maanantai 19. tammikuuta 2015

Päiväkirja vko 4, maanantai

Marulle ei maistunut aamulla ruoka. Samoin alkoi silloin kesällä 2013 se outo sairaus, mikä oli viedä Marun hengen. Huolestuin, vaikka ajattelinkin samalla, että on varmaan vaan viikonlopun jälkeen väsynyt, kun ei muita oireita ollut. Ja niin onneksi olikin. Iltapäivällä töistä tultuani Marulla oli jo kiljuva nälkä ja vähän välipalaa saatuaan, jaksoi taas ulkoilla reilun tunnin.




Noah treenasi pihalla rallytokon avoimen luokan liikkeitä. Siellä kun on muutama, jota ei ihan lennosta pysty suorittamaan. Vähän meni hössötykseksi välillä ja joutui rauhoittamaan makuuttamalla, että pystyisi oppimaan. Tänään ohjelmassa oli perusasennosta seisomaan nouseminen sivulla. Jos oltaisi tokoiltu, homma olisi helppo tai edes näytelty enemmän, mutta näillä eväillä hitaasti ymmärtävälle Noahille, homma ei todellakaan ollut helppo. Onnistumisiakin silti saatiin. Ehkei suurta oppimista vielä tapahtunut, mutta alkuun päästiin.




Peikkokin treenasi pihalla, mutta ihan perustottista. Seuraaminen edistyy hitaasti, mutta varmasti. Pitäisi vaan taas kuvata, niin näkisi tilanteen paremmin. Jäävätkin on edistyneet. Ollaan keskitytty nyt sivulta tapahtuviin asennon muutoksiin, eikä olla siis enää peruuteltu. Luoksetulo vaatii nopeutta, mutta sitä kyllä tulee takuulla sitten täydellä matkalla. Nyt keskitytään enempi tekniikkaan. Nouto ok, kunhan malttaisi varttua käskyä. Joutuu vielä heittäessä tunkemaan makkaraa suuhun ihan urakalla, ettei varasta. Paikallamakuu sujuu eli pysyy ainakin lyhyellä matkalla (vajaa 10 askelta), mutta paineistuu palkattaessa makuulle, kuten olen tottunut tekemään. Vaihdettiin tekniikkaa eli sivulta vapautus ja palkka. Parani heti.




Illalla Maru kitisi ainakin tunnin verran ruokaa, kun oli kauhea nälkä. Sitä ennen kuitenkin treenattiin Peikon kanssa vielä sisällä ilmaisua geelipallon voimalla. Hyvin sieltä se yksi kunnon haukku jo tuleekin, mutta kun kiihtyy liikaa, ei enää "saa sanaa suustaan", puhisee vain. Kerta kerralta kuitenkin paranee. Varsinkin kun vertaa siihen, ettei se vielä kolmisen kuukautta sitten sanonut mitään.

Peikolla muuten on alkanut ensimmäinen karvanlähtö. Velipoika oli karvansa jo vaihtanut ja samalla oli kärähtäneen permanentin näköinen selkäkarva vaihtunut ihanan kiharaan. Elämme toivossa, josko Peikollekin kävisi samoin.

Nyt syövät koirakset puruluita, paitsi Noah joka söi jo oman osuutensa. Hevosetkin sai ruokansa äsken. Nukkumattia odotellen...


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti