Hyvästi ja näkemiin ystäväni

Maanantaina (11.11.) soitin heti aamusta taas eläinlääkärille ja lähdin jo ennen yhdeksää hakemaan koiria kotoa. Noah oli tosi kipeä, eikä särkylääkkeetkään auttaneet, vaikka olin tunkenut niitä sille reilusti. Patti vuoti ja oli tosi hurjan näköinen, kun valkoinen kaulus oli värjäytynyt vereen. Ajelin Anjalaan ja jo ennen kymmentä oli Noah poissa. Peikko kävi haistamassa kaveriaan ja toteamassa tilanteen. Peikon kanssa kaksin ajeltiin sitten kotiin ja minä palasin töihin. Olo oli huojentunut ja samalla pettynyt, kun ehdin jo toivoa, että vielä olisi aikaa jäljellä. Tällä kertaa sitä ei kuitenkaan ollut tämän enempää. Ratkaisu toki oli ainoa mahdollinen, kun kasvain oli näin agressiivinen. 

Siellä se nyt paimentaa laiduntavaa Ljúfuria ja on onnellinen. Tämä näky piirtyi hyvin selvänä verkkokalvoilleni heti kun Noah oli mennyt ja siihen haluan uskoa, oli se sitten mielikuvitusta, unta tai ihan mitä hyvänsä.

Olipa outoa palata töistä kotiin, kun siellä oli vain yksi pieni koirapoika. Viimeksi on meidän taloudessa ollut vain yksi koira vuonna -92 toukokuussa, juuri ennen kuin muutin Nokialta Kotkaan. Silloin hain nuoren dobberinartun kaveriksi gööttipennun, ensimmäisen appenzellini "korvaajaksi", joka siis oli lopetettu loppuvuodesta -91. Sen jälkeen on minulla aina ollut kaksi tai useampi koira, parhaimmillaan neljä.

Illalla käytiin vielä Peikon kanssa vähän shoppailemassa Mustissa & Mirrissä ja Cittarissa sekä Tokmannilla. Samalla käytiin lenkkeilemässä Karhulassa tunnin verran. Kun ei oikein kotonakaan osannut olla. 

Tiistaina (12.11.) kurvattiin Peikon kanssa tallille töiden jälkeen. Kävin Korpun kanssa pienen ajolenkin heittämässä. Aikaa saatiin pieneenkin lenkkiin kulumaan ihan hervottomasti, kun autoja tuli vastaan ja meni ohi ihan mahdoton määrä ja kun aina väistät tien sivuun odottamaan ja sama taas hetken päästä uudestaan, niin tuntui ettei matka etene ollenkaan. Yleensä nähdään ehkä yksi auto, jos sitäkään. No, saatiin lenkki heitettyä, purettiin kamat, heitettiin loimi niskaan ja lähdettiin vielä köpöttelemään Peikon kanssa pieni lenkki.

Keskiviikkona (13.11.) en käynyt taaskaan tallilla, yhtään en kyllä muista miksi. Varmaan sadepäivä. Peikon kanssa ollaan todennäköisesti käyty lenkillä, mutta mitään merkintöjä mistään ei löydy, saati että olisi muistikuvia.

Torstaina (14.11.) käytiin harmaiden viisivuotiaiden kanssa kävelyllä noin neljän kilometrin verran. Peikko on aika normaali oma itsensä ollut kokoajan, vaikka ei aiemmin ole ainoana koirana elänytkään. Hiukan se on epävarma ja alun innostuksen laannuttua, alkaa lenkilläkin kulkea vähän jaloissa ja hyppiä vasten, mitä ei ole ennen tehnyt. Vähenee kyllä päivä päivältä. Helppohan sen kanssa on liikkua, kun se on niin kiltti ja nyt vielä normaalia kuuliaisempi. 

Perjantaina (15.11.) taistelin viimein Korpun kärryihin korjatut renkaat paikalleen, mitkä siis sain viimein alkuviikosta takaisin. Nehän siis oli korjattavana meillä töissä kunnossapidon kavereilla siitä asti, kun sattui se äksidentti ja niistä alkoi kuulua kummallista ääntä. Nyt toimii taas. Käytiin pienesti kokeilemassa, vain reilun kolmen kilometrin verran, kun kello oli jo aika paljon, ennen kuin päästiin matkaan. Käytiin vielä sen jälkeen Peikon kanssa vähän lenkkeilemässä, ennen kuin palautin ponin pihattoonsa.

Lauantaina (16.11.) käytiin Korpun kanssa pienellä maastolenkillä ratsain. Lannan lappauksessa ja jalkojen pesussa meni sen verran aikaa, että pimeä meinasi yllättää, muttei ihan yllättänyt. Oli minulla kyllä otsalamppu mukana, muttei sitä tarvittu, ennen kuin pihatolle mennessä sitten myöhemmin. Peikon kanssa kävin vielä pimeässä kipittelemässä pienen lenkin, ennen kuin läksin takaisin kotiin. Ja juorusin tallikaverin kanssa.

Sunnuntaina (17.11.) Käytiin sitten kimppalenkillä molempien poikien kanssa. Tehtiinkin vähän pidempi lenkki ja ponilla oli virtaa vaikka muille jakaa. Hirveä vauhti päällänsä kokoajan. Jossain vaiheessa oli pakko rääkästä muutama kirosana, että alkoi kuunnella, kun oli alussa korvatkin hiukan hukassa. Sen jälkeen alkoi sujua, vaikka kovaa mentiin silti.

Maanantaina (18.11) käytiin Peikon kanssa töiden jälkeen pienellä pyörälenkillä. Ehdittiin vielä levätäkin, ennen kuin viiden jälkeen lähdettiin ajelemaan Myllykoskelle treenikaverin pihalle ja autotalliin nosetreeneihin. Ihan ei ollut Peikossa intoa ja sellaista paloa kuin toivoisin, mutta toimi kuitenkin ihan mukavasti. Ensin oli autotallissa, jossa siis ei ollut autoa, vaan varastona oli lähinnä, kaksi piiloa. Molemmat olivat noin nenän korkeudella. Hissukseen nuuskutteli ja löysi siinä samalla hajupiilotkin. Mitään ilmaisua ei oikein tullut, eikä sitä ole opetettukaan, mutta on yleensä tökkinyt kuonolla. Nyt vaan pysähtyi, jolloin palkkasin. Toisena tehtiin autotallin ulkoseinään piilotettu haju. Siihen joutui hiukan jo nousemaan, mutta ihan hyvin meni sekin. Muuta ei tehty. Tässä tapauksessa vähemmän on todellakin enemmän. Kotona oltiin vasta yhdeksän jälkeen, kun jotenkin taas vaan aikaa meni, vaikkei meitä edes ollut kuin kolme. Treenaavia koiria oli kylläkin viisi.

Ensimmäinen viikko ilman Noksua selätetty. Ensin käytiin molemmat Peikon kanssa vähän ylikierroksilla, kunnes tuli hirmuinen väsymys, lähinnä minulle. Toinen viikko alkoi jo aika normaaleissa tunnelmissa. Kai tämä tästä. Ihan sujuvasti olen saanut työnnettyä koko asian kyllä mielestäni. Kun vaan ei pysty vielä ajattelemaan, ilman että tulee itku. Mutta kuten sanottu, kai tämä tästä.