Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma

Maanantai (10.2.) ei jälleen kerran jaksanut mitään. Töissä ja kotona. Edes Peikko ei päässyt lenkille. 

Tiistaina (11.2.) lähdin tallille melkein heti töiden jälkeen, jotta ehdin taas valoisalla lenkkeillä, kuten koko viime viikon jo. Ihanaa, kun tulee kevät. Kärrylenkille lähdettiin, heti kun sain ponin pestyä. Se oli yltä päältä kurainen, jalat, mahanalus ja reidet. Makaillut taas vissiin liian kanssa tuolla kuraisessa maassa. No, vettä peliin ja hetken päästä minulla oli kuraton, mutta märkä poni. Saatiin kuitenkin vermeet puettua ja kesätossutkin taas käyttöön, kun jäät ovat sulaneet. Ostin nimittäin taakse uudet isommat tossut ja myin vanhat pois. Samalla ostin myös säärystimet kaikkiin tossuihin. Tähän asti ollaan menty ilman, kun Kambur ei ole tykännyt niistä. Nyt on kuitenkin tullut niin herkullisia värejä tarjolle, että oli pakko kokeilla, jos sittenkin. Ja ainakin ensimmäinen kokeilu meni hyvin.

Käytiin 4,5 km lenkki heittämässä ja jopa hölkkäiltiin jonkun verran ja otettiin parit laukan nostotkin. Mitkä meni, by the way, ihan superhienosti. Laukka nousi heti ja pyöri hyvin. Äkkiä otin alas ja ravi jatkui hienosti sen jälkeen. Tähän asti se on aina seonnut jalkoihinsa ja heittänyt passille tai muulle sekasikiö askellajille ja se on pitänyt ottaa käyntiin ja siitä uudelleen raviin. Suurimmaksi osaksi me nytkin toki käveltiin, mutta enemmän tehtiin muuta kuin pitkään aikaan. Hyvä mieli jäi kyllä tästä lenkistä.

Peikon kanssa käytiin Hutikalla lenkillä tallilta kotiin ajellessa. Aika usein nykyään tulee lenkkeiltyä tuolla muualla kuin omalla kylällä, mutta koska pimeää ja katuvalot, niin näin nyt vaan on talvisin mukavampaa. Niin se on aina ollut. 

Keskiviikkona (12.2.) laitoin päivällä viestiä yhdestä tallipaikasta. Pihattopaikkaahan olen ponille etsinyt jo pitkään, muttei ole tullut mieleenkään edes harkita karsinapaikkaa. Nyt kuitenkin tuntuisi hyvältä ja olisi lähellä. Joten viestiä menemään. Tallille jäi taas menemättä, vaikka olin suunnitellut meneväni. Mentiin sen sijaan Peikon kanssa käymään Kotkansaarella. Käväisin Tokmannilla ja ajeltiin sitten Katariinaan lenkille. Hiton kylmä oli ja pimeäkin meinasi yllättää, mutta puolisen tuntia saatiin kulutetuksi meripuistossa kierrellessä siitäkin huolimatta.

Illalla tuli viesti, että pihattoon on taas tulossa uusi asukas ja se tulee jo heti seuraavana päivänä. Huoh. Mutta minkä minä sille voin.

Torstaina (13.2.) piti mennä tallille, mutta yllätys yllätys, en sitten mennytkään. Ei se poni minua siellä kaipaa, tulee sinne sitten kuka tahansa. Joten koira siis autoon ja kylille. Puuilon avajaiset tänään Kotkassa ja sinne suunta. Matkalla kuitenkin päätin muuttaa suunnitelmaa ja kurvasinkin lennosta Sutelan Lidlin parkkiin. Käytiin siitä ensin noin tunnin lenkki Peikon kanssa Kyminlinnan maastoissa. Lidlissä käynnin jälkeen, käänsin auton nokan vielä sinne Puuiloonkin. Loppuilta sitten kotona.

Perjantaina (14.2.) alkoikin heti aamulla ilmestyä faceen, että uusi pihattokaveri oli kadonnut yöllä pihatolta. Löytyi lopulta menehtyneenä. Mitä lie tapahtunut, muttei tehnyt mieli mennä tallille taaskaan, kun tiedän mikä härdelli siellä tulisi olemaan. Sitä en kyllä arvannut, että koko tapahtuma kaatuisi minun niskaani vielä illalla. Onneksi on tallipaikan katsominen sovittu huomiseksi. Peikon kanssa käytiinkin sitten pyöräillen katsomassa oikopolkua mahdolliselle uudelle tallille. Meiltä on sinne noin neljä kilometriä linnuntietä. Autolla tulee aika tarkalleen 10 km, kuten nykyisellekin tallille. Tuolta oikopolkuja pitkin tulisi noin 6 kilometriä, mutta sieltä ei pääse kuin kävellen/pyörällä, kun matkalla on puomi sulkemassa tietä ja polkuakin pieni pätkä. Yhdeksän kilometriä tuli lenkille pituutta yhteensä, kun käännyttiin puomilta tällä kertaa ympäri, että ehditään ennen pimeää kotiin. Ja ehdittiin.

Lauantainakaan (15.2.) en sitten mennyt tallille, vaikka taas piti. Kåiralalla oli mätsäri ja käveltiin Peikon kanssa sinne. Hetki hengailtiin ja pari tuttua tavattiin. Kun alkoi sataa taas vettä, lähdettiin kipittelemään kotia kohti. Jännitys oli ihan huima ja iltaa kohti paheni. Mutta tallipaikka oli aivan ihana ja tallinpitäjä mukava ja sinne me sitten muutetaan. Korppu pääsee ystäviensä luokse ja joutuu opettelemaan karsina-asukin arkea. Niin, Korpun vahna pihattokaveri ja bestis, Dali-poni, asuu nykyään siellä ja toinenkin tuttu hevonen, jonka kanssa Skorpan laidunsi hetken syksyllä 2018, sen jälkeen kun Ljúfur lopetettiin. Vanha jengi koossa taas. Olen niin iloinen. Kallishan se kyllä on, mutta vain parasta parhaalle ponille. Ja kai siitäkin jollain selvitään.

Ensikohtaaminen syksyllä 2018

Sunnuntaina (16.2.) heräsin jo aamuyöstä, enkä sitten oikein saanut enää unta. No, stressi teettää tuota, ei se mitään uutta ole. Positiivista on se, että olen ylipäätään nukkunut. Ruokahalua ei kyllä oikein ole, mutta se ei ole ollenkaan vaarallista. Vettä satoi taivaan täydeltä ja skippasin taas talleilun. Kotona vaan oltiin koko päivä. Puuilossa käväisin ja illalla pienellä lenkillä Peikon kanssa. Yritettiin myös vähän nosettaa pitkästä aikaa, muttei siitä taas mitään tullut. Paineistui. Sain sen kyllä vapautumaan ja yhden ilmaisikin, mutta sitten taas tapahtui jotain, Peikko jäätyi ja pakeni tuoliinsa. Anaalit tyhjensin, oikea ei oikein tyhjene itsestään. Liekö se taas nipisti vai jotain muuta, mutta ei nyt tullut taas mitään hommasta kyllä. Harmi, ettei taida nyt olla siihen uuteen koiraankaan enää varaa.