Oivalluksia

Olin viikonloppuna paikallisen palveluskoirayhdistyksen pikkujouluissa, jotka oli järjestetty korona-ajalle turvallisimmalla tavalla tottiskentällä. Tarjolla pientä purtavaa ja koirille hupinumerona namipujottelua. Ei ollut yleisöryntäystä, mutta muutama vanha kaveri, joita en ole nähnyt vuosiin. Oli kiva juoruta. Samalla tein Lystin kanssa namipujottelun lisäksi myös tottista, kun nyt kerran kentällä oltiin. Namipujottelu meni alun säätämisen jälkeen oikein hienosti, kunhan saatiin juonesta kiinni. Avainsana oli lelu, joka menee ainakin lähes aina ohi ruoasta. Ei kiinnostanut Lystiä nakinpalat tai kissanruoka, kun oli lelukin tarjolla. Tottistreenikin meni ihan kivasti. Ei me ihmeitä tehty. Vähän pidempi pätkä seuraamista, kun oli tilaa ja jääviä sekä luoksetuloja. Seuraaminen on mitä on, siihen tarvii perehtyä nyt paremmin, kun vire ei vaan kestä, vaikka olisi mitä tarjolla. Jäävät, peruuttaen yhä, sujuvat hienosti ja luoksetulokin oli hieno. Ihan hyvässä mallissa siis, varsinkin treenimäärään nähden.

Mitähän tässä oikein tapahtuu?

Oltiin viime viikolla myös Kouvolassa treenaamassa. Kyselin joku aika sitten facessa treeniseuraa. Ei juuri ollut kannatusta, mutta yhden tarjouksen sain, johon toki tartuin. Yksin kun ei tahdo oikein motivaatio riittää. Oltiin siis viime viikolla koiraklubilla osittain samalla porukalla kuin viime talvena nosetreeneissä. Heillä on halli vuokrattuna ja sain kutsun mukaan. En siis aio joka viikko sinne ajella, vaan sen verran, että jaksaa taas kotona yksin puurtaa. 

Treenit nyt oli mitä oli, kun en ollut oikein suunnitellut, koska keskityin enemmänkin siihen, että Lystille uusi paikka ja tilanne, joten ylikierrokset taattu, eikä siis keskittyminen riitä mihinkään oikeaan työntekoon. No, olin väärässä. Se oli innoissaan, mutta keskittyi hyvin. Niinhän se yleensäkin tekee, nyt kun näin ajattelee, keskittymisongelma on enemmänkin minun päässäni. Noah kun myös kiihtyi uusissa tilanteissa, eikä sitten pystynyt keskittymään. 

Tehtiin kuitenkin kolme kierrosta. Ensimmäisellä vain jotain sivulletuloja ja muuta pientä, sen lisäksi että leikittiin. Toisella seuraamista ja jääviä, sekä merkin kiertoa ja kapulan pitoa. Kolmannella taas vaan leikkiä ja muuta pientä. Kolmas kerta oli jo liikaa, kun alkoi kiinnostua hajuista lattiassa, mitä ei yleensä tee. Siksi siis vain superhauskoja juttuja.

Väsynyt treenaaja

Näiden kahden eri koiraharrastusporukan tapaaminen näin lähellä toisiaan, sai minut taas ajattelemaan sitä, kuinka tärkeää onkaan tuntea kuuluvansa porukkaan. Ja se taas liittyy aika lailla ainakin minun kohdallani siihen, että ne arvot ja periaatteet ovat suurinpiirtein samoja. Toki muitakin syitä on, mutta tällä kertaa tämä oli lähinnä se, joka tämän oivalluksen aiheutti. Kouvolaan on aina kiva mennä treenaamaan, vaikka sitten olisi kuinka vierasta porukkaa paikalla. Siellä on kaikilla kuitenkin pääasia se yhteinen kiva puuhastelu koiran kanssa. Tavoitteita on, muttei väännetä kulmat kurtussa, vaan otetaan se koira huomioon. Vaikea selittää, mutta tuntuu hyvältä ja voi olla juuri sitä mitä on. PK-kentällä taas kukaan ei vahingossakaan sano mitään hyvää ihan noin vaan spontaanisti ja hallinta tuntuu olevan se tärkein juttu, keinolla millä hyvänsä. Ja jos et ole aktiivi harrastaja siinä sakissa, kukaan ei ole kiinnostunut pätkääkään siitä sinun koirastasi, oli se sitten minkälainen tahansa. Jotenkin sisäpiirijuttu enemmänkin. Siellä oli silloin myös kaveri tästä samalta kylältä ja hän oli ainoa, joka millään tavalla ylipäätään huomio Lystin tekemisen, saati että antoi positiivista palautetta muillekin. En ihmettele yhtään, ettei hänkään kyseisissä piireissä viihdy. Ja mainittakoon vielä, että ennen olen tosiaankin viihtynyt nimenomaan PK-kentällä ja niissä piireissä ja nyt halusin vaan kotiin. Onko syy tähän porukka, joka on aikalailla uusiutunut vai omien ajatusten ja toimintatapojen muutos, tiedä sitten. Lajia on silti ikävä, hyvin hyvin suuri ikävä.

Hevosten kanssa on vähän sama juttu. Vanhalla tallilla oli moni asia huonosti tai ainakin huonommin kuin nykyisellä tallilla. Siksi me muutettiinkin, kun poni ei enää voinut hyvin, enkä minäkään lopussa. Siellä oli kuitenkin myös sellaista porukkaa, jonka seurassa tuntui kotoisalta. Toki isolle tallille mahtuu porukkaa laidasta laitaan, mutta aika montaa on sieltä ikävä. Nykyään kaikki on sillä tavalla hyvin, että kaikki hommat hoidetaan viimeisen päälle, eikä tarvi varmasti huolehtia siitä, tuleeko poni hoidetuksi niin hyvin kuin mahdollista. Poni viihtyy ja porukkakin on ihan mukavaa, mutta kuitenkin on jotenkin ulkopuolinen olo, kun omat ajatukset hevosen kanssa harrastamisesta on niin kaukana muista kuin vain voi. Ratsastus kun tuntuu olevan ratkaisu kaikkeen ja sekin ajatus on yhä vallalla, että hevoset pelleilevät ja toimivat kyllä, kun vaan vaatii. Pitäisi olla napakampi, eikä kysellä hevosen mielipiteitä. Käynkin aika paljon illalla, kun talli on jo tyhjentynyt. Puitteethan on ihan huimat ja toisaalta viihdynkin, kun porukkakaan ei missään tapauksessa ole epämiellyttävää, kunhan ei tarvi toimintatavoista keskustella, koska sitten taas alkaa ahdistaa ja kun minua ahdistaa, niin sitten ahdistaa poniakin, eikä oikein mistään tule mitään.

Siellä ne on kaikki minun nelijalkaiset ystäväni, kun vaan tarpeeksi tarkasti katsoo.

Ponin kuulumisissa ei ole paljonkaan kertomista. Sen paino on mukavasti laskusuunnassa, vaikkakin on taas kerännyt jostain syystä nestettä. Ollaan liikuttu lähes päivittäin, mutta suurimmaksi osaksi maasta käsin. Ei vaan ole huvittanut tehdä mitään muuta. Sitäpaitsi silla tavalla saan koko porukan samaan aikaan lenkitettyä, eikä tarvi tuolla pimeässä ja kylmässä ylen aikaa kuljeskella. Selkäänkään en ole kiivennyt reilusti yli kuukauteen. Ajettu sentään ollaan silloin tällöin, 1-2 kertaa viikossa maksimissaan. Ei aina sitäkään. Eikä mitään kummoista lenkkiä silloinkaan, kun ei paljoakaan tuntia kauempaa tarkene kärryillä istuskella. Ja jos oikea talvi tulee, niin vielä vähemmän tarkenee. Nythän on kuitenkin vielä plussan puolella.

Kirkko juhlavalaistuksessa lauantaina (5.12.), Pyhtään keskiaikainen kivikirkko 560v.

Onneksi enää vain kaksi viikkoa ja pimeys alkaa paeta. Joulu ja uusivuosi kun on mennyt, niin sitten jo ollaan voiton puolella ja valo lisääntyy kokoajan kiihtyvällä tahdilla, eikä kevääseen ole enää kauaa. Jos sitä vaikka innostuisi taas tekemään jotain hyödyllistä tuon poninkin kanssa, joka kääntyy jo 7-vuotiaaksi. Mihin tämä aika oikein menee?