Herra Hurjalla oli rankka viikonloppu. Perjantai-iltana hakuiltiin, lauantaina hengailtiin agikisoissa ja sunnuntaina match showssa. Ehkäpä jo liikaakin virikkeitä oli meidän rauhallista elämää viettävällä maalaiskoiralla yhden viikonlopun aikana. Ainakin sunnuntaina hieman tuntui siltä. Rutina ja rätinä alkoi jo autosta otettaessa ja kovasti piti jäykistellä siellä koirien seassa kävellessä. Ei se ketään syödä yrittänyt, mutta murisi taukoamatta ensimmäiset kymmenen minuuttia. Rauhoittuihan se siitä kun aikamme seisoskeltiin juttelemassa ja loppuaika meni ihan rauhallisissa merkeissä. Tyttöjen kanssakin oli sitten jo kiva leikkiä, vaikka tytöt ei ihan olleetkaan samaa mieltä. Ja kun sitten nuori hoffityttö innostui kunnolla ja hyppi reippaasti niskan päälle, ei sekään jaksanut enää ahdistaa. Kovin kiltisti leikki Noah.
Väsymystäkö vai jätkäilyä? En tiedä, mutta hyvin epätyypillistä tuolle koiralle kumminkin moinen käytös.
Tänään oltiin agilityssä, eikä moisesta käytöksestä näkynyt merkkiäkään. Hyvin toimi ja käyttäytyi. Harmittavasti vaan minun jalkani kiukutteli, joten treenit loppuivat tältä erää lyhyeen. Ensi viikolla paremmalla onnella.
Eilen oltiin reippaalla lenkillä. Matkassa mukana Diiva, Noah ja Ljufur, joka oli tällä kertaa perusvarustuksessa eli riimussa narun perässä.
Portilla pysähdyttiin hetkeksi kun rekka tulla kolisteli juuri seiskatien suunnasta. Apua, karkuun, totesi Ljufur ja pomppasi ilmaan. Ei ole ennen rekkoihin reagoinut, eikä nytkään ennen kuin se oli jo mennyt ohi. Matka kuitenkin jatkui tien laitaa muutaman metrin kunnes Herra Hankala päätti olla lähtemättä mihinkään ja alkoi huitoa etusillaan riimunnarua. Ei onneksi saanut sitä kainaloonsa, koska sitten olisikin ollut taas paniikki valmis ja poni olisi ollut pakko päästää irti. Nyt vain odottelin herran rauhoittumista ja taas matka jatkui. Limppu huuteli tarhasta. Kai sekin luuli että oikeasti on hätä kun eihän tuo yleensä koskaan tee mitään tuollaista.
Kun sitten viimein päästiin liikkeelle niin sitten alkoikin se jatkuva heinän hampsiminen. Koko ajan sai olla huomauttelemassa. Hetkeksi saattoi unohtaa eväät, mutta silloinkin sitten yritettiin ohitella tai muuten vain tunkea liian liki. Kotimatkalla meinasikin sitten mennä minulta olkapäät sijoiltaan kun ensin pysähtyi poni, parin askeleen päästä minä kun naru loppui, mutta ei vielä koirat, jotka olivat hetkellisesti kiinni. Koirat pysähtyivät vasta kun niiden naru loppui. Siinä sitten seisottiin kädet levällään niin tiukasti, ettei juuri liikkua pystynyt. Ei auttanut muu kuin kohtuullisen kovalla äänellä lausuttu perkele ja matka jatkui taas.
Loppu matkan poni murjotti, eikä yhtään enää hampsinut tai ohitellut, kunnes vähän ennen kotia pysähdyttiin syömään kimpassa omenoita ja elämä hymyili jälleen.
Eilen oltiin reippaalla lenkillä. Matkassa mukana Diiva, Noah ja Ljufur, joka oli tällä kertaa perusvarustuksessa eli riimussa narun perässä.
Portilla pysähdyttiin hetkeksi kun rekka tulla kolisteli juuri seiskatien suunnasta. Apua, karkuun, totesi Ljufur ja pomppasi ilmaan. Ei ole ennen rekkoihin reagoinut, eikä nytkään ennen kuin se oli jo mennyt ohi. Matka kuitenkin jatkui tien laitaa muutaman metrin kunnes Herra Hankala päätti olla lähtemättä mihinkään ja alkoi huitoa etusillaan riimunnarua. Ei onneksi saanut sitä kainaloonsa, koska sitten olisikin ollut taas paniikki valmis ja poni olisi ollut pakko päästää irti. Nyt vain odottelin herran rauhoittumista ja taas matka jatkui. Limppu huuteli tarhasta. Kai sekin luuli että oikeasti on hätä kun eihän tuo yleensä koskaan tee mitään tuollaista.
Kun sitten viimein päästiin liikkeelle niin sitten alkoikin se jatkuva heinän hampsiminen. Koko ajan sai olla huomauttelemassa. Hetkeksi saattoi unohtaa eväät, mutta silloinkin sitten yritettiin ohitella tai muuten vain tunkea liian liki. Kotimatkalla meinasikin sitten mennä minulta olkapäät sijoiltaan kun ensin pysähtyi poni, parin askeleen päästä minä kun naru loppui, mutta ei vielä koirat, jotka olivat hetkellisesti kiinni. Koirat pysähtyivät vasta kun niiden naru loppui. Siinä sitten seisottiin kädet levällään niin tiukasti, ettei juuri liikkua pystynyt. Ei auttanut muu kuin kohtuullisen kovalla äänellä lausuttu perkele ja matka jatkui taas.
Loppu matkan poni murjotti, eikä yhtään enää hampsinut tai ohitellut, kunnes vähän ennen kotia pysähdyttiin syömään kimpassa omenoita ja elämä hymyili jälleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti