Että sellainen talvi...

Tältä näytti tänään lenkille lähtiessä tuossa neljän huitteissa.

On sitä luntakin.. vähän.

Koirat irti ja sitten läks. Metsätiellä on sentään vielä vähän lunta.. ja jäätä.

Haju. Erittäin mielenkiintoinen haju. Ei meinanneet millään malttaa jatkaa matkaa.

Noahille kävi huonosti. Jää ei ihan kestänyt.

Taisi olla kylmää vettä, kun oppi menemään varovasti ojan yli.

Tällainen oli kotona vastassa.

Mitä sä oikeen teet?

Tästä se tätä taisi maistaa. Mä en kyllä ymmärrä nyt yhtään. Onks tää jotenkii hyvää vai? Siis niinku syötävää?

Menkääs ny. Tää niinku nukkus.

Jippii

Eilen illalla mahdollisen tulevan harrastuskoirani äitikoira pistäytyi tohtorin pakeilla ja pentuja näyttäisi olevan tulollaan. Nyt ei sitten tarvi enää jännittää kuin sitä, että mahtaako sieltä syntyä yhtään pientä peikonpoikaa vai tuleeko vain peikkotyttöjä. Vai onko tyttöpeikkoja edes olemassa? Onko ne keijuja sitten? Oli miten oli, niin jännää on. Vieläkin.

Toiveissa siis olisi merle-värinen käkkäräratukkainen pikku Peikko. Käkkärä kun sopii niin hyvin yhteen kipparan kanssa. Mustakin passaa, mutta sukupuolesta en tingi. Vaan nyt ei auta kuin toivoa. Niitä sieltä tulee, mitä on tullakseen. Kyllä on odottavan aika pitkä. Onneksi on kevät tuloillaan ja valo sen kun lisääntyy, se hiukkasen helpottaa. Ja talvilomakin on vielä pitämättä.

Koskahan minulla on muuten viimeksi ollut kevätpentu? On siitä aikaa. Manta oli syntynyt 2.4.-89 ja Pepsi 10.2.-92. Molemmat tuli meille alkukesästä, Pepsi jo hiukan vanhempana pentuna. Muut onkin olleet syksy/talvi pentuja. Noah tuli marraskuussa ja Diiva itsenäisyyspäivänä, Maru Joulujen välillä. Voi kuinka tulee olemaan mukavaa viettää pennun kanssa aikaa ihan rauhassa, ilman että täytyy heti rientää töihin ja jättää pentu "yksin" kotiin pitkäksi päiväksi. Kesäloma on nimittäin passattu siiheksi, kun pentu mahdollisesti kotiutuu.

Jos nyt ei vieläkään rodun suhteen ala raksuttaa, niin kai sen voisi nyt jo paljastaakin. Viimeinen arvaus osui kyllä jo niin lähelle. Kroaatti se ei kuitenkaan ole, mutta Mudihan on melkein sama asia, paitsi että mudilla on PK-oikeudet. Sellainen meille siis on tulossa, toivottavasti ainakin.

Kuva on kopsattu täältä

Viikonlopun viettoa meidän tapaan

Aamupäivällä käytiin metsässä

Marukin oli matkassa mukana

Ja Diiva tietysti myös

Tällä kokoonpanolla oltiin iltapäivästä ihmisten ilmoilla lenkkeilemässä. Lähinnä siksi kun meidän kylän tiet on peilijäätä. Samalla treenattiin taas Noahin kanssa ihan vähän ja vaikka vire ei ollut nytkään hyvä, toimi kuitenkin varsin hienosti. Eteenmenokin siis onnistui. Hyvin väsyttää nyt molempia, kun on nuuskuteltu ihan urakalla.

Iltapäivästä oltiin vielä ponienkin kanssa lenkillä. Metsään mentiin ja Limppu juoksi taas vapaana. Ja kyllä se juoksikin. Tien kautta tultiin takaisin, Limppukin tietysti jo narussa. Metsätiellä törmättiin moottorikelkkoihin, jotka kiltisti pysähtyivät odottamaan, että päästään ohi. Tosin, se vaati kyllä aika reilunpuoleista huitomista ja ääniohjeistusta, ennen kuin älysivät. Hämmästyttävää kyllä, Limppu ei edes hionnut, vaikka kelikin on reilusti plussalla.

Huomenna olisi viimein se suuri päivä, jolloin selviää, tuleeko meille mahdollisesti lauman jatketta keväällä. Pitkä on ollut viikko, enkä millään enää jaksaisi odottaa. Elämme siis jännittäviä aikoja, niin täällä kuin siellä nartunkin perheessä. Toivotaan parasta...

Voihan...

Koko viikon on kovasti väsyttänyt. Silti on joka ilta ollut jotain erikoisempaa taikka ylimääräistä, tavallisuudesta poikkeavaa, puuhaa. Maanantaina mölliagikisat, missä oltiin kipparahäntäjengin kanssa hengaamassa. Maalaistollot oli hiukka innoissaan ja hermothan siinä meinasivat mennä. Mutta vaan meinasivat, eikä siitä olla. Tiistaina heinänhakureissu. Keskiviikkona agitreenit, missä otettiin sama kanta kuin viime viikollakin. Kun ei kerran kartturi onnistu saamaan aikaan mitään järkevää, niin parempi jättää kokonaan ratatreeni tekemättä. Eihän siitä seuraa muuta kuin ongelmia ja pahaa mieltä. Eilenkin siis tehtiin vaan ihan keskenämme, mitä nyt sitten tehtiinkään. Ainakin keppejä ja puomia ja muuta mukavaa. Katellaan sitä ratatreeniä sitten joskus vaikka keväällä omalla kentällä, jos silloinkaan.. Vähän olen antanut periksi. Kun en pysty niin en pysty. Ja kun en pysty, ei ole kivaa. Ja kun harrastamisen kuuluu olla kivaa, molemmille. Niih! Että sillee...

Tänään käytiin taas ihmisten ilmoilla Diivan ja Noahin kanssa ihan vaan siksi, kun minua niin kovin väsytti, eikä lenkkeily oikein jaksanut kiinnostaa. Siksipä siis pakkasin mustat autoon ja ajelin Kotkan puolelle, jotta saisin edes jonkinmoista motivaatiota vieraammista maisemista. Samalla otettiin vähän treeniä. Ollaan nyt oltu tauolla tottistelusta tai lähinnä eteenmenosta, jotta homma saisi hautua. Nyt siis treenattiin. Ei mennyt kovin hyvin se. Ensin ei koiraskoiraa kiinnostanut kuunnella kunnolla ja kun istu-käskyn jälkeen Noah jäi seisomaan noin viidennen kerran, sai se mennäkin autoon miettimään. Ei se mitään apuja tarvi asiaan, minkä se varmasti osaa. Otin siis tiukan kannan, että jos ei työnteko maistu, ei tarvi sitten tehdä mitään muutakaan. Leikin siinä odotellessa Diivan kanssa vähän ja sitten uusi yritys. Ei niin lupaavalta vaikuttanut vieläkään, mutta käskyt menivät kuitenkin perille asti ja ne suoritettiin oikein. Ihan ei vire ollut parasta Noksua, mutta kai se sitten keskittyi kerrankin vaan kunnolla, kun mielellään teki kuitenkin. Ja eteenmenokin onnistui hyvin ja vielä viiveellä.

Vielä käytiin heittämässä sitten se lenkki ja alkoihan se akkakin piristyä raittiissa ilmassa ja vanhoja lenkkipolkuja tallustellessa. Oltiin siis siellä kylillä, mistä olen tänne muuttanut vuonna 2002. Kiva käydä välillä, mutten minä takaisin kaupunkiin kyllä kaipaa. Autolle tullessa otettiin vielä pieni treeni, joka muuten meni ihan hyvin, mutta se eteenmeno... Se ei sitten taas mennyt. Huoh! Kisatkin olisi toukokuulle katsottuna, mutta vaikeetahan se on minnekään mennä, jos ei se eteenmeno mene jakeluun. Toinen huoh! Tosin hyvällä onnella pentukin kotiutuu juuri sinä viikonloppuna, joten eipä se siksikään taida ihan onnistua...

Viikko vielä

Vihdoin onnistuttiin passaamaan aikataulut ja pääsin treffaamaan mahdollisen tulevan harrastuskaverini ja perheenjäseneni äitikoiraa ja kasvattajaa. Ja olihan perheessä kahden ihanaisen pikkupojan lisäksi myös tulevien pentujen mummokoirakin.

Eilen aamulla lähdin jo hyvissä ajoin liikenteeseen. Ensimmäinen pysähdys oli yllättäin Peten Koiratarvike. Ei minulla nyt kauheasti mitään tarvetta ollut, mutta eihän sitä koskaan voi tietää... Ja kun kerran ohi ajelin. Niin kuin sitä ei olisi muutakin käyttöä vähille rahoilleen. No, halvalla selvisin. Pari koulutus(grippi)liinaa, 1m ja 3m, uudelle kaverille tietty. Täytyyhän sitä molemmilla olla omat. Paitsi Noahin omat on Diivan perintöä kyllä. Ja kilon pussi puruluita.

Metrisenä tämä, kolmemetrisenä sama vihreänä. Kyllä nyt kelpaa.

Sitten nokka kohti määränpäätä. Kahden pysähdyksen taktiikalla mentiin ja perillekin löysin ihan ensiyrittämällä. Se on niin yksinkertaista nykyään. Olisi minulla navigaattorikin ollut, puhelimessa, mutta googlen reittihaulla mentiin, kun en tarvinut ohjeistusta kuin vasta loppumetreillä ja navi tyhjentää puhelimen akun aika vauhdikkaasti.

Ja nyt olen kyllä ehdottomasti entistä enemmän vakuuttunut, että olen oikealla tiellä, sekä rodun että kasvattajan suhteen. Vastassa oli kaksi erittäin tasapainoista ja ystävällistä koiratyttöä, äiti ja tytär, joista tytär siis on nyt astutettu. Lenkilläkin käytiin ja kumpikaan koirista ei ollut kiinni missään vaiheessa, ne pyydettiin vaan sivulle ohituksissa. Ei ne olleet mitenkään kiinnostuneita muista lenkkeilijöistä tai koirista, saati että olisivat kommentoineet jotain. Kasvatuksella tietysti suuri osuus käytökseen, mutta koiran mielentilaan on vaikeampi vaikuttaa, jos hermoissa on vikaa. Olen myyty. Nyt sitten vaan odotellaan ultraa ja uutisia, joita olisi lupa odotella viikon päästä maanantaina. No, minun tuurillani narttu on tyhjä tai sitten se synnyttää kymmenen narttupentua. Jännittävää. Ihan ei uskalla kauheasti vielä mitään suunnitella, vaikka en voinutkaan vastustaa pientä ostelua, vaan liinoilla on aina käyttöä, vaikkei pentua tulisikaan. Ja onhan aina olemassa plan B, jossei plan A tuota tulosta.

Viikon kuva-arvoitus, äitikoiran takajalat.

Rallia ja rallya

Ponipojat pääsivät eilen metsään juoksemaan. Tai siis Limppu juoksi, Ljúfur joutui taas nököttämään narun nokassa. Mutta joutui sekin töitä tekemään, kuten minäkin. Märkä lumi ei ole ihan kevyt pohja kulkea, vaikkei sitä paljoa olekaan. Vielä kun siihen lisätään pehmeä ja sula metsäpohja sen pienen lumikerroksen alla, niin kyllä siinä saa jo ihan tosissaan pistellä tossua toisen eteen. Ei me kauaa oltu, mutta hiki meille tuli kaikille enemmän tai vähemmän.. minulle enemmän, pojille vähemmän. Limppu rallitteli vähän, pukitteli ja juoksi, ja ihmetteli vähän, maisemia katsellen ja seisoskellen. Näppärästi tuli kutsusta luokse, mutta minulla olikin lakunameja taskussa. Ja Ljúfurkin käyttäytyi tällä kertaa hyvin, kun ei ollut ihan niin paljoa virtaa kuin viimeksi vastaavalla keikalla. Ihan hyvä mieli tuli.

Lenkin jälkeen on täydellinen hetki ottaa päikkärit.

Noahin kanssa kävin vielä myöhemmin kaksistaan ihan reippaan lenkin. Hiki tuli taas, kun tuohon lämpötilaan ei oikein ole tottunut. Ja varmaan sitä vaatettakin on liikaa, vaikka yritin kyllä vähentää. Vielä kun oikaisin kotimatkalla pellon poikki, niin viimeistään siinä kohtaa alkoi hikeä pukkaamaan ihan kunnolla. Ei haittaa, hyvää se tekee.

Tänään sain kuin sainkin vihdoin ja viimein raahattua luuni Kouvolaan alaosaston treeneihin. Kivaa oli. Ensin oli ohjelmassa rally-tokoa, joka olikin oikeasti lähinnä se suurin syy, miksi mieleni on tehnyt ajella paikalle jo monasti. Kiinnostaa kovastikin, kun toko on mennyt turhan nipottamiseksi nykyään ja ennen se oli kumminkin ihan kivaa. Rally-toko on vähän niin kuin toko ennen, silloin kun kisoissakin sai vielä palkata koiran, eikä pikku virheestä koko liike mennyt nollaksi. Jotain ollaan treenattukin, sen mitä on pystynyt netistä lukemalla ymmärtämään. Vaan sitten kun siinä olikin rata, kyltit ja kaikki, niin eihän se homma ollutkaan yhtään helppoa, vaikka liikkeet sinänsä onkin tuttuja. Minä jäin kyllä ihan totaalisen koukkuun. Ja Noksustakin se oli kivaa.

Tätäkin taidettiin tehdä.. alokasluokan kyltti kuitenkin kyseessä.

Kotona piti koko ilta aina vähän väliä kokeilla jotain hommaa, jotta kuinka se ja se liike sujuu ohjattuna. Ja sujuuhan ne, kun vaan osaan ohjata. Alo-avo liikkeistä ainoastaan pyörähdys tuottaa ongelmia, kun Noah ei oikein tajua seurata ohjaavaa kättä, vaikka siinä sitten olisikin pallo taikka nami. Lumipallolla saatiin jonkinmoinen alku kuitenkin aikaiseksi. Hieman vaatii harjottelua myöskin seisomaan nouseminen perusasennosta ja sitten sen seisovan koiran kiertäminen, mutta eiköhän näistä harjoittelemalla selvitä. Hitsin hauskaa hommaa kyllä.

Tehtiin me hallilla vähän aksaakin. Radasta en oikein saanut tolkkua, kun en ollut sitä rakentamassa, enkä sitten myöskään tutustumassa. Olin siis hyvinkin hukassa, varsinkin kun rata oli muutama este, joita mentiin sikin sokin sekaisin moneen kertaan. Noah oli kuitenkin koko hallilla olo ajan, joten myöskin aksatreenin, hyvin rento ja rauhallinen. Onko se koskaan ollut moisessa tilassa, tuskin. Kaikki kuumuminen ja stressaaminen johtuu siis pitkälti paikasta. Se on vain oppinut stressaamaan joissain paikoissa. Ja kun se on stressannut, minä olen stressannut ja vahvistanut tunnetilaa. Miten en ole ennen tajunnut. Kun kuitenkin on ollut koko ajan varsin selvää, että omalla hallilla kierrokset on aina kaakossa, omalla kentällä ei niinkään. Nyt oli vieras paikka, kerran aiemmin käyty, ja kaveri oli ihan rento. Tottakai se innostui aksasta ja kävi kuumana, mutta se on ihan eri asia kuin se "silmät pyörii päässä"-stressitaso, jolloin siihen ei saa otetta.

Olipa siis varsin hyvä päivä kaikkinensa. Kotonakin oltiin ajoissa, joten valoisaa oli vielä monta tuntia ja ehdin hyvin käydä lenkillä koko koiraporukan kanssa, kunhan olin ensin syönyt. Ponitkin pääsivät pienelle lenkille ja molemmat käyttäytyivät varsin mallikkaasti, vaikka tuuli olikin aikamoinen ja melkein oli jo pimeää. Ljúfur nyt on aina ok, mutta Limppu kyllä vähän stressasi alkumatkasta. Käyttäytyi silti ja lopuksi rentoutuikin. Hienot pojat, kaikki kolme :)

Paholaisen keksintö

Kävin torstaina heti töiden jälkeen lenkillä koko koiralauman kanssa ja kun Maire Koiranenkin näytti painattavan tukka putkella vielä reilun kilometrin kohdalla, en malttanut kääntyä vielä kotiin, vaikka epäilinkin katuvani päätöstäni vielä loppumatkasta. Vaan toisin kävi. Maru jaksoi hyvin koko 3 km lenkin, eikä vielä kotonakaan vaikuttanut väsyneeltä. Nyt saa kumminkin taas tyytyä pihalla ulkoiluun muutaman päivän, kun en halua liiaksi rasittaa vanhaa koiraa (15 vuotta 3kk). On sillä vaan hyvä kunto ikäisekseen, toisin kuin emännällään.

Kolmen kilometrin lenkki ei tietenkään riitä Noahille, joten otin sen mukaan myöhemmin kauppareissulle. Ensin oli ajatus treenata samalla, mutta päätinkin vaan käydä kaupunkikävelyllä. Ihan hyvä idea, mutta se että päätin laittaa koiraskoiran flexin nokkaan, ei ehkä ollut niin hyvä idea. Meillä ei siis koskaan käytetä flexiä. Se on olemassa vain hätätilanteita varten. Viimeksi käytetty Noahin uimaopetuksessa, kun hukuttautumisen estämiseksi se piti pitää kiinni.

Mutta nyt siis lähdettiin liikkeelle varustautuneena flexillä. Noah ei ole ollut flexissä kuin silloin uidessaan ja minä en osaa käyttää moista vekotinta. Ei hyvä yhdistelmä. Hetkessä koiraskoira lakkasi noteeraamasta narun toista päätä ja meni minne halusi. Toisessa hetkessä se jo oli oppinut vetämään kuin ääliö, jos vähänkin rajoitin sen menoa. Stressitaso nousi mukavasti molemmilla. Minä opin onneksi noin vartissa joten kuten käteväksi flexin käsittelijäksi ja homma päästiin kuitenkin lopettamaan kohtuullisen hyvässä mielentilassa molemmin puolin. Eikä meillä todellakaan jatkossa käytetä flexiä edelleenkään kuin hätätilanteissa.

Paholaisen keksintö

Muuten lenkki tuli kyllä todellakin tarpeeseen. Kyllähän me ihmisten ilmoilla käydään vähintään kerran viikossa, talvisin useamminkin. Mutta Siltakylä ehkä on kuitenkin hiukka eri asia kuin Karhulan keskusta, vaikkei sekään suuri ole. Mutta siellä on siltoja ja rappusia ja kaikkea muuta sellaista, mihin ei normaalisti törmää. Ensimmäinen kanjonin ylittävä silta sai koiraskoirassa aikaan pälyilyä. Onhan meidänkin kylällä siltoja, mutta niiden alla menee puro, eikä moottoritie, kuten Karhulassa. Toinen ylitys oli jo tuttu juttu. Raput taas on kaikille meidän koirille outo juttu, kun niitä ei meillä ole. Karhulassa on. Niissä sitten rampattiin edestakaisin, aina kun kohdalle sattui. Ensin mentiin varovasti, kun oli outoa, mutta lopuksi ei niitä enää noteerattu mitenkään. Ihan siis opettavainen reissu taas. Maalla kun asuu, nämäkään kaupunkilaiskoirille jokapäiväiset jutut eivät ole sitä meidän koirille, mikä minulta tuppaa aina unohtumaan. Hyvä siis kun tuli käytyä.

Tässä kaikki mitä Noah ajattelee moisesta toiminnasta...

Vastaisuudessa yritän muistaa käydä kaupunkikävelyillä aina silloin tällöin. Ihan hyvää se tekee itse kullekin. Nämä oman kylän polut kun aika ajoin tympii ihan huolella. Eilen tosin oli omallakin kylällä jännitystä, kun joku oli nähnyt jäällä kolmen suden lauman illalla ja olivat tulossa meille päin. Tuttu kyläläinen laittoi illalla asiasta viestiä, mutten kuitenkaan ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin. Kävin toki tarkistamassa tilanteen pihalla ennen nukkumaan menoa ja kaikki oli ok, kuten aamullakin. Nyt onkin epäilys, jotta ehkeivät olleetkään mitään susia, vaan kolme nöffiä, joilla on tapana lenkkeillä omatoimisesti. Ehkäpä pitäisi lähteä jäälle lenkkeilemään....

Karkulainen

Ihan ei mennyt tämä päivä suunnitelmien mukaan. Tarkoitus oli töistä tultua lähteä heti tekemään kunnon lenkki, vaan kuinkas kävikään. Ulko-oven lukko oli jotenkin jumissa, eikä siis meinannut aueta. Kun sitten aukesi, en ihan ollut terävimmillään, kun päästin samalla koirat ulos, kun itse menin sisään. Eikä siinä mitään, niinhän meillä on toimittu aina, paitsi viimeiset pari viikkoa. Noah lähti muutaman kerran omille teilleen pari viikkoa sitten. Tuli tosin huudettaessa takaisin pienellä viiveellä, mutta on ollut nyt tehovalvonnassa.

No, tänään siis menivät ulos ja minä sisälle. Takki pois ja vilkaisu pihalle, yhtään koiraa ei missään. En sitten heti mennyt huutamaan, kun yleensä kuitenkin menevät metsään tarpeilleen, kuten nytkin vanhat rouvat, jotka hetken päästä olivat jo oven takana. Noahia ei näkynyt, ei tullut huudettaessa myöskään. Huutelin jonkin tovin kuitenkin. Rouvat siis narun päähän ja baanalle. Jäljet meni puolesta välistä pihatietä metsään. Sieltä oli kantannut tienvartta ensimmäiselle sivutielle. Seurasin jälkiä n.500 metriä, kunnes päätin hakea auton.

Autolla seurasin jälkiä pidemmälle, mutten pystynyt näkemään, milloin harhautuivat tieltä. Ajelin ympäri kylää ja kyselin ihmisiltä. Eivät olleet nähneet. Välillä kävin pihalla. Ei Noahia. Tunnin etsittyäni, kävin tuomassa Marun kotiin ja laitoin samalla facebookiin viestin, jos joku olisi nähnyt tai kuullut. Tarkoitus oli ajaa kohtaan, missä jäljet olivat vielä selvät ja jatkaa jalan Diivan kanssa. Alkoi tulla pimeä, eikä Noksulla ollut edes heijastin pantaa tällä kertaa, minkä sille olen nyt pihallekin kaulaan heittänyt varmuuden vuoksi. Olo oli kuitenkin kohtuu rauhallinen, kun kaikki isojen teiden varret oli tarkistettu, eikä siis näyttänyt jääneen ainakaan auton alle. Reilun kilometrin päässä, juuri ennen suunnittelemaani parkkia, koiraskoira oli kuitenkin nuuskuttamassa tienvartta, eikä ollut ollenkaan vielä tulossa kotiin. Hyvin oli juossut jäljistäkin päätellen, mutta myös hyvin pitkästä kielestä päätellen. Missä lie juossut, kun tuostakin kohdasta olin jo ajanut monen monta kertaa ja vielä pysähtynyt juuri noilla main parissakin paikassa huutelemaan. No, pääasia että löytyi ehjänä, eikä sitten loppujen lopuksi ollut edes kovin väsynyt, hengästynyt vain. Vaan eipä tuolla ennenkään 1,5 tunnin lenkit vielä ole missään tuntuneet....

Viikkokatsaus

Juuri kun ihan melkein en enää olisi malttanut odottaa, olikin sähköpostiin tipahtanut tieto, että se mahdollisesti tuleva harrastuskoirani on onnistuneesti laitettu alulle. Tai siis astutukset suoritettu ja nyt vaan toivotaan parasta. Jännittävää! Onneksi aika menee ihan liiankin nopeasti, joten kauaa ei tarvitse odottaa. Vaan tiukkaa se tekee siltikin.

Aika tavanomainen viikko ollut muuten tämä juuri viimeisiään vetelevä. Lenkkeilty on ihan reippaastikin ja vähän treenattu myös. Yhtenä iltana ajeltiin Karhuvuoreen vanhoja lenkkipolkuja tallailemaan ja samalla treenaamaan, kun sieltä löytyy valaistuja kenttiä kumminkin. Eteenmenoa jauhettiin taas ja ihan hyvin se tuntui menevän, mutta onhan avutkin tosi selkeät vielä. Koiraskoira keskittyi hienosti, vaikka ohi kulkikin koirankusettajia kiljuvien koiriensa kera. Tulipa taas todettua, että on minulla sentään varsin hyvinkäyttäytyviä koiria, kun pitävät kuitenkin suunsa supussa tilanteessa kuin tilanteessa. Taas kerran ihmettelin myös sitä, että miksi ne narunjatkeet ei millään tavalla puutu siihen koiransa käytökseen, vaan antavat sen kiroilla räkä lentäen metrien päähän. Siis tiedänhän minä, ettei se aina niin helppoa ole. On minullakin ollut remmirähjä. Mutta se ettei eleelläkään puututa, vaan annetaan sen koiran sinkoilla raivona siinä narun perässä, ihan kuin se olisi täysin normaalia, sitä minä en jaksa ymmärtää.

Hupsista, ihan ei jarrut pitäneet...

Oletkos siinä prkleen patukka!

Hyppynoutoa tehtiin yksi ilta pihalla. Ja sen se kyllä ainakin tuntuu osaavan. Ensimmäinen heitto oikealle vinoon, ihan siis tarkoituksella. Hyvin tuli esteen yli silti, vähän tosin autoin siirtymällä hieman, samanaikaisesti kun lähti jo tuomaan. Ei olisi tarvinut. Toinen heitto vasemmalle vinoon. Nyt en auttanut, silti virheetön suoritus. Vahingossa varmaan, ajattelin ja heitin vielä kerran lyhyen heiton ihan esteen taakse. Eikä vieläkään ongelmia. Ei sitten jauhettu enempää, kun mitä sitä turhaan pilaamaan hyvää toimivaa liikettä...

Agilityssäkin olimme keskiviikkona, muttei siitä kauheasti jäänyt kerrottavaa. Noah kävi niin hurjilla kierroksilla, etten muista milloin olisi ihan noin överiksi mennyt. Pari jäähyä tarvittiin heti alkuunsa, jotta pystyi edes vähän keskittymään minuun, eikä vain huutamaan kurkku suorana. Hetken näytti jo hyvältä, mutta ehtihän se vielä ennen meidän vuoroa kehittää överit, joten kauheasti ei ollut odotuksia treenin suhteen. Koira kuitenkin pelitti ihan hyvin, rata vaan oli sen verran nopea, ettei minulla ollut mitään mahdollisuuksia ehtiä mihinkään ajoissa, kun pohjakin on tosi huono. Tehtiin sitten pätkissä ja se olikin ihan ok.

Rata oli kakkosten kisarata viime viikonlopulta, josta ei kukaan saanut juostua nollaa.

Luntakin tuli viimein eilen ja kolmisen tuntia tehtiin Noahin kanssa hommia, jotta saatiin lykittyä suurimmat syrjään. Noksulla oli hauskaa ja illalla olikin ihan mukavan rauhallista sakkia tuvassa. Eipä tarvinut kauheasti miettiä enää lenkkeilyä. Ponitkin otti spurttia tarhassa. Muutenkin liikkuvat heti enemmän ja reippaammin, kun kova koppurainen pohja peittyi pehmoiseen lumeen. Hyvä niin.

Paljoa ei pienet pyryt paina meidän paksumahoja.

Tänä aamuna meinasikin sitten tulla tilanne, kun minun selkäni teki tiltin. Ei vissiinkään tykännyt lumitöistä. Kipu oli kieltämättä niin huima, että taju meinasi lähteä. Eipä siinä sitten muu auttanut, kuin kiroillen ottaa pakkia ja palata sohvalle pitkälleen lenkkeilyn sijasta. Nappia naamaan ja BOT-selkävyö paikalleen ja kas kummaa, reilun puolen tunnin lepäilyn jälkeen pääsin kuin pääsinkin jo jakeille ja tunti krampista jo lenkillekin. Huh! Vähän jo ehdin pelästyä. Nyt olo on ihan hyvä, vaikka jumissahan tuo selkä on kyllä.

Pentuprojekti

Appenzelli on ollut suosikkirotuni jo paljon ennen ensimmäisen appenzellini hankintaa. Se vaan oli, ainoa vaihtoehto, kun ensimmäiseen omaan kotiin (opiskeluaikaa ei lasketa) alettiin koiraa hommaamaan. Siitä olin haaveillut kymmenvuotiaasta asti. Ja appenzelli on yhä, muutama koira ja vuosi myöhemmin, minulle se oikea rotu. Mutta onko se ainoa oikea? Mistä sitä oikeasti voi tietää, jos ei tutustu muihinkin rotuihin. Maailmassa on niin monta mielenkiintoista rotua ja kaikkia tekisi niin mieli kokeilla. Toistaiseksi valikoimaan kuuluu appenzellin lisäksi saksanpaimenkoira, sekarotuinen (ajokoira/karhukoira) ja walesinspringerspanieli lapsuudessa, dobermanni, länsigöötanmaanpystykorva ja portugalinvesikoira, sekä lauman etäjäsen, äitini coton de tulear. Nyt alkaisi olla taas vääränrotuisen aika, kun tuo portugeesi nyt on jo ikäloppu ja kaksi appenzellia kumminkin jo ennestään on. Itseasiassa vääränrotuisen aika oli jo ennen Noahia, mutta muutamia sattumia myöhemmin, ei sitten vielä ollutkaan.

Sopivaa rotua etsiskelin pitkään, kriteereinä lähinnä paimenkoira pk-oikeuksilla. Ja vaikka niitä kiinnostavia rotuja todellakin on useita, myös noihin kriteereihin meneviä, ei tehtävä ollut helppo. Austaraliankarjakoirahan minulla oli ennen Noahin tuloa varauksessa, mutta ensi yrittämällä narttu jäi tyhjäksi, toisella syntyi vain yksi narttupentu, joka sekin menehtyi. Sitten puolivahingossa eksyin Noksun kasvattajan sivuille ja siinä se oli. Oli ihan pakko saada pentu kyseisestä yhdistelmästä, enkä ole katunut.. ainakaan kovin usein ;)

Noah 5kk, kuvannut Heljä Kämäräinen

Karjis ei kuitenkaan päässyt enää uusintakierrokselle, syystä jota en oikein itsekään tiedä. Ehkä pettymykset vaikuttaa, sekä kaverin karjikset, joista pidän kyllä erittäinkin paljon, mutta terveyden kanssa on molemmilla ollut ongelmia. Olen kuitenkin ehdottomasti mieltynyt appenzellin tyylisiin karjakoiriin, jotka eivät ole ihan niin simppeleitä. Välillä tosin mietin jo vakavasti hommaavani jonkun koulutettavuudeltaan helpoksi kuvaillun rodun, mutta en sitten kuitenkaan yhtään tällaista rotua tuntenut omakseni. Muutama moinen vaihtoehto tuli silti tarkemmin tutkailtua. Vaan aina päädyin lupaavan alun jälkeen samaan, kun ei iske niin ei iske. Tai sitten perinteisimpiin, liikaa karvaa, liian pieni, liian iso jne.

Pisimmälle vaihtoehdoista taisi päästä australianpaimenkoira, mutta joku ei sitten kuitenkaan vain täsmännyt. Karvanlaatu varmaan on yksi, muttei tärkein. Ehkä rodun yleisyys nykyään vaikutti. En oikein tiedä. Suhteitakin olisi, tunnen aika monta aussiharrastajaa, joista yksi myös kasvattaa, joten tiesin saavani varmasti kaiken tarvittavan avun pennun etsintään, mutta kun ei niin ei.

Kuva Wikipedia

Aloin jo kallistua appenzellin puoleen taas, kun Noahillekin oli ihan kivoja narttuja tarjolla. Ja tälle vuodelle on muutenkin mielenkiintoisia pentueita suunnitteilla ihan suomenmaalla. Ja kun pentukuumekin alkoi pahentua ihan urakalla. Varsinkin kun Noah on koira, joka tarvitsee taukoja treenaukseen, jotta saa kaikki palikat päässään järjestykseen, tuntui monasti että toinen treenattava olisi kiva, niin ei itse tarvisi taukoilla.

Sitten se tuli, viime keväänä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, heti kun olin antanut periksi ja lakannut etsimästä. Rotu jota oli minulle ehdotettu jo ennen appenzellin hankkimista, kun kuulemma olisi juuri sitä mitä haluan. Ja tunne vain varmistui kun luin nämä sanat "** ovat uskollisia laumanjäseniä, jotka rohkeina ja usein terävinä koirina puolustavat herkästi laumaansa. ** ovat palveluhaluisia, mutta niillä on voimakas oma tahto ja keksiliäisyyttä saada haluamansa. ** suhtautuvat vieraisiin ihmisiin ystävällisesti tai välinpitämättömästi, pentuajan sosiaalistaminen on tärkeää. ** vaatii johdonmukaisen omistajan, joka osaa osoittaa sille sen paikan laumassa." Eli siis todellakin juuri sitä mitä etsin. Riittävän samanlainen kuin appenzelli, muttei kuitenkaan ihan. Sopivasti rakkikoiran näköinen, sopivan kokoinen, sopivan haasteellinen, mutta kuitenkin oppivainen (ehkä liiankin) ja kohtuullisen terve. Täydellinen valinta. Miten ihmeessä en ollut tajunnut tätä jo aikaa sitten?

Vasemmalla äitikoiran tassut, oikealla isäkoiran...

Kummasti aloin viihtymään tietokoneella ihan alvariinsa, kun yritin saada jonkinlaista tolkkua rotuun, joka on minulle vieras. Ei nyt ihan outo, muttei paljon muutakaan. Olin rodun yksilöitä tavannut harrasteiden parissa ja yhteen jopa kovin ihastunutkin Hertan kanssa hakukisoja kiertäessäni vuosia sitten. Tähän asti kuitenkin minulla on aina ollut tuttuja rodun harrastajia apuna, kun olen innostunut uudesta rodusta. Nyt ei sitten yhtäkään. Jotenkin aika eksynyt olo. Appenzellit tunnen kuitenkin niin hyvin, että tiedän mistä otan pennun, kun sellaisen haluan. En minä siihen apua tarvi. Uusien rotujen kanssa olen aina ennen "kilauttanut kaverille" saadakseni apua/tukea tai jopa ottanut pennun kaverilta. Nytpä olinkin ihan tyhjän päällä. Rodussa on kuitenkin myös luonteissa paljon vaihtelua ja "huonoimmista" ei juuri harrastuskoiraksi ole. Mistä minä voisin tietää, mistä uskaltaa pentua lähteä edes kyselemään, jottei sitten tulevaisuudessa käsissä olisi hermoheikkoa arkajalkaa. Yhden sellaisen appenzellin (sen ensimmäiseni) kanssa olen elänyt, enkä halua toistaa sitä virhettä.

Sitten se tapahtui taas. Tuli SE tunne. Sama kuin Noahin kohdallakin. Ehkä ei ihan maailman viisain tapa valita kasvattajaa vieraan rodun parista, mutta... SE tunne ei ole vielä koskaan pettänyt. Tunteella minä olen lähes kaikki koirani tavalla tai toisella valinnut ja onnistunut, kun taas ne valinnat, joihin on ollut joku muu syy, ovat menneet pieleen. No, ei muuta kuin härkää sarvista ja sähköpostia kasvattajalle. Ja siitä se sitten lähti. Toistaiseksi olen tyytyväinen valintaani.