Sadepäivän pohdintoja

Lauantaina oli aurinkoista, mutta kovin tuulista. Aamulla löysäilyä kotona ja ennen puolta päivää jo tallille. Ensin hetki lannan lappausta laitumelta, samalla kun odottelin lauman siirtymistä takaosasta lähemmäksi. Kambur siitä sitten narun päähän, kun alkoi olla liikaa uteliaita turpia vieressä ihmettelemässä. Ratsutreeniä taas suunnittelin, mutta myrskyisän tuulen vuoksi, luovuin ajatuksesta, kun ei tuolla tiellä kuule edes omia ajatuksiaan, saati sitten lähestyviä autoja ja kentällä taas pöllyää niin, ettei oikein hengitys kulje. Lähdettiin kuitenkin liikenteeseen, mutta kärryn kanssa. Se tuntuu jotenkin turvallisemmalta vaihtoehdolta, koska on molemmille jo rutiinia. Kovin oli tahmea poni. Joutui ihan kunnolla käskemään, että sai edes jotain liikettä siihen. Hetki juostiin ihan vauhdilla sitten, kun saattoi hiukan heittää hernettä turpaan käskemisestä, hiukan korjailtiin kiristävää rintaremmiä ja jatkettiin normaalivauhtista käyntiä loppumatka. Toivottavasti oli vain se rintaremmi syynä laiskuuteen. Reilu tunti kului tällä kertaa 6km lenkkiin, koska alku mentiin matelemalla.

Ja huppukin oli pysynyt päässä. Korppu ja Leevi, samikset ystikset tiimilätsissään.

Tallilta suunnistin suoraan Siltakylään ja koirien kanssa lenkille. Koirien, jotka siis olivat istuneet autossa tähän asti. Tehtiin 1,5 tunnin lenkki järvien ympäristössä. Ei siis oltu kaukana, mutta matkaa ja aikaa saatiin kokoon kuitenkin ihan hienosti. Kotiin kaupan kautta ja ruoan laittoon.

Niin kuivaa on ollut, että mustikan lehdet on ruskettuneet. Ovat siis kuivuneet ja palaneet ja mustikat on muuttuneet rusinoiksi, hyvin pieniksi rusinoiksi. Taustalla Huutjärvi.

Sunnuntaina sitten satoikin vettä pitkästä aikaa, todella pitkästä aikaa. Ja ihan kunnolla, eikä vaan hetkellisesti muutamaa tippaa, kuten on tämän kesän agenda ollut. Kotipäivää pukkasi siis. Kuka sitä nyt viitsisi sateessa ulkoilla, jos ei ole pakko.

Niin kuivaa on, ettei maa oikein ime.

Vaan lakkasi se sade kuitenkin, vaikka lupasivat sitä koko päiväksi. Joten tallille sitten kuitenkin tuli lähdettyä. Käytiin porukalla lenkillä eli siis koirat ja Korppu. Ihan mukavaa rentoilua pitkästä aikaa, kun eipä moista ole helteiden vuoksi oikein voinut harrastaa. Kaikilla taisi olla ihan mukavaa. Ja sadekin pysyi poissa ihan koko tallireissun ajan. Alkoi se sitten myöhemmin kyllä uudestaan. Siinä lenkkeilyn sivussa tehtiin Skorpanin kanssa pieniä jumppajuttuja eli lähinnä ylämäkeen peruutusta. Ensin se ei olisi oikein halunnut, mutta kun siitä namia sai, muuttui asenne äkkiä ihan jopa innokkaaksikin. Hassu poni.

On tässä tullut taas mietiskeltyä yhtä ja toista ja vähän kolmattakin. Kun, mikä hätä ihmisillä oikein on nuorten hevosten kanssa? Jos kolmivuotiaan omistaja sanoo, että on pakko alkaa ajattelemaan, ettei se enää mikään lapsi ole ja sen pitää jo alkaa tekemäänkin jotain. Joo, tehdä toki kolmivuotias jo voikin, mutta lapsi se silti vielä on. Eikä se pilalle mene, vaikkei mitään teekään. Ennemmin ne pilalle menee liialla hätäilyllä. Kuinkahan monta kertaa olen kuullut ihmettelyä, ettei omalla nelivuotiaalla jo ratsasteta. Tai että viisivuotiaan pitäisi jo osata vaikka mitä. Tai sen kolmivuotiaan. Tai jopa kaksivuotiaan. Ei tästä ole kauaa, kun kuulin kaksivuotiaan omistajalle sanottavan, että hyppää kyytiin vaan, kyllä se siitä oppii. Mitään selkäännousua on turha erikseen opettaa tai siihen ratsastajaan totuttaa, suoraan asiaan vaan. Toivon, että oli vitsi. Ja toivon, että omistaja on viisaampi. Onneksi taitaa olla.

Nuorisoa, Skorpan 4v ja Dali 3v. Mielenkiinnolla odotan, mitä näistä vielä tulee. Jotain kuitenkin tulee, se on selvää. Hitaasti mutta varmasti. (kuva @Tuuli Jääskeläinen) 

Sitten se, ettei oletetakaan hevosen oppivan tiettyjä asioita tai ei ymmärretä, että niitä voidaan opettaa. Lähinnä kyse siis hevosen käytöksestä. Kuinkahan monta kertaa oltiin jo syöksymässä pitelemään kiinni, kun harjoiteltiin Korpun kanssa selkäännousua. Homma oli vasta vaiheessa, eikä se jaksanut aina seistä paikallaan, kun ei vielä ihan ymmärtänyt jutun juonta. Minä en siis todellakaan halunnut ketään pitämään hevostani paikallaan, jotta minä olisin päässyt sinne selkään väkisin, vaan minä opetin sitä haluamaan minut selkäänsä. Siinä on vissi ero.

Minusta on myös itsestään selvää, ettei hevoset esimerkiksi tule härkkimään heinien jaossa niitä heiniä siitä sylistä tai varsinkaan siinä kohtaa ei ruveta tappelemaan niistä heinistä. Tai että, ruokakupille ei syöksytä, kun se vielä on ihmisen kädessä. Tai että ylipäätään ihmistä väistetään aina, eikä siitä edes keskustella. Vaan kun oletus usein on se, ettei sinne laumaan voi mennä niitä ruokkimaan, kun nehän tulee päälle, vaan heinät heitetään aidan yli, ettei vaan satu mitään. No, ei ne tule, jos ne on opetettu toimimaan toisin. Tai ylipäätään kunnioittamaan ihmistä.

Sitäkin olen taas miettinyt, että miksi ihmiset ei tajua hevosen olevan kipeä, vaikka se hevonen suorastaan huutaa, kuinka sitä sattuu. Ei kun se on vaan uppiniskainen, eikä halua liikkua. Juu, varmasti sitäkin, mutta syystä. Ei kai kukaan halua liikkua, jos se tekee kipeää. Tai jos satulavyötä kiristettäessä, hevonen yrittää purra, niin sehän on vaan vihainen ja ainahan se on niin tehnyt. Niin miksi? Melko varmasti siksi, että se sattuu tai on muuten vaan epämiellyttävän tuntuista. Pitäisikö siis tehdä jotain? No, varmasti pitäisi. Mutta menepä sanomaan siitä, niin minä olen hankala ja kaikkitietävä sitten, eikä siinä hevosessa mitään vikaa ole, kun se on vaan hankala. Pidän siis suuni kiinni ja yritän olla näkemättä ja varsinkin tuntematta. Onneksi kuitenkin suurin osa näkee ja ymmärtää, eikä hevosten tarvi kärsiä turhaan. Toivottavasti tämä koskee myös omiani. Pelottaa ajatus, etten näe/huomaa, että jotain on pahasti vialla.