehty, kuin käytiin rannassa hengaamassa ja uimassa. Peikosta kuoriutuikin oikein kunnon vesipeto. Alusta asti se ui hyvin ja mielellään. Siinä sivussa käytiin ampumaradan maastossa totuttelemassa ammuntaan, aina kun siellä vaan paukkui. Noah teki tottista paukkeessa ja Peikkoodotteli autossa, jonka jälkeen yleensä pyörähdettiin pikku kierros metsässä. Ei reagointia kummaltakaan.

Peikon kanssa treenattiin näyttelyesiintymistä ja käytiin matsärissäkin hengaamassa. Ponien kanssa tuli lenkkeiltyä normaalia enemmän, kun koirat ei vaan siihen helteellä pystyneet ja itse lenkkeilyä kumminkin kaipasi. Aksaa treenailtiin ja Peikkokin oppi menemään putkeen. Hakuakin kelien mukaan harvakseltaan. Noahilla jatkui lomailu, kun se ei vaan vaikuttanut terveeltä.

Heinäkuussa oli myös Peikon toisen rokotuksen aika ja mörköikääkin hiukan tuntui pennulle pukkaavan. Peikon korvat nousivat pystyyn loppujen lopuksi lähes itsekseen ja se opetteli nostamaan koipea. Hampaat vaihtuivat ja se päätti lopettaa eristyksen itsenäisesti työpäivieni aikana, kun ei vaan enää pysynyt portin takana. Pihalla täytettiin ahkerasti ammetta, jotta koirat saivat viilennettyä itsensä.

Elokuussa näyteltiin. Noah käväisi MV-14 näyttelyssä ilman sen suurempaa menestystä. Sai kuitenkin ERIn ja oli valioluokan neljäs. Tyytyväinen saa olla. Peikko käväisi mätsärissä treenaamassa erikoisnäyttelyä varten ja esiintyi oikein hienosti. Sijoittuikin vielä sinisten neljänneksi, mikä oli ihan bonusta, kun harjoittelemaan tosiaankin vain mentiin. Loppukuusta oli sitten se unkarilaisten erkkari ja sielläkin Peikko esiintyi hyvin ja oli loppujen lopuksi ROP-pentu ja BIS2-pentu. Hieno Peikko, jonka mielestä päivän parasta antia oli ehdottomasti sisarusten kanssa peuhaaminen.

Peikon korkeanpaikankammoa paranneltiin puomilla ja saatiinkin se hyvin hallintaan ja jätettiin sitten hautumaan tulevaisuutta varten. Vaikkei se ihan niinkään mennyt, koska Peikko alkoi karkailla itsenäisesti kiipeilemään.

Noah kävi myös viimein lääkärisedän juttusilla ja syykin sen outoon käytökseen löytyi. Toisessa silmässä oli ihan selkeä vamma, mahdollisesti vierasesine. Saatiin sitten lähete Porvooseen erikoislääkärille, missä selvisi, että siellä silmässä todellakin oli ylimääräistä tavaraa. Varattiin aika operaatiolle, missä sitten silmästä poistettiin tikunpala. Tippoja tiputeltiin pari viikkoa, mutta jo seuraavana päivänä oli Noah taas oma rasittava itsensä ja vaikutti lähinnä siltä, että siltä olikin roskan sijasta poistettu aivot. Ihanaa!

Syyskuun puolella oli Noahin silmän lopputarkastus ja Noksu sai terveen paperit. Tutkitaan lisää, jos aihetta ilmenee. Noah oli niin kyllästynyt silmän rassaamiseen, että murisi lääkärisedälle. Noah, maailman kiltein koira? Kuukauteen mahtui muunkinlaista hoitoa, kun Noah kävi fysioterapeutin käsittelyssä. Kehuja tuli lihaksiston kunnosta. Hiukan oli lannerangan alueella kireyttä, mikä sitten rassaattiinkin auki. Jonka jälkeen lomailtiin taas hetkisisen verran.

Kuukauteen kuului Noahin tottispaukkuherkkyyden kanssa painimista ja Peikon esineruudun pähkäilyä. Hirveästä etsimismotivaatiosta huolimatta, se kun ei esineitä suuhunsa ottanut. Ilmaisuakin ahkerasti yritettiin Peikolle kasata ja alkoihan se jo vähän älytäkin. Vaan ei se kyllä silti vieläkään ihan haukkunut. Ljúfurin kesäihottuma oli aika huonona, kun Summer Reliefiä ei oikein tahtonut enää mistään saada, eikä uutta yhtä hyvää rasvaa ollut löytynyt. Eikä kelitkään tuntuneet viilenevän, joten polttiaisia riitti.

Hangatut kohdat näkyvät hyvin tässä marraskuussa otetussa kuvassa.

Lokakuussa vietettiin synttäreitä. Diiva täytti kuudes päivä 12 vuotta ja Noah ensimmäinen päivä 5 vuotta. Omatkin synttärit on lokakuulle heitetty.

Mitään ihmeitä ei tähän kuukauteen kuulunut. Ilmat alkoivat kylmetä ja ensimmäiset pakkasetkin saatiin, joten ötökät katosivat ja Ljúfur alkoi viihtyä enemmän ulkona. Peikosta alkoi kehittyä pikkuhiljaa teinikoira ja jotain murkkuiän poikastakin alkoi olla näkyvissä. Treenit jatkuivat molemmilla pojilla ja Limpulla virta lisääntyi asteiden vähenemisen myötä. Yhdet aksakisat käytiin hengaamassa ja yhdet hakukisat kävelemässä henkilöryhmässä hiton kylmässä kelissä. Hakutreenit jäivät talvitauolle ja samoin aksa, kun en ottanut talviharjoittelupaikkaa tälle talvelle.

Marraskuu ja Marun 16-vuotissynttärit. Maru sai herkkuja, kuten maksalaatikkoa normiruuan sekaan. Muuten ei meillä juhlittu, vaikka ehkä juhlat olisivatkin olleet ansaitut. Marulla oli muutenkin jännittävä kuukausi, kun se katosi metsälenkillä liki kolmeksi tunniksi. Onneksi löytyi hyvissä voimissa, vaikka toisin uskoin. Pelästyi sen verran itsekin, että on hyvin pitänyt huolen, ettei enää häviä.

Limppukin aloitti taas jokavuotisen karkailunsa, sillä seurauksella, että yhtenä päivänä töissä ollessani oli Siltakylän VPK käynyt palauttamassa sen paikalleen, sekä korjaamassa kiltisti aidat. Kotiin tullessa oli taas aita matalana, mutta ponit tallessa. Viikon karkailua taas kesti ja sitten onkin pysynyt taas hyvin ilman sähköäkin.

Kouvolassa käytiin koirapoikien kanssa alaosaston treeneissä tavallisesta poikkeavassa paikassa vanhalla varuskunta-alueella. Ja Peikkokin teki jo pientä (aksa)radan pätkää hienosti. Muuten treenattiin kotosalla, kun kaikki treenit on tauolla. Laittelin sitten uusia jäsenanomuksia jotta pääsisi edes johonkin treenaamaan, kun nykyiset ei tunnu riittävän.

Peikko sai sakemannin kimppuunsa lenkillä, muttei onneksi saanut mitään vammoja hyökkäyksestä, ei fyysisiä eikä psyykkisiä. Seuraavana päivänä käytiin mätsärissä hengaamassa ja ihan se oli samanlainen kuin ennenkin.

Ensilumikin saatiin

Joulukuussa katosi vuorostaan Noah. Joku haju sen pihasta vei, kun oli hyvin hölmistynyt, kun sen viimein metsätieltä autolla löysin. Ei tainnut itse edes tajuta, mitä tapahtui.

Peikko opetteli pyörän vierellä juoksemisen ja olikin siinä lajissa luonnon lahjakkuus. Pari kertaa käytiin poikien kanssa pyöräilemässä, ennen kuin lumet tuli. Peikko harjoitteli myös tottelemista ja ilmaisua hyvällä menestyksellä vieraissa paikoissa, kuten parkkihallissa. Haukkukin alkoi tulla ihan kunnon äänellä, mutta vain vieraassa paikassa. Kotona yhä vain puhisi.

Sennentreeneissä käytiin Kouvolassa, sekä Joulua viettämässä sitten Jouluna. Lunta ei enää juuri ollut, mutta pakkasta kyllä ja liukasta. Kotiin tultuani oli sitten jo luntakin, kun täällä rannikolla  oli pyryttänyt ihan lumitöiksi asti. Joulun jälkeen oltiin Peikon kanssa Ojangossa mudiyhdistyksen agilitypäivässä, kinkunsulatusaksassa. Oppia saatiin ja kivaa oli. Noah oli mukana seuramiehenä. Uudesta vuodestakin selvittiin ilman suurempia vaurioita, vaikka aikarajoitusta ei tänäkään vuonna noudatettu ja yllätyksiä sattui.

Mitä vuosi 2015 tuokaan tullessaan? Tavoitteita ei ole asetettu, kunhan terveenä pysytään ja harrastamaan pystytään. Loppu tulee sitten itsekseen, jos vaan on tullakseen. Näillä mennään kovalla vauhdilla uuteen vuoteen...