Mitäs meille..

Nyt kun syksy alkaa lähestyä hurjaa vauhtia ja sateet lisääntyvät, olen vähän niin kuin ottanut tavaksi pitää ponivapaan päivän aina sateen sattuessa. Pienet sateet ei juuri haittaa, mutta jos koko päivän sataa taivaan täydeltä, saavat ponit olla rauhassa. Ljúfur ei tarvi hoitoa, kun sateessa ei ole polttiaisia ja Kambur nyt ei muuten vaan tarvi aina mitään. Laitumellakin vielä ovat eli liikuntaa saavat kun tilaa on enemmän kuin pihattotarhassa.

Koirat on aika paljon nyt juosseet pyörän vierellä, koska laiskuus ja krooninen aikapula. Eilen käytiin kiva uusi metsätien pätkä polkaisemassa päivällä. Tai se tie mikään uusi ollut, en vaan ollut siellä ennen käynyt. Kartan mukaan kun se tie päättyy keskelle ei mitään, niin en ole viitsinyt sinne mennä vaan olen aina kääntynyt sivutielle ihan alkumetreillä. Sieltä kun pääsee takaisin isolle tielle. Vaan niin pääsi täältäkin, kun sen nyt kävin testaamassa. Hieman vaan pidemmän kaavan mukaan. Sinne mennään kyllä toistekin.

Mitään erityistä treeniä ei koirien kanssa olla harrastettu. Mitä nyt välillä ollaan sisällä tai pihalla jotain pelailtu tai takametsässä kimpassa esineitä piiloteltu. Koirat ovat siis niitä kilpaa etsiskelleet. Hakuilemaan tekisi mieli, mutta kun treenit ovat aina niin kaukana, ettei minulla ole varaa tai aikaakaan sinne asti ajella, niin ollaan sitten oltu hakuilematta. Harmi.

Käydään kuitenkin aina välillä toisaalla lenkillä, tässä Pyhtään kirkolla.

Viime viikon extreme maastolenkki aiheutti taas Ljúfurille pienoisia pelkotiloja. Keskiviikkona piti sitten kyttäillä yhtä sun toista ja pysähdellä vähän väliä kyselemään, että josko sinne kotiin jo. Onneksi se on niin kiltti, että matka jatkui nätisti kaikesta huolimatta. Hetken annoin ihmetellä, kunnes totesin että mennääs jo ja niin lähti taas poni etenemään. Kotimatkalla törmäsimme tallikaveriin ja kipittelimme kotiin kimpassa. Ihan pikkasen sai Luippis pistellä, että pysyi vanhan ravurin vauhdissa, muttei me paljoa jääty.

Ihan ei kokoero näin suuri ole vaikka onkin selkeä

Kamburin kanssa ollaan otettu rennosti ja tehty pari kertaa viikossa jotain pientä, mitä milloinkin. Eilen käytiin lenkillä ja vaikka kakara kovin reipas olikin, kuten aina, oli tällä kertaa matkalla kuitenkin kaikkea pienelle ihmeellistä ja kummallista. Kuten lampaat, jotka ollaan ennenkin ohitettu sujuvasti ja tien viereen ilmestynyt verkkorulla. Lampaita piti tuijotella kaula kuin kirahvilla ja verkkorulla oli niin vaarallinen, että piti yrittää paeta. Onneksi se pysyy varsin hyvin narun päässä, kun on jo kasvattajalla opetettu kävelemään löysällä narulla (Kiitos siitä!) ja siis myötää hyvin riimun paineelle. Vaan niin jännittävää oli, että kun palkkasin sen siitä, että uskalsi haistella rullaa, ei arvannut namia ihan pureskella, vaikka suuhun ottikin.

Tässä hiukan rennommissa tunnelmissa joku aika sitten

Satulaakin soviteltiin taas vaihteeksi, kun tuota Ljúfurin joustis-issikkasatulaa olen sille suunnitellut sitten aikanaan käyttösatulaksi. Suojaahan se nuoren kehittyvän kaverin selkärankaa ja lihaksistoa paremmin kuin tuo rungoton, vaikka itse siitä en niin pidäkään. Ikävän painavaltahan se tuntui nostaa Korpun selkään, kun painaa reippaasti enemmän kuin rungoton, vaikkei lähellekään sitä mitä moni runkosatula. Hyvin varsa sen kuitenkin otti, kuten kaiken muunkin ja onhan se tottunut jo minunkin painooni selässään osittain.

Vähän se on leveä vielä, mutta muuten sopi paremmin Korpun selkään kuin Ljúfurille. Tarvii vaan ostaa lyhyempi vyö, omat on aivan liian pitkiä (50cm ja 60cm). Tässä 40 senttinen lainavyö.

Se olisi sitten viikonloppu ja Pyhtään saaristomarkkinat. Vähän suunnittelin, että josko sitä käväisisi, mutten taida kuitenkaan viitsiä. Samanlaiset ryyppyjuhlathan ne on kuin Kotkan meripäivätkin, vaikka pienemmässä muodossa. Ja kun ei tuo alkoholi maistu niin.. no, on siellä niitä myyntikojujakin. Ensin nyt kuitenkin tallille ja lenkille ja.. Onneksi on viikonloppu!

Pätskä jätkä ja extreme maastoilua

Eilen oli ajatus pitää Ljúfurilla vapaapäivä ja viettää taas laatuaikaa lapsen kanssa iltaa ihan rauhassa. Mutta koska viikonlopulle luvattiin vettä, vettä ja vettä, toteutettiin suunnitelman muutos lennossa ja järjestinkin puuhaa koko porukalle.

Tallille saavuttuani laitoin poikien ruuat valmiiksi, jonka jälkeen kipitin laitumelle noutamaan Korppua. Ensin meinasin, että otan sen kumpi on helpoimmin saatavilla, mutta koska molemmat olivat ihan portin lähituntumassa, päätin ottaa lapsen ensin. Se tulikin ihan itse omin jaloin portille, kun taas Ljúfur jatkoi syömistä minua juurikaan huomioimatta.

Poni pihalla puomille kiinni, harjaus ja selkäännojailutreeniä, kuten on ollut tapana viimeaikoina tehdä. Rennosti seisoskelee paikoillaan nauttimassa rapsuttelusta. Sitten valjaat niskaan ja sidepullit päähän ja menoksi. Tarkoitus oli talutella tovi ja ohjasajaa sitten vaikka kotiinpäin pikku pätkä, mutta loppujen lopuksi talutin vain naapurin tienhaarasta muutaman metrin eteenpäin ja siirryin sitten ajamaan. Hetki meni, ennen kuin Korppu muisti jutun juonen ja lähti liikkeelle eteenpäin, mutta sen jälkeen toimikin kuin vanha tekijä.

Käytiin kilometrin päässä ison tien varressa kääntymässä ja ohitettiin kaksi vastaan tullutta autoakin matkalla. Reippaasti kipitteli Korppu, eikä välittanyt vaikka siirtyilin (tarkoituksella) puolelta toiselle ja suoraan taakse miten sattuu. Hyvin totteli kääntäviä, pysäyttäviä ja liikkeelle pyytäviä apuja, paitsi kun olisi pitänyt kääntyä tien varressa kotiinpäin. Siinä kohtaa jouduttiin hiukan keskustelemaan, kun kakara olisi vaan jatkanut korvat hörössä eteenpäin, kuuntelematta lainkaan mitä kuskilla oli sanottavaa. Kotimatkalla vastaan tuli kaksi oman tallin hevosta, joiden ohituksen ajaksi otin talutukseen, kun tuo häiriönsietokyky vielä on hiukan huonoa.

Kyllä oli hyvä mieli. Siinä lähtiessäni vielä sanoin yhdelle tallilaiselle, etten nyt ihan sanoisi Kamburin vielä ohjasajoa osaavan, vaikka joku taju sillä jo hommasta onkin. Jouduin sitten palatessani sanomaan, että jossain välissä se vaan on oppinut, enkä yhtään ymmärrä milloin. Ollaanhan me tehty valmistavia harjoituksia alusta asti kentällä ja maastossa ja ihan ohjasajoakin muutama kerta, mutta varsinkin kääntävät avut ovat olleet aivan hukassa. Viimeksi kun tehtiin kentällä pelkällä riimulla, toimi paremmin kuin saippareilla, joten ajattelin sitten kokeilla Ljúfurin saippareita, joissa on toisenlainen turparemmi kuin Korpun omissa (jotka kuvassa). Liekö se vai jokin muu syy, mutta hyvin kääntyi tällä kertaa ja hyvin pienestä vihjeestä. On se vaan niin ♥ Tuskin maltan odottaa että saadaan kärryt perään ja päästään kunnolla ajamaan.

Lenkin jälkeen maistui ruoka

Ljúfur pääsi vuorollaan rennolle lenkille koirien kanssa. Matkalla oli lupa syödä ja katsella maisemia jos siltä tuntui. Ljúfur olikin varsin hyvällä tuulella ja kaiveli taskujani vähän väliä namien toivossa ja saikin niitä kyllä. Ei se mitenkää hemmoteltu ole, ei.

Torstaina oltiin Ljúfurin kanssa maastossa. Alkumatka meni rennosti pitkin ohjin käppäillen ja maisemia katsellen, kunnes tallitien lopussa (tai siis alussa, kun tie päättyy tallin pihaan) syöksyi koira rääkymään jalkoihin. Se ei niinkään Luippista järkyttänyt, mutta ne pihalla huutavat ja juoksevat ihmiset sitten kyllä. Siitä kun selvittiin ohi, niin seuraava järkytys olikin jo valmiina tien vieressä. Ihminen. Ja ihan paikallaan. Jo valmiiksi varuillaan oleva poni hyppäsi varmaan metrin ilmaan. Rauhoittui kyllä heti kun ihminen aukaisi suunsa. Matka jatkui. 

Päästiin varmaan enintään 20 metriä eteenpäin ennen seuraavaa järkytystä. Jossain ammuttiin. Ljúfur pelkää pauketta ja tämä kuului läheltä. Kotiin, päätti Ljúfur, mutta kilttinä poikana taipui mamman tahtoon, joka vaan halusi jatkaa matkaa eteenpäin ammunnasta välittämättä. Ammunta jatkui ja kaikki muukin tuntui sen takia ponista jännittävältä. Eteenpäin kuitenkin jatkettiin, kunnes hetken hiljaisuuden jälkeen kuulunut laukaus kuulosti siltä kuin se olisi ammuttu vieressä, joten kuski päätti vaihtaa suunnitellun suunnan toiseksi.

Tehtiin kaikesta huolimatta ihan reippaan mittainen lenkki, vaikka Ljúfur yrittikin vähän väliä ehdotella josko sittenkin käännyttäisi jo kotiin. Kotimatkalla alkoivat laukaukset taas kuulua lähempää, joka tietty stressasi ponia, vaikkei niin paljoa enää kuin mennessä. Siinä on sitten myöskin yhdessä pihassa pari koiraa, joista toinen (beagle) tekee usein kenkun tempun. Se on ihan hiljaa paikallaan jossain pusikossa aidan vieressä ja juuri kun hevonen on kohdalla, alkaa rääkymään räkä roiskuen. Siinä sitten meinattiin taas lähteä lentoon. Saman tempun oli tehnyt kymmenisen minuuttia perässämme tulleelle tallikaverillekin, jolta sitten kuulimme kyyhkyn metsästyksen alkaneen. Oli ohittanut ampujat ihan vierestä, jotka olivat kiltisti olleet hetken ampumatta. Oikea ratkaisu meiltä olla menemättä sitä kautta.

Hyvin maistui ruoka Ljúfurillekin

Kaikesta huolimatta hyvä mieli oli tämänkin lenkin päätteeksi. Me selvittiin ja oma luotto mainioon poniini kasvoi taas aimo annoksen. Pitkä matka ollaan molemmat tultu siitä kun kumpaakin jännitti jo pelkkä ajatus ratsain suoritettavasta maastolenkistä. Nyt meitä ei pysäytä enää mikään. Paitsi ehkä vesisade, kuten tänään :) 

Kohtaamisia

Käytiin lauantaina koirapoikien kanssa Haminassa. Meillä oli sovittu treffit yhden Noahin pojan omistajan kanssa. He asuvat Ruotsissa ja olivat tulleet Hamina Tattooseen esiintymään. Emäntä kyseli tuolla pentujen kasvattajan ryhmässä jo aiemmin josko joku sisaruksista tai Noah pääsisi heitä tapaamaan ja koska meiltä on kevyt 40 km:n matka moottoritietä, niin lupasin. Harmi, ettei Loke-poika ollut mukana, mutta näin siitä sentään paljon kuvia.

Pojat Haminassa (kuva Agneta Thor Saar)

Olipa mielenkiintoista. Loke tuntuu olevan hyvin samanlainen luonteeltaan kuin Noah, paitsi että se on kovin itsenäinen ja tekee hommia mielummin itselleen kuin emännälleen eli tottis ei oikein nappaa. Nose work kuuluu harrastuksiin ja siinä Loke on hyvä, kuten kaikessa muussakin nenän käytössä. Ja kovin on myös isänsä näköinen tämä poika. Muutamassa kuvassa jopa niin paljon, että jos en olisi tiennyt, Noahiksi olisin luullut.

Loke (kuva Agneta Thor Saar)

Tänään törmäsin yhteen entiseen tallilaiseen, kun olin Ljúfurin ja koirien kanssa lenkillä. Hämmästeli kovin sitä, miten paljon Luippis on laihtunut. No, onhan se, vaikkei sitä itse sillä tavalla huomaa. Nyt on onneksi kuitenkin tilanne muuten hyvä ja vaikka lihoisikin ei haittaisi. Ei kyllä tarvi, nyt paino on aika hyvä. 

Luips väsyneen lapsen vartijana

Sitäpaitsi se on kovin muuttunut muutenkin, kun kiusaajaponi on poistunut kuvioista. Ihan en välttämättä tiedä, pidänkö minä siitä muutoksesta, mutta Ljúfurille se on ihan hyvä. Se on nimittäin alkanut väistättämään poneja. Itse katselin yhtenä iltana silmät pyöreänä, kun se meni korvat luimussa väliin, kun Kambur olisi leikkinyt yhden ponin kanssa. Ikinä aiemmin en ole nähnyt sen luimivan kellekään. Huolestui vissiin, kun meno uhkasi yltyä hurjaksi, näin päättelin. Vaan on se väistättänyt muitakin poneja, muut ovat nähneet. Kaveri se kuitenkin kaikkien kanssa yhä on, rapsuttelevat ja syövät kylki kyljessä, mutta on kai päättänyt, ettei ihan äkkiä enää alistu.

Korpusta taas oli kovin ihmeellistä, kun eilen tulikin lenkillä vastaan naapuritallin hevosia. Oman tallin porukkaan se ei juuri reagoi millään lailla, mutta nämä kaksi hevosta olisi kiinnostanut ihan kauheasti. Väkisin olisi halunnut tutustumaan, vaan ei päässyt. Tylsä emäntä. Muuten osasi käyttäytyä varsin mallikkaasti ja kuolaimetkaan, jotka olivat taas vaihteeksi suussa, eivät aiheuttaneet enää edes aluksi pureskelua tai muuta pyörittelyä. Harjoiteltiin jopa taas kääntäviä ja pysäyttäviä ohjasapuja ja alkoi jo vähän ymmärtää. On se vaan niin simppeli kaveri.

Koirien kanssa käytiin hallillakin pitkästä aikaa aksailemassa. Noahilla meni vähän lujaa palkkapallon kanssa, vaikka muuten olikin varsin hyvin kuulolla. Ja Peikkokin teki ihan innoissaan muutamia hyppyjä ja putkia, sekä itse omalla valinnallaan keinua. Leikkikin hyvin, vaan kun antoi voittaa, lelu ei enää kiinnostanut. Vähän useammin pitäisi jaksaa itsensä sinne raahata, kun nuo siitä kuitenkin niin kovin tykkää. Ja jos sitä rallyakin. Orimattilassa olisi nimittäin marraskuussa kahden kisan kokeet...

Kehonhuoltoa ja uusia kokemuksia

Ponipojilla on ollut hemmotteluviikko. Vaikkakaan Korpun mielestä kyse ei ollut hemmottelusta vaan lähinnä pienten ponien kiusaamisesta. Meillä on siis tallilla vieraillut hieroja.

Maanantaina hierottiin Ljúfur. Jännitti. Aiemmin olen yrittänyt aukoa jumeja itse, kun se nyt ei muutenkaan pidä vieraan ihmisen kosketuksesta. Eipä taida hieronnasta hyötyä olla jos hierottava jännittää kokoajan täysillä. Nykyään se on kuitenkin sen verran siedättynyt kaikelle, että ajattelin kokeilla ihan hierojan palveluksia. Ja hyvä niin. Ljúfur tykkäsi. Ensin se oli hiukan huolissaan, eikä oikein namiakaan pystynyt pureskelemaan, vaikka suuhun ottikin. Pikku hiljaa rentoutui ja nuokkui alahuuli pitkänä hierottavana. Jumejakin löytyi ja kauttaaltaan oli kireä, mutta hyvin aukesi. Muutaman viikon päästä uudestaan.

Seuraavana päivänä oli poni kun sitruunan niellyt eli selkeästi kipeä käsittelyn jäljiltä. Vaan ei ole ihme, niin olen minäkin aina hieronnan jäljiltä kuin selkäänsä saanut. Sen jälkeen on ollut ihan ok. Kevyesti ollaan otettu koko viikko. Eilen käytiin kuitenkin pieni ratsastuslenkki heittämässä ja virtaa piisasi. Kauheaa vauhtia kipitettiin koko matka. Ja mikä hulluinta, se tuntui ihan erilaiselta selästä käsin.

Eilen oli sitten Korpun vuoro, ajatuksena lähinnä harjoitella hommaa ja tarjota uusia kokemuksia. Otin sen jo ajoissa laitumelta, että ehtisin sen kanssa hiukan harrastaa, oletuksena että jaksaisi sitten paremmin seistä paikallaan. Tehtiin kentällä pientä juoksutustreeniä käynti-seis ja käynti-ravi siirtymisiä lähinnä. Hyvin sujui, vaikka olikin vähän nukuksissa. Hetkeksi viriteltiin myös liina riimuun ohjiksi ja ohjasajettiin. Sekin sujui, ratti toimi, mutta jarrut vaativat hiukan säätöä. Sitä siis treenattiin. Vielä pieni lenkki tiellä.

Hieronta meni sitten niin kuin meni eli eihän se silti oikein paikallaan malttanut olla. Hiukan oli outo tilanne ja jännittävää, joten homma meni vähän sähläykseksi. Hyvää harjoitusta silti ja olihan se nyt kumminkin suurimmaksi osaksi ihan kiltisti. Aina jos vähän tuntui, loikkasi se kunnolla eteen ja kerran yritti jopa hypätä pystyyn, mutta välillä oli jo pitkiäkin aikoja paikallaan. Jumeja ei ollut, eipä noita nyt varsalla, mutta pientä kireyttä siellä täällä. Hierojatyttö kovin hämmästeli, että onpa hyvin kehittynyt kaksivuotias ja onhan se laitumella kovin kasvanutkin ja miehistynyt. Vaikka rääpäle se minusta yhä on kuitenkin..

Hieronnan jälkeen heitin Korpun karsinaan hetkeksi, mutta unohdin luukun auki. En ehtinyt montaa askelta ottaa, kun kuului kauhea kolina ja tyyppi oli kiivennyt luukusta kainaloita myöden ulos. Huoh. Enpä unohda ihan hetkeen taas tuotakaan. Tähän asti olen aina muistanut, kun olen olettanut, että juurikin noin siinä sitten käy ja oikeassa olen näköjään ollut. On se sellainen murunen, kuin norsu posliinikaupassa.