Tavoitteista todeksi

Minä en suuresti harrasta mitään tavoitteiden asettamista, mutta vuoden vaihtuessa on silti ihan mukava aina katsoa, mitä tulikaan tehtyä. 

Koirien kanssa ei kauheasti tapahtunut mitään. Noahille on ollut suunnitteilla jo pari vuotta rallyn voittajaluokan korkkausta. Vaan kun ei ole ollut motivaatiota ja kun peruutuskin tuotti tuskaa, eikä silti oikein valmistunut, niin nämä tavoitteet nyt sitten jää toteutumatta. Juuri kun se peruutus nimittäin alkoi toimia ja kisainto vähän nostaa päätään, sitten tulikin lisenssijuttu ja kiinnostus lopahti siihen. Vaan koira on tyytyväinen ja tervekin, joten kaikki siis hyvin. Viime vuonnahan se ontuili ilman selkeää syytä aina ajoittain, nyt ei ole sitäkään ollut. Pyöräilty ei olla ollenkaan niin paljoa kuin vuotta aiemmin eli olisiko silloin vain ollut ylirasitusta tai jotain. Pääasia kuitenkin, ettei sitä ole enää esiintynyt. Tavoitteita ei nyt hirveästi taida olla, ellei sitten sitä yleistä rauhoittumista sellaisena voi pitää. Siinä ollaan edistytty, vaan valmista tuon koiran kanssa tuskin tulee koskaan. Kun ei hermot vaan pidä niin ne ei pidä. Kuumakalle mikä kuumakalle.

Noahin vuoden saavutuksiin voitaneen laskea yhden nartun tapaaminen tositarkoituksella. Harmiksemme tapaamisesta syntyi vain yksi pentu, vaikka sekin on parempi kuin ei yhtään, mikä kuitenkin oli odotuksena. Pentu on täyttänyt siltikin kasvattajan sekä uuden perheensä toiveet, joten siihen ei voi olla kuin tyytyväinen.

Peikon kanssa on ajatuksena ollut lähinnä saada pidettyä kaikki tekeminen sellaisena, että sillä pysyy into kokoajan. Mikä siis on tarkoittanut varsin vähäistä tekemistä. Punainen lanka on ollut itsevarmuuden kasvattaminen ja siinä ollaan mielestäni onnistuttu. Sen kanssa olen yrittänyt keskittyä täysin vain siihen, ettei haittaa vaikka tekee väärin, pääasia on että yrittää. Peikko kävi pari kertaa näyttelyssä, ilman sen suurempaa menestystä. Mutta tulihan käytyä. Ensi vuonna tavoitteet pysynevät samana eli itsevarmuutta kasvattelemme ja se mitä siinä sivussa ehkä tapahtuu, tulee bonuksena.

Hevoset sitten. Ljúfurin kanssa oli ajatus tehdä ratsastuksesta rutiinia, mikä tiettyyn pisteeseen asti täyttyikin. Kesällä päästiin nauttimaan pitkistä rennoista maastolenkeistä sen kanssa. Kunnes sitten tapahtui se äksidentti ja molemmat pelästyttiin ja sen jälkeen ollaan vaan lenkkeilty. Ljúfur on myös ollut sairaslomalla lähes koko loppuvuoden, mitä sen kohdalla ei ole ennen tapahtunut. Vanhuus ei tule yksin. Nyt siis vaan toivotaan, että se toipuu ennalleen. Ihan vielä kun en olisi valmis siitä luopumaankaan. Vaan jos on pakko, niin sitten on pakko. Muutenhan se on niin paljon iloisempi, kun sen ei tarvitse olla muuta kuin ystävä. Toki tämä ainainen iloisuus saattaa johtua myös siitä, että saavat olla Kamburin kanssa kaksin, eikä pihatolla juuri muita käy kuin minä, Kukaan ei myöskään kyykytä sitä jatkuvasti, vaan se saa olla rauhassa tarvimatta koko aikaa olla varuillaan. Aivan sama, pääasia että se voi omasta mielestään erinomaisesti. Toivotaan että tämä jatkuu vielä pitkään.

Kamburin kanssa onkin tapahtunut sitten enemmän. Totta kai, koska sillä on eniten oppimista ylipäätään. Viime vuonna kirjoitin siitä näin: "Ja mitä ollaan opittu. Ihan kamalan paljon ja ei kuitenkaan juuri mitään. Korppu on fiksu ja nopea oppimaan, mutta jotenkin aika vaan kuluu, eikä mitään ihmeellistä tule opeteltua. Osaahan se kaikenlaista, eikä kiire ole mihinkään, mutta kun ajattelee, mitä kaikkea yhdeksässä kuukaudessa jo olisi ehtinyt, niin aika vähän sitten kuitenkaan ollaan ehditty. Vähän kaikkea, muttei kunnolla oikein mitään. Ihan hyvät pohjat siis tulevaa monitoimihevosen uraa ajatellen, eikä tässä vaiheessa muuta tarvitakaan, mutta.. Jotenkin vaan tuntuu, ettei olla tehty mitään, kun ei ole mitään valmista."

Tänä vuonna ollaan kuitenkin saatu jo valmistakin aikaan. Siitä on tullut kesän aikana varsin toimiva kärryponi. Sen kanssa on edetty varovasti, jotta into säilyy ja siinä ollaan onnistuttu toistaiseksi hyvin. Pari kolme kertaa viikossa on kärryt perään laitettu, muu aika toimittu lähinnä maasta käsin. Ratsujuttujakin ollaan päästy tekemään ja siinäkin edetty mukavasti. Se siis kantaa ratsastajan mielellään, osaa lähteä liikkeelle pohkeesta ja pysähtyä ja kääntyä, mitkä asiat siis jo ajossa opittuja. Myös pari muutakin kuin minä on selässä käväissyt. Keväästä yritetään alkaa maastoilemaan pikku hiljaa kärryttelyn ohella ja opettelemaan muitakin askellajeja selästä käsin. Nyt ollaan edetty vain käynnissä, pientä muutaman askeleen tölttipätkää lukuunottamatta. Yhteensä ratsastaja on ollut selässä varmaan max tunnin verran eli todella pienesti ollaan vielä tehty.

Tänään onkin Kamburin viimeinen päivä varsana, huomisesta lähtien sitä voi jo kutsua nuoreksi. Ja kohta se on jo aikuinen. No, ehkei ihan vielä, mutta uhkaavasti vaan vanhenee minun lapsihevoisenikin, kuten me kaikki. Nyyh.