lauantai 11. tammikuuta 2014

Pakkasta pukkaa, sananmukaisesti ja kuvainnollisestikin

Vaikka minä pidänkin enemmän lämpimästä, niin ihan siisteyden kannalta on pikku pakkanenkin ihan kiva. Hiton kylmältä kyllä tuntui -6 astetta kylmällä pohjoisviimalla höystettynä. No, onhan se viimeaikaisen +4 jälkeen tietty jo tosi kylmä ihan oikeastikin, mutta ei nyt ihan niin kylmä, miltä se tuntui.

Käytiin kuitenkin Diivan ja Noahin kanssa pitkä lenkki ihmisten ilmoilla. Pari tuntia vierähti oikein mukavasti ja Diivakin jaksoi hyvin, vaikka yleensä väsähtää jo paljon aiemmin nykyään. Vieraat hajut ja maisemat varmaan piristi sitä, kun taas Noahia ne taisi väsyttää. Se alkoi näyttää jo viimeisellä kilometrillä aika väsyneeltä, kun yleensä pari tuntia ei tunnu missään. Pokkarikin tarttui matkaan mukaan, joten kuviakin tuli lenkin varrella otettua.


Koivukosken pato

Koivulan golfkenttä

Munkkisaaren maja

Kyminlinnan vallit

Maisemista ei voi kyllä valittaa. Kosken kuohut on aina vaikuttavia, varsinkin talvella ja nyt kun vesi on korkealla. Ja Kyminlinna nyt vaan on ehdoton suosikkini Hamina Bastionin ohella. Olen varmaan edellisessä elämässäni elänyt keskiajalla, kun kaikki vastaavat linnoitukset vaan aiheuttaa sydämen tykytyksiä ja tunnen oloni jotenkin kotoisaksi ja rauhalliseksi aina moisissa paikoissa. Kyminlinnan linnoitus tosin ei ole keskiajalta, eikä bastionikaan, mutta hieno tunnelma niissä molemmissa vaan kumminkin on.




Aikamoisen rauhallisesti on viime viikko vierähtänyt. Paljoa ei olla treenailtu, mitä nyt kotona jotain pientä ja keskiviikkona agiliitoa ihan ohjatusti.

Treenattiin viime lauantain Kotkan kisojen yhtä maxi3 rataa. Ihan kivat radat oli kaikki viikonloppuna, eikä mitenkään erityisen vaikeitakaan. Tämäkin oli siis kiva ja varmasti olisi ollut juostavissa myös meille, mutta tällä kertaa otin sen kannan, että pätkissä mennään ja keskitytään ohjauskuvioihin. Enemmän siitä minulle hyötyä on, kun ne kuviot pitäisi saada sen verran selkäytimeen, ettei tarvis niitä niin miettiä enää rataa juostessa. Se on sitten eri juttu, osaako valita oikean kuvion oikeaan paikkaan. Vaan luulisin, että sekin sujuu paremmin, kun osaa paremmin.




Ihan hyvin meni, myös Noahilta, joka siis yleensäkin on varsin pätevä ja menee juuri sinne minne sen ohjaan. Hieman alussa iski turhauma pikku koiran päähän, kun ei jatkettukaan eteenpäin, vaan jäätiin jauhamaan alkua. Olin päättänyt takaaleikata kepeillä, mikä on molemmille vaikeaa, eikä sitten meinannut onnistuakaan. Pakko oli sitten muutaman yrityksen jälkeen antaa Noahin purkaa päätään, kun alkoi savu nousta. Sen jälkeen pystyikin ihan hyvin säätelemään virettään, eikä enää turhautunut jauhamisesta. Ja takaaleikkauskin onnistui. Hyvä treeni.

Ennen treenien alkua käytiin treenikaverin kanssa lämppälenkillä ja kyllä taas saa olla ylpeä pienestä appelsiinipojasta. Yhtään ei ahdistanut ison beussiuroksen lenkkiseura, eikä ensijärkytyksen jälkeen, "siis tuleeks toi mukaan", tarvinut juuri huomautella. Samoja heinätupsuja haistelivat ja muutaman kerran joutui Noahin kiskomaan pois, ettei saa pissasta osumaa, kun Arvi jo nosti koipea ja Noksu vaan olisi vielä haistellut.




Noah on liittynyt minun ja ponipoikien kanssa BOT-käyttäjiin. Toivotaan, että herra tykkää loimestaan yhtä paljon kuin me muut omista BOT-tuotteistamme.


Tyyppi ei ehkä ihan osaa arvostaa... vielä :D

Noah siis sai perintönä pientä korvausta vastaan treenikaverin saman ikäisen beussinnartun loimen, kun alkuperäinen käyttäjä ei ikävä kyllä sitä enää tarvitse. Ella siirtyi Jouluna pilven reunalle seuraamaan treenejä ja mitä ilmeisimmin yrittää antaa sieltäkin tiukkoja ohjeita pennusta asti samassa ryhmässä treenanneelle kaverilleen, kuten eläessäänkin.

Näitä ikäviä nuorten koirien menetyksiä on ollut viimeisen parin vuoden aikana ihan liikaa. Kiitollinen saa olla, että omistaa terveet koirat. Tai ainakaan niillä ei ole mitään kuolemaan johtavia sairauksia. Kiitollinen saa olla myös siitä, että suosikki rodutkin on kuitenkin kohtuullisen terveitä. Ei ole ainakaan ongelmaksi asti mitään sellaisia sairauksia, mitä ei kirurgin veitsellä korjattaisi. Ei ainakaan vielä, toivottavasti ei tulevaisuudessakaan. Tietysti olisi parempi, ettei olisi mitään sairauksia, mutta mielummin kuitenkin otan ne D:n lonkat (kuten Diivalla) tai kolmosen polvet (kuten ensimmäisellä appenzellilläni Mantalla), kuin esimerkiksi epilepsian tai kardiomyopatian. Eikä Marukaan periaatteessa ihan terve ole, onhan silläkin toinen lonkka astetta C (toinen B). Vaan hyvin vielä porskuttaa yli 15-vuotiaanakin, kuten Diivakin D-lonkkineen yli 11-vuotiaana.

Mutta jotta ei ihan synkistelyksi menisi, niin pienenä piristyksenä tähän loppuun, taas kerran erityisen fiksu kuva erityisen fiksusta koiraskoirasta.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti