Peikolla menee lujaa. Siis ihan sananmukaisesti. Siitä on tullut jotenkin paljon itsevarmempi ja röyhkeämpi, sellainen ihan oikea mudi. Äänekkäämpikin siitä on tullut. Kiltti ja helppo se on vieläkin, mutta jokin vaan on muuttunut. Lähinnä se on kai se asenne tai jotain.
Pentunahan se oli ihan mudi, mutta sitten tapahtui jotain ja se alkoi paeta tai jäätyä aina kun sen kanssa yritti jotain harrastaa. Muutenkin se oli jotenkin vaisu ja kummallinen. Pistin murkkuiän piikkiin, vaan sitten selvisi että siltä oli katkennut kulmahammas jossain vaiheessa. Se siis tuntui olevan selkeä syy käytökselle ja kyllähän se siitä pikkuhiljaa paranikin, se käytös.
Sitten tuli se jalkavamma, johon ei ole vieläkään syytä selvinnyt. Mutta sen jälkeen on kaikki muuttunut. Miksi, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Onko poikien välillä tapahtunut jotain? Onko se jalan hoitojakso muuttanut meidän välistä suhdetta jotenkin? Vai onko se silloin saatu antibiootti viimein parantanut jotain piileviä tulehduksia siellä katkenneessa hampaassa tai jossain muualla? Jäkimmäistä epäilen eniten, siihen liitettynä sitten murkkuiän ohi meneminen ja aikuistuminen, mikä tuntuu tällä sisarussarjalla olevan hidasta. Vaikea sanoa, mutta en valita.
Näin jälkeenpäin ajatellen, olihan siinä kaikkea muutakin elämänmuutosta samaan syssyyn murkkuilun kanssa, mihin hyvinkin herkkätuntoinen paimen on voinut tällä tavalla reagoida. Ponit muutti pois pihasta talvella Peikon ollessa vajaan vuoden ikäinen ja arkirytmi muuttui täysin. Kesällä lähtivät sitten mummokoirat, jolloin myös koko laumarakenne muuttui, kun Noah joutuikin yht'äkkiä olemaan se vanhin, eikä kumpikaan oikein tiennyt kuinka toimia uudessa tilanteessa.
Nykyään Peikko leikkii eli lähinnä taistelee ihan suorastaan raivoisasti ja jaksaa ja jaksaa, kun aiemmin se kyllä otti leluun kiinni, mutta heti kun kerran antoi voittaa tai pyysi irti, kiinnostus loppui siihen. Liekö ollut jotain dominointiakin, tiedä sitten, mutta hyvä että nykyään leikki maistuu. Sille kelpaa myös namit ja molemmat toimivat myös sekaisin käytettynä. Se ei vieläkään kestä kovin paljon toistoja, mutta paremmin kyllä jo. Treenin pituuskin on kasvanut. Siinä missä vielä puoli vuotta sitten sen kanssa saattoi tehdä ehkä minuutin kerrallaan, enkä oikein koskaan onnistunut lopettamaan ajoissa, voi nyt jo tehdä ihan rauhassa ajattelematta ajan kulua ja onnistuu silti lopettamaan ennen kuin se kyllästyy.
Eihän me paljoa nykyään tehdäkään, mutta aina vähän jotain kuitenkin. Ehkä sekin vaan sopii Peikolle paremmin.
Arjessa Peikko on yhä kohtuullisen helppo. Malttamaton välillä, mikä tarkoittaa esimerkiksi lenkillä sitä, että kun sen kutsuu luokse syystä että tulee koiria vastaan, se kyllä tulee, mutta jos sitä ei sillä siunaaman sekunnilla laita kiinni se syöksyy sitten kuitenkin moikkaamaan. Onneksi se on kuitenkin sosiaalinen, muttei se silti kovin kivaa ole. Tällä viikolla se tosin yllätti. Oltiin tuolla ihmisten ilmoilla ja minulla koirat pyörätiellä vapaana, kuten aina. Tuli koiria ja väistettiin poikien kanssa niitä metsän puolelle, kun en vaan millään jaksanut ottaa niitä kiinni. Vastaan tulevien koirien isäntä sitten huuteli, että mihin ollaan menossa ja kun vastasin, syöksyi Peikko jo kauheaa kyytiä kohti heitä. Vaan pysähtyi heti kun huusin ja ihan pienen hetken mietittyään, tuli luo ja unohti vieraat koirat ja päästiin jatkamaan matkaa alkuperäisen suunnitelman mukaan pyörätietä eteenpäin, kun taas nämä kaksi muuta koiraa kanttasivat metsään, minne olivat menossakin. Hieno Peikko.
Kyllähän se vieläkin saattaa tehdä niin, että kutsuttaessa se jää vaan paikalleen tuijottamaan ja heiluttamaan häntää, muttei tule luokse ja jos se näin päättää, ainoa keino saada se oikeasti tulemaan, on heittäytyä aivan pelleksi. Komentamalla se ei takuulla tule. Näitä tulee onneksi todella harvoin enää nykyään.
Noahia se välillä haastaa ihan urakalla, mutta ainakaan toistaiseksi, Noah ei näytä ymmärtävän yskää. Sitäpaitsi, puutunhan minäkin siihen jos alkaa näyttää uhkaavalta. Ja kyllähän Peikko yhä Noahia kuitenkin kunnioittaa ja väistyy kyllä pienestäkin vihjeestä jos Noah niin haluaa. Noah ei vaan yleensä ymmärrä missä mennään, vaan siitä on vaan kiva leikki, kun toinen hyökkäilee ja murisee ja yrittää astua. Mikä on ehkä hyväkin, niin ei sitten tule moisesta mitään tilannetta, mikä vaan pahentaisi tilannetta. Toivottavasti ei jatkossakaan.
Pentunahan se oli ihan mudi, mutta sitten tapahtui jotain ja se alkoi paeta tai jäätyä aina kun sen kanssa yritti jotain harrastaa. Muutenkin se oli jotenkin vaisu ja kummallinen. Pistin murkkuiän piikkiin, vaan sitten selvisi että siltä oli katkennut kulmahammas jossain vaiheessa. Se siis tuntui olevan selkeä syy käytökselle ja kyllähän se siitä pikkuhiljaa paranikin, se käytös.
Sitten tuli se jalkavamma, johon ei ole vieläkään syytä selvinnyt. Mutta sen jälkeen on kaikki muuttunut. Miksi, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Onko poikien välillä tapahtunut jotain? Onko se jalan hoitojakso muuttanut meidän välistä suhdetta jotenkin? Vai onko se silloin saatu antibiootti viimein parantanut jotain piileviä tulehduksia siellä katkenneessa hampaassa tai jossain muualla? Jäkimmäistä epäilen eniten, siihen liitettynä sitten murkkuiän ohi meneminen ja aikuistuminen, mikä tuntuu tällä sisarussarjalla olevan hidasta. Vaikea sanoa, mutta en valita.
Näin jälkeenpäin ajatellen, olihan siinä kaikkea muutakin elämänmuutosta samaan syssyyn murkkuilun kanssa, mihin hyvinkin herkkätuntoinen paimen on voinut tällä tavalla reagoida. Ponit muutti pois pihasta talvella Peikon ollessa vajaan vuoden ikäinen ja arkirytmi muuttui täysin. Kesällä lähtivät sitten mummokoirat, jolloin myös koko laumarakenne muuttui, kun Noah joutuikin yht'äkkiä olemaan se vanhin, eikä kumpikaan oikein tiennyt kuinka toimia uudessa tilanteessa.
Nykyään Peikko leikkii eli lähinnä taistelee ihan suorastaan raivoisasti ja jaksaa ja jaksaa, kun aiemmin se kyllä otti leluun kiinni, mutta heti kun kerran antoi voittaa tai pyysi irti, kiinnostus loppui siihen. Liekö ollut jotain dominointiakin, tiedä sitten, mutta hyvä että nykyään leikki maistuu. Sille kelpaa myös namit ja molemmat toimivat myös sekaisin käytettynä. Se ei vieläkään kestä kovin paljon toistoja, mutta paremmin kyllä jo. Treenin pituuskin on kasvanut. Siinä missä vielä puoli vuotta sitten sen kanssa saattoi tehdä ehkä minuutin kerrallaan, enkä oikein koskaan onnistunut lopettamaan ajoissa, voi nyt jo tehdä ihan rauhassa ajattelematta ajan kulua ja onnistuu silti lopettamaan ennen kuin se kyllästyy.
Eihän me paljoa nykyään tehdäkään, mutta aina vähän jotain kuitenkin. Ehkä sekin vaan sopii Peikolle paremmin.
Arjessa Peikko on yhä kohtuullisen helppo. Malttamaton välillä, mikä tarkoittaa esimerkiksi lenkillä sitä, että kun sen kutsuu luokse syystä että tulee koiria vastaan, se kyllä tulee, mutta jos sitä ei sillä siunaaman sekunnilla laita kiinni se syöksyy sitten kuitenkin moikkaamaan. Onneksi se on kuitenkin sosiaalinen, muttei se silti kovin kivaa ole. Tällä viikolla se tosin yllätti. Oltiin tuolla ihmisten ilmoilla ja minulla koirat pyörätiellä vapaana, kuten aina. Tuli koiria ja väistettiin poikien kanssa niitä metsän puolelle, kun en vaan millään jaksanut ottaa niitä kiinni. Vastaan tulevien koirien isäntä sitten huuteli, että mihin ollaan menossa ja kun vastasin, syöksyi Peikko jo kauheaa kyytiä kohti heitä. Vaan pysähtyi heti kun huusin ja ihan pienen hetken mietittyään, tuli luo ja unohti vieraat koirat ja päästiin jatkamaan matkaa alkuperäisen suunnitelman mukaan pyörätietä eteenpäin, kun taas nämä kaksi muuta koiraa kanttasivat metsään, minne olivat menossakin. Hieno Peikko.
Kyllähän se vieläkin saattaa tehdä niin, että kutsuttaessa se jää vaan paikalleen tuijottamaan ja heiluttamaan häntää, muttei tule luokse ja jos se näin päättää, ainoa keino saada se oikeasti tulemaan, on heittäytyä aivan pelleksi. Komentamalla se ei takuulla tule. Näitä tulee onneksi todella harvoin enää nykyään.
Noahia se välillä haastaa ihan urakalla, mutta ainakaan toistaiseksi, Noah ei näytä ymmärtävän yskää. Sitäpaitsi, puutunhan minäkin siihen jos alkaa näyttää uhkaavalta. Ja kyllähän Peikko yhä Noahia kuitenkin kunnioittaa ja väistyy kyllä pienestäkin vihjeestä jos Noah niin haluaa. Noah ei vaan yleensä ymmärrä missä mennään, vaan siitä on vaan kiva leikki, kun toinen hyökkäilee ja murisee ja yrittää astua. Mikä on ehkä hyväkin, niin ei sitten tule moisesta mitään tilannetta, mikä vaan pahentaisi tilannetta. Toivottavasti ei jatkossakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti