Talutuslenkkeilyä ja teiniangstia

Viikon liikkumiset on menneet aika lailla yhdistellen. Pakkanen on lauhtunut ja koiria on voinut taas pitää autossa mukana ilman pelkoa niiden paleltumisesta, joten ponit ja koirat ovat liikkuneet yhdessä monena päivänä.

Maanantaina käytiin ihmettelemässä Ljúfurin ja koirien kanssa tutun lenkkireitin varrelle ilmestynyttä hakkuualuetta. Ihan kiva kyllä, että kyseessä on lähinnä vain harvennushakkuut, muttei niin kiva että kaikki kivat polut on nyt pilalla. Harmi, koska toinen metsä jossa kivoja polkuja, oli jo pilattu aiemmin. Nyt ei siis pääse polkumaastoilemaan enää ollenkaan. Ja kun minä niin odotin, että Kamburin kanssa jo ensi kesänä päästään parantamaan tasapainoa poluille, kun Ljúfurin mielestä moinen on liian jännittävää. Moottoritien toisella puolella taitaa olla vielä kulkukelpoisia polkuja, mutta jo matka sinne on niin pitkä, ettei me vielä ensi kesänä sinne ratsain mennä. 

Lenkki meni hienosti, vaikka ennen lenkkiä olikin hiukan ongelmia. Kambur nimittäin on jostain syystä päättänyt, ettei halua jäädä yksin, vaan tulee mukaan vaikka väkisin. Se siis yritti röyhkeästi läpi aidasta, jossa ei ole kulkenut minkäänlaista sähköä koko talvessa, koska akku ei ole oikein latautunut (toimii aurinkokennolla). Nyt on kuitenkin uusi akku ja nappasinkin sähkön päälle aika pikaisesti. Ei vaikutusta. Paksu karva kun estää sähkön vaikutuksen oikein oivasti. Onneksi tyyppi oli sen verran hölmö, että otti suullaan kiinni aidasta ja sai tällin, joka piti sen sillä kertaa aidasta kauempana ja me päästiin Luippiksen kanssa lenkille.

Tiistaina oli Kamburin vuoro lenkkeillä koirien kanssa. Ensin kyllä käytiin vähän kentällä puuhaamassa. Ympyräjuttuja ihan pikkuisen ja sitten tutustumista kaulanaruun selästä käsin. Ihan siis vain hengailin selässä ja liikuttiin sinne minne Kambur halusi. Pysäytystä kaulanarulla harjoittelimme samalla ja hyvin kyllä pysähtyikin. Tiedä sitten tajusiko jutun juonta, kun pysähtyyhän se muutenkin hyvin pelkällä äänellä, joka siis nytkin käytössä vihjeenä oikeasta toiminnasta. Mitään muuta ei tehty, kun eihän se muutenkaan vielä ratsujuttuja osaa.

Keskiviikko oli aikalailla maanantain toisinto. Kambur yritti nytkin mukaan pihatolta Ljúfuria hakiessani. Huidoin riimunnarulla sitä kauemmaksi, kun nojaili sen verran voimalla lankoja vasten. Oppi siis maanantaina, ettei kannata maistaa lankoja, mutta nojailla kyllä voi. Loppujen lopuksi heitti herneet nenään ja veti sellaista rumbaa pitkin tarhaa, että hirvitti. Jonkin aikaa odottelin pihalla, jos vaikka tulee perässä, muttei näkynyt. Kantattiin sitten Ljúfurin ja koirien kanssa pellon poikki kylille, jotta näen samalla pihatolle. Siellä se hyväkäs söi ihan tyynen rauhallisesti ilman huolen häivää, joten ainakaan mistään pelosta tai muusta sellaisesta ei ole kyse.

Torstaina ajoin Skorpanin peltoradalla. Ravia noin kolme kierrosta seitsemästä, pätkä laukkaa, loput käveltiin. Matkaa kertyi yhteensä viitisen kilometriä. Hienosti käyttäytyi teiniheppa, ei ongelmia suunnissa tai missään. Maha sillä oli taas tosi huonona. Se on ollut vähän jo välillä parempikin, joskaan ei hyvä, mutta nyt siis taas tavaraa tuli aikalailla kaaressa ja monta kertaa siinä vajaassa tunnissa mikä pellolla oltiin. 

Perjantaina satoi räntää ja ihan jo silkkaa vettäkin välillä. Ensin ajattelin olla menemättä tallille ollenkaan, mutta päätin mennä kuitenkin. Vein ponipojat laitumelle juoksemaan taas vaihteeksi. Aika kovaa menivätkin. Käytiin vielä vähän lenkillä rallituksen päätteeksi. Molemmat on selkeästi nyt kasvattaneet mahaansa, kun heinä vaihtui esikuivattuun. Se, johtuuko se mahan turvotuksesta vai oikeasta lihomisesta, on vielä epäselvää. Totuus on kuitenkin se, että varsinkin Kambur tarvii saada kapenemaan. Sillä nimittäin on kylkiluut kadonneet. Ljúfurilla ne vielä tuntuu.

Surkeita kännykkäräpsyjä, mutta näkeepä ainakin, että kovaa menivät. Eikä Kamburilla muuten ole mitään jakoa, kun Ljúfur oikein lähtee. 

Kotimatkalla käytiin vielä kaupan kautta ja samalla heitettiin koirien kanssa pieni lenkki kylillä. Hyvin väsähtivät taas, vaikka matkaa ei paljoa kertynytkään, eikä aikaakaan mennyt kuin puolisen tuntia. Mutta ne hajut, niitähän poikakoirien mielestä on aina niin ruhtinaalisesti, että kyllähän siinä pienen koiraskoiran pää jo väsähtää. Loppuilta olikin oikein mukavan rauhallinen.