Poneista...

Nyt kun kelit ovat olleet parhaat mahdolliset, on taas mennyt lenkkeily ajoittain hieman överiksi. Ljúfurin, Diivan ja Noahin kanssa on tehty viikonloppuisin kahden kolmen tunnin lenkkejä, sillä seurauksella että minun polveni on taas kipeytynyt. Limppu ja Maru ovat päässeet helpommalla, mutta liikkumaan ovat joutuneet nekin. Kesäaikaankin kun taas siirryttiin niin illatkin on valoisia liki yhdeksään eli aikaa on ihan mukavasti liikkua ja treenatakin.

Eilen oli tarkoitus tehdä Limpun kanssa jotain pientä pihalla, mutta koska se on meistä molemmista tylsää, muutettiin suunnitelmaa ja lähdettiin käymään postilaatikolla. Ja kun Limppu oli niin kovin hyväntuulinen ja rento, päätettiin jatkaa vielä siitäkin pidemmälle. Ekat 500 m päästiinkin ihan mukavissa tunnelmissa, mutta sitten alkoi herra hevoisen stressitaso taas nousta. Kun vielä naapurin auto pysähtyi taakse ja sieltä nousi ihminen, jolla vielä oli meille asiaa, niin eipä enää pitänyt Limpun hermo ja poni yritti poistua paikalta pelästyttäen naapurin rouvan pahanpäiväisesti. Rouva kuitenkin toipui nopsasti ja saatiin takaisin tullessa poimia heidän portiltaan mukaan kassillinen kuivia leipiä.

Matka jatkui samoissa merkeissä ja kilometrin kohdalla jo käännyttiinkin ympäri, koska en uskaltanut sinkoilevaa ponia viedä liukkaaseen alamäkeen. Se kun oli jo kerran meinannut mennä kunnolla nurin. Viimeiset sadat metrit ennen kotia mentiin onneksi ihan rennoissa tunnelmissa taas, joten kaikesta huolimatta molemmille jäi hyvä mieli lenkistä. Limppu oli ihan hikinen kaikesta stressaamisesta, vaikka parin kilometrin kävely ei muuten hikeä pintaan olisikaan saanut.

Kotona vaihdoin ponia lennosta ja nappasin vielä Diivan ja Noahin mukaan ja palasin kylän raitille. Ljúfur oli oma reipas itsensä, mutta pöllöilyenergia oli onneksi jäänyt kotiin tai tipahtanut edellisellä lenkillä matkasta, kun ponin kaikki etujalat pysyivät koko matkan mukavasti maan tasossa. Mörköjäkään ei näkynyt tällä kertaa. Kotimatkalla piti taas pyörähtää muutama kerta selän kautta ympäri kun hikihän hepulle oli kävellessä tullut, vaikkei tällä kertaa reilu tuntia pidempää lenkkiä tehtykään. Tiet on kuitenkin aika raskaat kulkea. Osittain pehmeää hiekkaa, osittain jäätä ja sohjoa ja kun aurinko vielä porottaa kirkkalta taivaalta, on paksu talviturkki vähän liikaa. Hiki tuli minullekin, vaikka olinkin vähentänyt vaatetusta jonkin verran.

Siinä taas kävellessä tuli mietittyä noiden poikien eroja. Kun Limppu stressaantuu tai pelästyy, se pukittaa ja yrittää poistua paikalta. Ljúfur taas samassa tilanteessa yleensä vain pysähtyy paikalleen pörisemään. Kun sitten ihan vallan kunnon tilanne tulee, Ljúfur nousee ennemmin pystyyn kuin pukittaa. Ljúfurilla on myös hauska tapa innostuessaan käyttäytyä ennenminkin kuin vuotias orivarsa, eikä 16-vuotias ruuna, mikä se todellisuudessa on. Etujalat huitoo ja pää heiluu ja tyypillä on niin hiton hauskaa pyöriessään mamman ympärillä yrittäessään haastaa leikkiin. Herra islantilaiselta kun on vähän jäänyt väliin se luokka koulussa, missä on opetettu että ihminen ei ole sama kuin hevonen ja ihminen ei välttämättä tykkää kun sitä kohdellaan hevosena. Minua silti vain naurattaa kun vaaraahan tuosta ei missään tilanteessa ole. Aina se pysyy käsissä, eikä nyt ihan ihollekaan yleensä tunge. Limppu jos käyttäytyy edes vähän vastaavalla tavalla, kuten se tuossa viime viikolla lenkkeillessä tekikin, minua ei naurata yhtään. Niin hyvin se on saanut mamman tempauksillaan pelästytetyksi, että paniikki iskee ihan selkäytimestä heti kun Limppu vähääkään tekee muuta kuin kävelee rentona pää alhaalla.

Siltikään minua ei yhtään arveluta nousta sen selkään tarhassa ilman minkäänlaisia vermeitä. Päinvastoin. Jos on huono päivä tai muuten vaan väsyttää ja laiskottaa, mikään ei piristä niin hyvin kuin hetki oman rakkaan ponin selässä ihan ponin ehdoilla, yrittämättäkään tehdä muuta kuin vain rentoutua ja nauttia. Justiinsa tuossa viikolla yhtenä päivänä siellä taas istuskelin rapsuttelemassa kutiavaa ponia. Tarhaan mennessä väsytti eikä yhtään olisi huvittanut lähteä lenkille, mutta kun hyppäsin alas selästä, olin taas pirteä ja nappasin samoin tein toisen poniinin ja koirakset matkaan ja painuin baanalle. Hevosissa vaan on uskomaton voima.

Torkkuva poniini ♥