Vihdoinkin rauha maassa

Alkuviikosta saatiin viimeinkin väliaita ja lauma on nyt jaettu kahteen. Issiponit ja neljä shettistä toisella puolella ja pikku Sulo, Ilmari ja isot toisella. Ainoa harmi on nyt, että parhaat kaverukset Sulo ja Kambur on erotettu, mutta näillä nyt mennään. Kamburia ei näytä haittaavan, Sulo jonkin verran passaa aidalla. Sekin on vähentynyt kyllä viikon edetessä. Aluksihan Kambur oli Ilmarin laumassa, kun se kuulemma ei halunnut siirtyä, vaikka totuus oli ettei Ilmari laskenut sitä. Keskiviikkona pääsi issi-shettislaumaan, kun ilmoitin että siirrän sen ja sillä hyvä, eikä se ole juuri aidalla näyttänyt roikkuvan, vaan rapsuttelee kovasti Luippiksen kanssa ja on muutenkin ihan oma rasittava itsensä.

Ljúfur on myös ihanan rento ja iloinen, vaikkakin yhä pakenemiseen riittää se että Ilmari nostaa päänsä ruohosta toisella puolella. Se on kuitenkin huomannut, ettei kukaan silti hyökkää ja uskaltaa jopa hengailla ihan lähellä Ilmaria rennosti laiduntaen. Jos siis Ilmarikin laiduntaa. Ja mikä parasta, se uskaltaa mennä juomaan ja voi selvästi paremmin myös fyysisesti. Enää se ei ole kireä ja kuiva ja jäykkä, vaan jopa hieman löysä, mutta liikkuu myös huomattavasti paremmin. Vihdoin voin rentoutua.

Viime viikot on olleet ihan kauheita. Katselin äsken "päiväkirjasta", että viimeisen kolmen viikon aikana Ljúfur on liikkunut kerran ratsain ja kaksi kertaa ohjasajaen. Se on ollut joko liian väsynyt tai rikki jostain tai sitten en ole vaan halunnut mennä lähellekään sitä, jottei joudu hyökkäyksen kohteeksi. Kambur on poistunut laitumelta tasan kerran ennen tätä viikkoa, jolloin torstaina hain sen hoidettavaksi.

Viime viikon keskiviikko oli ihan kauhea päivä. Ensin minulta meni noin 40 minuuttia saada ponini laitumelta, kun Ilmari aina hyökkäsi ja ponit pakeni ja taas sai aloittaa alusta. Vihdoin oli ponit siellä missä pitääkin ja sain Ljúfurin hoidettua. Takaisin vieminen olikin sitten kuin pahinta painajaista. Ensin Kambur, jonka sain juuri ja juuri aidan sisäpuolelle kun Ilmari hyökkäsi. Kambur pakeni, portti joka oli vielä auki ja käsissäni, hajosi. Sähkö oli päällä, joten en voinut koskea siihen, enkä päässyt laittamaan sähköä pois, kun loppu porukka tunkeili portilla. Huusin apua ja sainkin. Kiitos Tuuli! Kädet tärisi, enkä meinannut saada porttia korjattua. Viimein päästiin pyydystämään Kamburia vaan Ilmari ajoi sitä aina kauemmaksi. Saatiin kuitenkin siltä riimu pois pienen "neuvottelun" jälkeen.

Ljúfur sitten. Ilmari seuraili kauempana aidalla poneja, joita ajettiin viereisellä pellolla, joten ajattelin, ettei se nyt tule ja työnsin Luippiksen kiireesti laitumelle. Vaan samalla hetkellä hyökkäsi myös Ilmari ja Ljúfur pakeni. Ikinä en ole nähnyt poniani yhtä kauhuissaan. Poni joka on aina pysynyt aidassa, vaikka aidat olisivat olleet maassa ja kaveri teillä tietämättömillä, oli valmis tulemaan läpi sähköstä. Sain sen estettyä, kun ei se ylitseni kuitenkaan juokse, mutta pahaa teki. Se katse, se syytös. Kun se itku silloin alkoi, sitä riittikin sitten monta päivää. Olo oli sellainen, että jos yhtään olisi taipumusta, olisin varmaan vetänyt ensin pään täyteen ja sen jälkeen ranteet auki. Vaan kun ei ole, tyydyin vaan parkumaan. Ljúfurin kävin hoitamassa, jos Ilmari sattui olemaan poissa laitumelta. Jos ei, käännyin pihasta takaisin kotiin. Kerran yritin hoitaa sitä laitumella, mutta silloinkin Ilmari hyökkäsi, joten en yrittänyt toista kertaa.

Nyt alkaa oma olo normalisoitumaan. Parina päivänä olen jo jaksanut puuhastella ponienkin kanssa. Ljúfur oli eilen ohjasajolenkillä. Ihan innoissaan lähti ja ylähuuli kilometrin mittaisena reippaasti painatti eteenpäin. Mutta, aina on se mutta. Häntä oli kokoajan painettuna kiinni peppuun ja oli tosi herkkä kaikesta takana tapahtuvasta. Ihan lopussa alkoi rentoutumaan myös takaa. Kyllähän se tiesi, ettei kukaan hyökkää, mutta mielleyhtymät oli selvästi hyvin voimakkaat. Toivotaan, että menee ohi.

Kambur taas. No, Kambur on herkkä jaloistaan, varsinkin takajaloista. Johtuuko Ilmarista vai siitä, kun en ole päässyt sitä käsittelemään, en tiedä. Nyt kuitenkin etujaloilla kauhotaan tai heittäydytään polvilleen, kun yritän putsata kavioita. Takajaloilla ladataan ihan kunnolla. Häntää ei myöskään meinaa antaa harjata. No, kyllä tämä taas tästä.

Torstaina puettiin Korpulle myös kuolaimet, nyt toista kertaa ihan kunnolla. Saatiin ne myös säädettyä paremmin kun viimeksi ja suukin oli jo aika rauhallinen. Ihan vähän satunnaista kuolaimen pyörittelyä oli havaittavissa. Käytiin tien päässä kääntymässä ja nyt se ei edes jumitellut enää takaisin tullessa, kuten on tehnyt pitkän aikaa, kun ei halua takaisin kotiin. Siitäkin hyvä mieli. Kaviot kun saisi vielä hoideltua, niin voisikin alkaa taas ihan treenaamaan.

Kaksi ensimmäistä kuvaa vanhoja, viimeiset kaksi tältä viikolta...