Pentujuttuja

Pennut siis syntyivät 8.8. ja niitä on viisi, kaksi urosta ja kolme narttua. Ne ovat rodultaan pieniamerikanpaimenkoiria ja niiden emä on pieni bluemerle narttu Neneh ja isä kookas blacktrikki uros Unski. Molemmat pentueen pojat ovat trikkejä.

Pentujen tervehtimisreissu meni hyvin. Osasin perille, vaikka navi vähän kikkailikin ja sitä joutui hiukan säätämään. Osasin vielä poiskin, vaikka yhden pikku mutkan tein, kun en laittanut navigaattoria päälle ja käännyin toiseen suuntaan kuin mitä intuitio sanoi. Mitä tästä taas opimme. Usko aina intuitioon.

Pennut olivat söpöjä. Ja pieniä. Ihan hirvittävän pieniä. Tassut suurinpiirtein peukalonpään kokoiset. Ja oli ne kyllä vielä niin vauvoja, vaikka kovaa menivätkin sen hetken kun hereillä jaksoivat olla. Pojista toinen on ollut alusta asti suosikkini, vaikka en edes tunne heitä. Intuitio? Tiedä sitten. Nyt kuitenkin kun heidät tapasin, ei enää ollutkaan ihan niin selvää suosikkia. Kovin tasaisia kaikki. Pojista isompi, työnimeltään Onni, oli rauhallisempi, kun taas pienempi, Jack, vilkkaampi. Mitään suuria eroja ei siinä hetkessä pystynyt näkemään, mutta kasvattajan sanoin Jack on energisempi vekkuli ukkeli.

Oikealla narttu Tirri, sen vieressä Onni ja alimpana Jack.

Hirmu reippaita olivat kaikki, vaikka luonne erotkin sieltä kyllä erottuivat. Pojista onni vaikutti enemmän oman tiensä kulkijalta ja vähän haaveilijalta, ehkä myös kiltimmältä/pehmeämmältä. Jack taas oli melkomoinen riiviö. Se otti aika ronskisti siskoa niskasta ja ravisti ihan kunnolla. Jack vaikutti myös pidättyväisemmältä ihmisten suhteen, mutta muuten se oli varsin itsevarma. Siellä ollessa tuntui ihan siltä, ettei oikeastaan ole niin väliä, kumpi meille tulee, mutta jo kotimatkalla mieli muuttui. Tai siis palasi entiseen, koska Jack nyt vaan on 💗 Se on ollut ihan syntymästään asti se suosikki. Jotenkin se on vaan puhutellut minua enemmän kuin muut yhteensä. 

Kysyin tietty joko oli ajatusta, kumpi pojista meille tulisi. Kerroin myös Jackin suosikkiasemasta, mutta sanoin senkin, ettei se nyt enää ole niin selvä, kun on pennut tavannut. Vielä kysyi kasvattaja, minkälaisesta koirasta pidän. Toisen pojan perhe oli tulossa katsomaan pentuja seuraavana päivänä ja siitäkin riippuisi, kumpi olisi meidän lauman jatke.

Seuraavana päivänä sitten tuli viesti, että toiset tykkäisivät rauhallisemmasta eli kävisikö minulle Jack. Ja tottakai se kävi. Jack siis muuttaa meille lokakuun alussa ja hänen nimekseen tuli Joiku. Häntä on jo alettu kutsumaan sillä nimellä.

Miksi juuri pieniamerikanpaimenkoira? Niin. Aussit ovat aina olleet sydäntäni lähellä. Hakuporukassa on ollut muutama todella kiva aussi ja ulkonäkökin on miellyttänyt, kun eivät ole olleet karvaisia näyttelypuudeleita vaan kevyempiä paimen- tai sekalinjaisia. Silti koko ja turkki on arveluttanut, joten en ole sellaista sitten sen vakavammin itselleni harkinnut. Silloin kun viimeksi koiraa itselleni etsin, googlettelin huvikseni aussimixejä, jos sitä kautta löytyisi pienempi "aussi" ja sieltä putkahti rotu nimeltä pohjoisamerikanpaimenkoira tai pieniamerikanpaimenkoira. Koskaan en ollut kuullutkaan moisesta. Taas googlettelin. Ja sain tietää, että rotu on jalostettu pienikokoisista ausseista, eikä muita rotuja ole käytetty. Täydellistä, juuri sitä mitä olin tietämättäni etsinyt. No, ei niitä pentuja ihan niin vaan sitten löytynytkään ja loppujen lopuksi Lysti tuli taloon.

Hän on Joiku eli Pitmywits It´s Not Unusual (kuva Emma Hurme)

Sittenhän vielä kävi niin, että tuttu, jolla oli ennestään appenzelli sekä aussi, ottikin kolmanneksi pampain. Se vaikutti alusta asti tosi hauskalta tyypiltä ja vahvisti mielipidettäni siitä, että sellaisen haluan.

Nyt sitten on jo jonkin aikaa ollut ajatus, että meille tarvittaisi kolmas koira. Lysti tarvii kaverin ja Peikko rauhaa. Minä voisin keskittyä Lystin kanssa ainoastaan PK-lajeihin ja toisen kanssa voisi tehdä muita lajeja. Sitten sillä tutun uroksella kävi narttu vieraisilla ja narttukin vaikutti kivalta. Ensin ohitin tiedon ajatuksella, että varmasti on jo varauksia vino pino, turha yrittää. Kun sitten tiineys varmistui, mietin hetken ja totesin että saahan sitä kysyä. Kun nyt kuitenkaan ei ihan nyt just ollut aikomus ottaa koiraa, niin ei sitten edes niin paljon harmittaisi, jos ei sieltä vihreää valoa näytettäisi. No, vastauksena sain että narttuja on kysytty, uroksia ei niin paljoa ja katsotaan mitä sieltä syntyy. Sitten jännitettiin synnytyksen käynnistymistä ja itse synnytystä reaaliajassa instan välityksellä. Ja kaksi urostahan sieltä sitten tuli ja heti seuraavana päivänä kasvattajalta viesti, että toinen voisi tulla meille, jos kaikki menee hyvin. Ja tässä sitä nyt ollaan.

Mitenkään en enää malttaisi odottaa pennun kotiutumista, mutta onneksi kuitenkin aika tuntuu menevän nopeasti kaikesta huolimatta. Enää reilu kaksi viikkoa.