Yllä olevan päivityksen laitoin eilen facebookiin. Se tarkoittaa siis sitä, että jo vuosi on takana yhteiseloa pienen kirjavan ja omapäisenkin issiponin alun kanssa. Tosin pieni se ei ole koskaan ollutkaan tai ei ainakaan tämän vuoden aikana, mitä sen olen tuntenut. Kirjava, kyllä. Omapäinen, kyllä. Mutta ei pieni.
Eilen Korppu pääsi ensimmäisenä hoidettavaksi. Pestiin kuraiset jalat ja harjattiin pois kilokaupalla irtokarvaa, selvittiin harja, mutta häntä annettiin olla, ettei ohene entisestään, kun oli niin kovin kurainen. Sekin olisi siis kannattanut pestä, muttei nyt tällä kertaa sitä kuitenkaan tehty. Kentällä yritettiin pyöriä hetki liinan päässä ympyrällä, muttei siitä oikein mitään tullut ja mentiin tielle kävelylle. Samalla treenattiin taas selkäännousua.
Jännästi tuntuu, että vuosi on hujahtanut ihan hetkessä, eikä mitään olla vielä ehditty tehdä. Miten se nyt muka on jo vuoden ollut? Ja toisaalta taas tuntuu hullulta edes ajatella, ettei sitä vielä hetki sitten tuossa ollut. Ihan kuin se olisi kuulunut kuvioon jo paljon kauemminkin. Niin se on ihmismieli kummallinen.
Tänään saatiin ilouutisia pohjanmaalta, kun Noahin morsian oli aamuvarhaisella synnyttänyt yhden urospennun.
Kaikki oli sujunut hyvin, vaikka pientä pelkoa ilmassa olikin, kun tiedossa oli, että sieltä vain yksi pentu oli tulossa. Se olisi voinut kasvaa niin suureksi, että synnytys olisi ollut vaikea, mutta niin ei onneksi ollut. Pentu on ihan normaalin kokoinen ja varsin elinvoimainen. Hyvin tumma se on väritykseltään, vaikka niskassa hieman valkoista onkin. Mielenkiinnolla jäämme odottamaan, minkälainen kaveri tästä kasvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti