Päiväkirja vko 4, lauantai

Tänään oli aamupäivällä ihan paras keli lenkkeilyyn. Pikku pakkanen, aurinko, ei tuulta, ei edes viimaa. Ihana. Harmittavasti aurinko ei kauaa jaksanut paistaa, mutta kerrankin kävi säkä ja se paistoi juuri lenkin ajan. Kympin aikaan aaamulla ajeltiin Siltakylään poikakoirien kanssa, kun kumminkin piti apteekissa käydä. Siitä ensin lenkille ja niinhän se alkoi aurinko paistaa, kun oltiin edetty muutama sata metriä. Puolitoista tuntia myöhemmin, kun oltiin lähes takaisin autolla, aurinko piiloutui taas pilveen. Täydellinen ajoitus.

Iltapäivällä käytiin vielä toistamiseen lenkillä, kun käpsyteltiin koko porukalla pihasta metsään kameraa ulkoiluttamaan. Ei me kauaa oltu, kun Maru oli sen verta väsynyt eilisestä kunnon lenkistä (2km), ettei oikein meinannut jaksaa. Puoli tuntia nyt kumminkin vierähti siinäkin.

Pihalle palattua alettiinkin poikain kanssa vähän treenailla. Peikko teki tottista. Ei ihan parasta Peikkoa, mutta ei huonoakaan. Kivaa oli kumminkin. Ei nyt kyllä tällä kertaa taidettu edetä, mutta tulihan taas ainakin kuvattua, niin näkee miten on edellisestä (kuvaus)kerrasta edistynyt.

Noah teki myös pikku tottiksen tynkää ja vähän Rally-tokoa, niitä avoimen juttuja lähinnä. Muuten meni ihan hyvin, mutta yhdessä vaiheessa astuin vissiin tassulle, kun ulvahti ja kilttinä koirana otti sen verta itseensä, että alkoi sitten yliyrittämään. Hyvin se silloinkin tekee, mutta esimerkiksi nojaa voimakkaasti ja liioittelee käännöksissä ja muissakin jutuissa helposti.

Muuten onkin aikalailla laiskoteltu. Perushommat tietty ja jotain pientä, mutta laiskottelua suurimmaksi osaksi. Tai minusta kaikki ei-fyysinen tuntuu laiskottelulta. Kun olenhan minä muokannut ottamani valokuvat ja tehnyt nuo kaksi videota plus ladannut ne tuubiin. Ja nyt kirjoitan tätä. Mutta kun olen vaan istunut koneella, niin minusta se on laiskottelua. Huomenna en kyllä jaksa varmaan paljoa datailla, yliannostus tänään.

Päiväkirja vko 4, perjantai

Peikon pitkä tie haukkuvaksi hakukoiraksi. Toistaiseksi tavoite lähestyy päivä päivältä. Tai ehkä pitäisi sanoa kuukausi kuukaudelta, sen verran hidasta edistyminen on. Mutta se edistyy. Säännöllisen epäsäännöllisesti ollaan treenattu ja tulosta on tullut. Välillä se ihan yllättää pontevalla komentamisella, juuri kun sitä vähiten osaa odottaa. Kuten eilen. Sekoittelin koirien ruokia ja kamalan nälkäinen pikkukoira oli sitä mieltä, että ruokaa nyt just heti ja sassiin, HAU! Pakko oli palkata. Yleensä se kuitenkin haukkuu vain silloin kun sitä "pyytää".

Mutta pidemmittä puheitta.. Aika tarkalleen kolme kuukautta sitten homma kuulosti tältä:

Tänään on hommassa jo huomattavan paljon enemmän yritystä, eikä Peikko kuvatessani tietenkään esittänyt parastaan. Ero on kuitenkin selkeä :)

Voihan se tietty olla, että vaikka se kuinka haukkuisi, ei ääni ole riittävän kova, jotta se kuuluisi esimerkiksi kovemmassa tuulessa. Kuten Marun kanssa kävi. Marulle haukku-ilmaisu oli ehdottomasti luontevin. Se pyysi asioita haukkumalla jo 7-viikoisena ihan luonnostaan. Sitä vahvistettiin ja haukulla se oli metsässäkin pitkään. Loppujen lopuksi kuitenkin ääni oli niin pieni, että päätettiin se rullalle vaihtaa. Marulla tosin on ihan arjessakin huomattavasti hiljaisempi ääni kuin Peikolla, jonka ääni kyllä kuuluu, silloin harvoin kun se sitä kunnolla käyttää.

Työvoitto on kyllä tämäkin, kun ajattelee, että äänen rakennus on aloitettu 8-viikoisesta. Ensin ei tullut mitään pitkään aikaan. Sitten puf ja wuf. Nyt jo selkeä hau. Eihän siihen olekaan mennyt kuin 8 kuukautta. Toinen samanmoinen ja ehkäpä sillä on jo kunnon ilmaisu. Sitä siis odotellen.

Päiväkirja vko 4, torstai

Tarkoitus oli kirjoittaa ihan joka päivä päivän tapahtumista, mutta kun ei tapahdu mitään. Samaa kaavaa noudattavat nämä päivät, niissä mitään kerrottavaa ole.

Aamulla kello soi 04.55. Maru pissalle. Koirille ruokaa, itselle eväät valmiiksi. Kampetta niskaan ja pihalle hoitamaan hevoset. Koirat käy siinä samalla tarpeillaan. Sisälle. Sängyn petaus ja ihan oikeat vaatteet päälle. Hetki hengailua netissä, jos on sattunut jäämään aikaa. Töihin. Töistä puoli neljän jälkeen. Koirat ulos, minä sisälle. Kamppeet vaihtoon ja pihalle paskan luontiin ja veden kantoon. Sisälle, ruokaa naamariin jos on valmista, ruuan laittoa jos ei ole ja hetki hengailua sisällä syönnin jälkeen. Lenkille/treenaamaan/kauppaan tai mitä nyt sitten sattuukaan olemaan homman nimi milloinkin. Tänään haettiin heiniä. Samalla kävin Prismassa, minkä parkkihallissa treenasin Peikon kanssa ennen ja jälkeen kaupassa käynnin. Kotiin. Hevosille heinät verkkoihin. Sisälle. Koirille ruokaa, TV:tä tai/ja nettiä, kotitöitä. Hevosille vielä ruuat, samalla koirat iltapissalle, jos viitsivät käydä. Yleensä eivät. Hetki olemista ja nukkumaan. Aamulla sama uusiksi. Kirjoita siitä nyt sitten tämän enempää...

Antakaa mun nukkuu...

Päiväkirja vko 4, tiistai

Ei mitään uutta auringon alla. Ihan perusarkea vaan. Töiden jälkeen tallihommat ja kuinka kivaa onkaan, kun on vielä silloinkin valoisaa kun ne on tehty. Ei tästä kauaa ole, kun oli jo lähes pimeää kun aloitti. Nyt ehtisi jo hyvin lenkillekin valoisalla, jos lähtisi heti kun tulee töistä. Vaan en viitsi hötkyillä. Sen mukaan mennään, miltä tuntuu. Joskus lähden, yleensä en.

Siinä sitten vähän ruokaa ja facebookia. Tunnin rentoilun jälkeen kamppeet niskaan ja baanalle. Tai no, kunhan ensin olin sulattanut auton takaluukun tukankuivaajalla auki, että sain pojat mukaan. Suunta kohti Kotkaa. Prisman parkkihalliin auto parkkiin ja Peikon kanssa pientä treenin tynkää. Paitsi ettei Peikko oikein jaksanut keskittyä, kun luuli pääsevänsä lenkille, joten vaihdoin Noksuun. Noah teki parit sivulla seisomaan nousut ja siinäpä se tällä kertaa.

Aina ei mene ihan putkeen poikien posetukset

Kaupassa käynnin jälkeen mentiin sitten sinne lenkille. Kunhan olin ensin haukuttanut Peikkoa karvalelulla. Tunnin lenkki ihmisten ilmoilla ja pojat on taas ihan kivan väsyksissä. Ne hajut. Mutta nenätyöskentelyhän on vain hyvästä ;) Ja kyllä se ihan oikeasti hyvää tekeekin välillä, kun ei täällä maalla paljon uusia hajuja ole. Vapaana taas suurin osa lenkkiä, pyörätiet ja Kyminlinnan vallit. Ihmisten ohitukset sievästi vapaana sivulla. Vain yksi koiran ohitus, silloin kiinni, kun Peikko ei vielä malta ja Noah sitten ottaa kierroksia siitä. Ei ne ne rähjiä ole kumpainenkaan, moikkaamaan vaan tekisi mieli. Jos koirakohtaamiset olisi päivittäisiä, ei varmaan ongelmia olisi, vaan kun saldo on ehkä kerran kuussa, niin oppimista ei juuri ehdi tapahtua. Ihmisiä nähdään sentään ehkä jopa kerran viikossa.

Kotona hevosten heinät verkkoihin, joita tällä hetkellä on tarhassa kolme. Koirille ruokaa ja hetki sisällä. Sitten hevosille ruuat ja lämmintä vettä kuppiin, ettei heti jäädy, pakkasta kun on. Rapsuttelua ja sinne ne jäi, Ljúfur heinää rouskuttamaan ja Limppu pihattoon lepäämään. Kai sitä nukkumaan kohta itsekin.

Päiväkirja vko 4, maanantai

Marulle ei maistunut aamulla ruoka. Samoin alkoi silloin kesällä 2013 se outo sairaus, mikä oli viedä Marun hengen. Huolestuin, vaikka ajattelinkin samalla, että on varmaan vaan viikonlopun jälkeen väsynyt, kun ei muita oireita ollut. Ja niin onneksi olikin. Iltapäivällä töistä tultuani Marulla oli jo kiljuva nälkä ja vähän välipalaa saatuaan, jaksoi taas ulkoilla reilun tunnin.

Noah treenasi pihalla rallytokon avoimen luokan liikkeitä. Siellä kun on muutama, jota ei ihan lennosta pysty suorittamaan. Vähän meni hössötykseksi välillä ja joutui rauhoittamaan makuuttamalla, että pystyisi oppimaan. Tänään ohjelmassa oli perusasennosta seisomaan nouseminen sivulla. Jos oltaisi tokoiltu, homma olisi helppo tai edes näytelty enemmän, mutta näillä eväillä hitaasti ymmärtävälle Noahille, homma ei todellakaan ollut helppo. Onnistumisiakin silti saatiin. Ehkei suurta oppimista vielä tapahtunut, mutta alkuun päästiin.

Peikkokin treenasi pihalla, mutta ihan perustottista. Seuraaminen edistyy hitaasti, mutta varmasti. Pitäisi vaan taas kuvata, niin näkisi tilanteen paremmin. Jäävätkin on edistyneet. Ollaan keskitytty nyt sivulta tapahtuviin asennon muutoksiin, eikä olla siis enää peruuteltu. Luoksetulo vaatii nopeutta, mutta sitä kyllä tulee takuulla sitten täydellä matkalla. Nyt keskitytään enempi tekniikkaan. Nouto ok, kunhan malttaisi varttua käskyä. Joutuu vielä heittäessä tunkemaan makkaraa suuhun ihan urakalla, ettei varasta. Paikallamakuu sujuu eli pysyy ainakin lyhyellä matkalla (vajaa 10 askelta), mutta paineistuu palkattaessa makuulle, kuten olen tottunut tekemään. Vaihdettiin tekniikkaa eli sivulta vapautus ja palkka. Parani heti.

Illalla Maru kitisi ainakin tunnin verran ruokaa, kun oli kauhea nälkä. Sitä ennen kuitenkin treenattiin Peikon kanssa vielä sisällä ilmaisua geelipallon voimalla. Hyvin sieltä se yksi kunnon haukku jo tuleekin, mutta kun kiihtyy liikaa, ei enää "saa sanaa suustaan", puhisee vain. Kerta kerralta kuitenkin paranee. Varsinkin kun vertaa siihen, ettei se vielä kolmisen kuukautta sitten sanonut mitään.

Peikolla muuten on alkanut ensimmäinen karvanlähtö. Velipoika oli karvansa jo vaihtanut ja samalla oli kärähtäneen permanentin näköinen selkäkarva vaihtunut ihanan kiharaan. Elämme toivossa, josko Peikollekin kävisi samoin.

Nyt syövät koirakset puruluita, paitsi Noah joka söi jo oman osuutensa. Hevosetkin sai ruokansa äsken. Nukkumattia odotellen...

Tavallista arkea

Vilkkaan viikonlopun jälkeen, otettiin maanantaina ihan rennosti. Lenkkeiltiin ja hoidettiin normihommat, kuten joka päivä. Paljon muuta ei nyt viikkoon olekaan kuulunut, paitsi lumitöitä. Nyt on sitten taas vesikeli ja lumet on kohta tiessään.

Peikon murkku alkaa olla tällä erää paremmalla puolella. Ainakaan vieraat paikat ei enää treenatessa haittaa ja häiriöherkkyyskin on palautunut taas normaaliin. Käytiin tuossa eräänä iltana taas Peikolle ihan uudessa paikassa tottistelemassa ja sehän pelasi kuin buicki. Jäärä se on yhä ja hajut kiinnostaa aina vaan enemmän ja enemmän. Ainahan se on hajuista ollut kiinnostunut, mutta selkeästi on pahentunut tämä tapa. Jätkä mikä jätkä.

Ilmaisua ollaan treenattu joka päivä ja halutessaan se haukkuukin jo ihan kuuluvalla äänellä. Vaan treeniä se vaatii vielä. Vähän on muut jutut nyt jääneet vähemmälle tämän projektin vuoksi. Siis kotitreenissä. Muuten ollaan taas yritetty aktivoitua tottistreenissä, mikä on ollut hiukan laiskaa tässä vuoden vaihteen tienoilla jo tovin. Maaliskuussa olisi tarjolla junnukurssia, joten pakko kai se on treenata. Onhan se noloa, jos ei pentukurssin jälkeen olisi mitään edistystä tapahtunut.

Tänään oltiin Kouvolassa sennentreeneissä. Aksaa pääsivät pojat tekemään. Molemmat kävi sen verta kovilla kierroksilla, että humputteluksi meni. Kun moisissa korkeuksissa on oppiminen hiukan huonoa, enkä halua kierroksia ottaa alaskaan, niin sitten vaan pidetään superkivaa ja kohelletaan. Noah sentään parin kierroksen jälkeen ihan itse rauhoittui ja saatiin yksi ihan kunnollinenkin radanpätkä tehtyä. Mutta Peikko tuntui kiihtyvän vaan enemmän kun väsyi. Sitten kun se alkoi juosta puomilla edestakaisin hullun kiilto silmissä, oli pakko viheltää peli poikki. No, puomille oli jäänyt edellisen koiran lihapullanpaloja ja Peikko oli ihan vakuuttunut että niitä kasvaa siellä. Sen kun hän vaan juoksee keräämään ne sieltä suuhunsa.

Nyt väsyttää

Vilkas viikonloppu

Lauantaina startattiin Peikon kanssa aamulla kohti Espoota ja Peikon syntymäkotia. Meillä oli pentuetreffit. Mukana oli myös yksi isosisko Riesan ensimmäisestä pentueesta ja 11-viikkoinen pikku mutiaisen alku, Peikon veljen "pikkusisko". Hyvin tulivat vielä toimeen koko porukka, mitä nyt Elsi-sisko oli ottanut känkkäränkän mukaan matkaan. Tiukka mimmi, joka piti kyllä ihan koko porukan kurissa ja herran nuhteessa.

Ensin lähdettiin porukalla lenkille läheiselle pellolle. Hyvin jaksoi matkassa mukana myös pentu, vaikka pulahtikin ojaan vahingossa. Samalla otettiin halukkaille myös makkararinkiä. Hirvittävän liukasta oli kyllä, vaikka muuten keli olikin ihan hyvä. Kotoa lähtiessä tuli lunta taivaan täydeltä, joten icebugit jäi suosiolla kotiin. Väärä valinta. Niitä olisi kyllä tarvittu.

Possujuna ja jäinen polku. Etualalla Riemu, Peikko tapansa mukaan hajujen maailmassa.

Lähes koko porukka järjestäytymässä makkararinkeilijöiden odotukseen, vain Riemu puuttuu, ihmisistä puuttuu hiukan enemmän.

Lenkin jälkeen ruuan laittoon, johon jokainen oli osallistunut tuomalla kuka mitäkin. Aika kului kuin siivillä jutellessa ja seuratessa koirien touhuja. Saattoi naapurilla olla hiukan kuulosuojainten tarvetta, mudit kun eivät ole siitä hiljaisimmasta päästä. Jopa meidän Peikko, joka ei koskaan hauku, haukkui. Se oli ihan suorastaan lähes äänekkäin. Nauroinkin, että se on haukkunut yhden päivän aikana enemmän kuin koko elämässään ennen sitä. Sitä paitsi se nosti koipea sisällä. Ihan loppu vaiheessa vasta, kun muutama muukin oli jo merkannut, mutta kumminkin. Ei se silti Lara-siskon alkavasta juoksusta mitään ymmärtänyt. Velipoika ymmärsi kyllä.

Kotiin ajeltiin iltasella. Hevosten hoidon ja muiden pakollisten rutiinien jälkeen linnoittauduin sohvan nurkkaan loppuillaksi. Ihan liian myöhään kävin nukkumaan, kun aamulla kuitenkin olisi aikainen ylösnousu tiedossa. Kuvittelin kuitenkin saavani nukkua kuutisen tuntia, mutta toisin kävi. Ihana naapuri päätti sitten ampua yöllä tähteeksi jääneitä ilotulitusraketteja, mitä se on jo muutenkin paukutellut lähes joka ilta. Olin ehtinyt nukkua reilun tunnin. Sitten ei enää uni tahtonut tulla. Nukahdin jossain vaiheessa aamuyöstä, herätäkseni hetimmiten kellon soittoon. Eikä yhtään väsyttänyt.

Niin, tänään oli siis Peikon ensimmäinen junnuluokan näyttely, ryhmänäyttely Lahdessa, jonne Noahkin pääsi seuralaiseksi autoon istumaan, kun oli eilen niin kovin närkästynyt kotiin jäämisestään. Yöllä oli pyryttänyt lunta ja yhä pyrytti kun puoli kahdeksan maissa lähdin liikkeelle. Omaa tietämme (1,5km) lukuunottamatta, tiet oli kuitenkin aurattu ja ihan kohtuullisessa kunnossa. Hiljaa sai paikoitellen ajaa, kun yksi pätkä matkasta on aika kimuranttia tietä. Perille päästiin kuitenkin ihan aikataulussa, vaikka joku itsemurhapeura yrittikin hidastaa matkantekoamme.

Tuomaritäti piti aika hyvää vauhtia, joten ennen kuin huomasinkaan oli kehä jo ohi. Mudeja oli viisi, kaikki uroksia, kolme niistä junnuluokassa. Tiukka oli täti, eikä roppia saatu, mutta tulokset kumminkin. Peikko sai eh:n ja oli toinen. Yksi junnu sai erin, yksi t:n. Nuori sai erin, avoin uros eh:n. Ihan perusteltua varmaan, mutta sitä nyt en taas ymmärtänyt, että hyvin ja iloisesti käyttäytyvä rodunomainen Peikko sai eh:n, mutta pelokkaasti käyttäytynyt junnu uros, joka ei kertaakaan koko aikana nostanut häntäänsä, sai eri:n, No, onneksi ei saanut kuitenkaan sa:ta.

Peikon arvostelu: "Selvän sukupuolileiman omaava uros. Hieman pitkä lanneosa, tyypillinen pää, tänään niukat korvahapsut. Hyvät kulmaukset. Hyvä runko, hieman jyrkkä lantio. Hyvät takaliikkeet, etuliikkeet ovat löysät." Allekirjoitan kyllä, mutta että korvahapsut olivat mainitsemisenarvoinen asia, on minusta hassua. Ja esiintymisellä/esittämisellä oli tänään osansa liikkeisiin ja lantion jyrkkyyteen...

Pakkasimme reppumme pikavauhtia, kävimme Berran ja järjestäneen yhdistyksen (Lahden käyttökoirat) kojuilla vähän ostoksilla ja suuntasimme nokan kohti kotia. Väsytti ihan armottomasti ja luntakin tuli yhä, vaan ajettava oli. Samalla reissulla käytiin hakemassa muutama paali heinää ja vielä pikakäynti kaupassakin, ennen kuin olimme vihdoin kotona. Täällä ei onneksi ollut aamun jälkeen satanut juurikaan, mutta yöllä oli tullut aimo kerros, joten lumitöiltä ei vältytty. Ensin oli kuitenkin syötävä ja vetäistävä puolen tunnin torkut, ennen kuin kykeni toimimaan.

Tällaiset karvapatukat sai Peikko, kun se niin tykkää ja satuin löytämään. On ollut hankala löytää, siis aitoja, teddykarvaisia kyllä olisi. Yksi löytyi M&M:stä, muttei se ole näin hyvä. Puruluita olisin kaivannut, kun niitä meillä kuluu, muttei siellä ollut kuin Berra ja Hollolan nahkapaja, ei siis puruluita.

Muitakin uutisia on viikonlopun aikana tullut. Perjantaina Maru menetti viimeisen veljensä, kun Marius poistui keskuudestamme. Yhdeksästä Tajmadoran M-pennusta ei ole enää jäljellä kuin Maru, joka on vielä varsin hyväkuntoinen ikäisekseen. Tänäänkin jaksoi pari tuntia seurata lumitöiden tekoa pihalla ja eilen painatti metsässä niin, että hirvitti.

Eilen Kajaanin näyttelyyn osallistui Noahin tytär Dana (Schellendorfs Darling Diana) ja olikin hienosti rop-pentu. Näyttely oli sekä Danan että nuoren emäntänsä ihka ensimmäinen ja hienosti meni. Kovin reipas oli kuulemma ollut ja kauniskin se on, ainakin minusta.

Dana

Marius

Dana

Vuosikatsaus

Tammikuu oli viime vuonnakin varsin vähäluminen, kuten nytkin. Puolen välin jälkeen pieni lumikerros saatiin ja pakkasen myötä muutenkin talvisemmat olosuhteet. Hakua treenattiin vielä ihan ahkerasti tammikuussakin, kun kelit antoivat myöden. Nyt ei sitten olla lokakuun jälkeen treenattu, mikä ottaa minua päähän ihan kunnolla, kun intoa ja kelejä olisi nytkin ollut. Vaan huono se on yksin hakuilla, jos muita ei kiinnosta.

Noahin kanssa jauhettiin eteenmenoa ihan urakalla ja muutenkin treenattiin tottista jonkin verra. Ja lenkkeiltiin ahkerasti. Diivalle alkoivat pitkät lenkit olla jo liikaa ja Limpunkin maha kiukutteli. Mutta iloa aiheutti uuden kaverin odotus. Peikon Riesa-äiti kävi kuun lopulla tapaamassa Civiliä ja minun vierailuni Espoossa siirtyi muutamalla viikolla.

Helmikuussa tulivat viimein kunnon lumisateetkin ja joutui ihan lumitöihin. Vaikka ei se ilo kauaa kestänyt ja loppukuusta maa oli taas jo sulana. Noahin eteenmenotreenit jatkuivat ja lenkkeilyintokin oli hyvä. Käytiin aika paljon muualla lenkillä jo katuvalojenkin takia, kuten usein talvella. Noah karkaili pihasta muutamaan kertaan ja joutui tehovalvontaan. Siitä huolimatta, se teki yhden midemmänkin karkureissun, mistä se autolla kotiin haettiin, kun viimein löydettiin.

Käytiin ensimmäistä kertaa Kouvolassa alaosaston treeneissä Homeetan hallilla ja tutustuttiin Rally-tokoon. Ja vitsit, että olikin kivaa. Agility taas vastaavasti alkoi tuntua aika turhalta ajan hukalta, kun en pysty niin en pysty. Ponipojatkin lenkkeilivät ahkerasti metsässä, vaikka ilmat lämpenivät ja hiki meinasi uuvuttaa reippailijat ihan tykkänään.

Kävin myös viimein tapaamassa Pikku Peikon kasvattajaa ja tietty äiti- ja mummo-koiria. Ja ihastuin ikihyviksi. Loppukuusta sitten varmistuikin Riesan tiineys ja alkoi pennun odotus ihan toden teolla.

Maaliskuussa alkoivat kevätpuuhat, kuten sulavasta tarhasta paskojen siivoaminen. Pyöräilykausikin korkattiin ja esineruututreenit päästiin aloittamaan vähäisten lumien sulaessa vauhdilla. Tottistakin päästiin treenailemaan ihan omalle kentälle. Talvilomaakin vietin maaliskuussa, joten kaikkeen oli hyvin aikaa. No, tulihan se takatalvikin, mikä suuresti harmitti, muttei se onneksi kauaa kestänyt.

Noahilla kävi kuun loppupuolella morsian ja kummatkin olivat valittuun pariinsa tyytyväisiä. Hyvin hoitui homma, vaikka molemmat olivatkin ensikertalaisia. Jännityksellä jäimme odottamaan vierailun tuloksia. Jossain vaiheessa vierailun jälkeen, Noahissa alkoi ilmetä outoja oireita. Haku- ja esineruututreeneissä kieltäytyi lähtemästä etsimään ja jos lähtikin, ei irronnut kunnolla. Tottiksessakin oli jotenkin vaisu, eikä vire oikein muutenkaan ollut normaalilla tasolla. Väsyikin normaalia nopsemmin lenkkeillessä. Mitään selvää ei kuitenkaan ollut havaittavissa, joten hieronnalla ja levolla mentiin ja toivottiin parannusta.

Viimein loppukuusta syntyivät kauan odotetut mudilapset, kaksi urosta ja kolme narttua. Ja varmistui, että toinen cifran värisistä pojista muuttaa meille Peikoksi.

Huhtikuu alkoi ja Noah alkoi vaikuttaa taas ihan omalta itseltään. Mikä sillä oli, ei koskaan selvinnyt. Lihasjumeja epäilin vahvimmin. Treenit jatkuivat ja eteenmenokin alkoi viimein hahmottua. Kisatottista alettiin kasailemaan ja laumapalkkaa suurimmaksi osaksi käyttämään. Opeteltiin myös haltuunotto maalimiehellä.

Kuun alussa olin Mia Skogsterin pentusemmassa kuunteluoppilaana ja sain paljon ajateltavaa ja uusia juttuja Peikon kanssa kokeiltavaksi. Paljon oli vanhaakin asiaa, mutta hyvä päivä kaiken kaikkiaan kuitenkin.

Peikkoakin pääsin viimein tapaamaan pentujen ollessa neljä viikkoa vanhoja. Kesäisissä tunnelmissa istuttiin tuntitolkulla pihamaalla lyhythihaisessa paidassa ja ihmeteltiin yli +20 lukemia huhtikuussa. Ja pennut oli tietenkin ihania. Jo kuvista ja kuulumisista oli toisesta uroksesta tullut selkeä suosikki ja tunne vain varmistui tapaamisen yhteydessä.

Äitini pikku cottoni Vikke, jouduttiin lopettamaan loppukuusta. Vikke oli jo vanha, vajaan vuoden Marua nuorempi. Vikellä todettiin alkuvuodesta virtsarakossa kasvain ja se sai elää niin kauan kuin särkylääkkeiden avustuksella oli iloinen ja reipas. Kun elämänilo ja ruokahalu alkoivat hiipua, sai Vikke mennä.

Toukokuu olikin tapahtumia täynnä. Noah kävi treenaamisen lisäksi Haminan näyttelyssä ja arvosteltiin rotunsa parhaaksi kera cacibin. No, muita ei ollut, muttei se silti olisi tarvinut niin hyvin mennä. Ryhmiin ei jääty, vaan paettiin pitkälle lenkille ja kotiin ruuan laittoon. Kuukauteen kuului myös oman seuran agilitykisat ja talkoilua niissä. Noah kävi viimein myös hakukokeessa, mikä ei sitten mennyt ihan niin kauhean hyvin ja tulos jäi muutaman pisteen päähän. Ja ne muutama piste oli kyllä ihan minun pistemenetyksiäni, koirassa ei suuren suurta vikaa ollut. Tekihän sekin virheitä, mutta tulos oltaisiin saatu, ilman omia mokiani. Henkilöhaku meni kuitenkin lähes täydellisesti, mistä voin olla todella ylpeä.

Kävin myös toistamiseen katsomassa Peikkoa, kun pennut testattiin. Sillä reissulla selvisi vihdoin, kumpi pojista on Peikko ja se minun suosikkinihan se sitten oli. Siitä reilun viikon kuluttua alkoi kesälomani ja hain vihdoin Peikon kotiin. Päivä oli helteinen, joten isot oli pakko jättää kotiin, mutta tutustuminen meni kotonakin onneksi ihan hyvin.

Seuraavana päivänä Peikon kotiutumisesta, syntyivät Noahin pennut, kolme urosta ja neljä narttua. Hämmästys oli suuri, kun yksikään pennuista ei ollut perinyt isänsä valkoista puolikaulusta. Muutenkin pennut ovat kovasti äitinsä näköisiä, mutta ovat perineet isänsä luonteen. Kivoissa perheissä tuntuvat olevan ja suurin osa jotain harrastaakin. Yksi pojista muutti ihan Ruotsiin asti.

Tässä heistä muutama lähes jo luovutusiässä.

Samana helteisenä viikonloppuna oli myös yhdistyksemme koulutuspäivä. Korrit olivat tulleet opettamaan tottista ja koiran itsetunnonkohotusta. Peikko oli koko pitkän päivän mukana ja olikin varsin reipas pikku mutiainen. Hieman aiheutti häkkiin sulkeminen kiukuttelua, mutta muuten päivä sujui hienosti.

Kesäkuussa treenattiin ahkerasti molempien poikien kanssa. Peikko tutustui myös mahdollisimman paljon kaikkeen uuteen ja ihmeelliseen, mitä elämässä saattaa vastaan tulla, eikä se pelännyt oikeastaan mitään. Peikko löysi myös leikkikavereita milloin mistäkin koiratapahtumasta ja kävi illalla kotona sellaisilla kierroksilla, ettei nukkumisesta meinannut tulla mitään. Noahilla ilmeni taas motivaatio ongelmia treenissä ja se jäikin tauolle.

Peikon kanssa taisteltiin lenkkeilystä, kun se oli sitä mieltä, että se ei kyllä omin jaloin kävele. Jossain vaiheessa pääsimme yhteisymmärrykseen asiasta. Peikon korvat nousivat ja laskivat, yhdessä ja erikseen. Niitä teipattiin ja jätettiin lopulta teippaamatta, kun näytti etteivät ole vielä valmiit nousemaan.

Loppukuusta Peikko kävi ensimmäisillä rokotuksilla ja oli kovin reipas. Minun lomani myös loppui ja Peikko opetteli olemaan yksin makuuhuoneessa portin takana. Yhtään pissaa tai muutakaan ei enää sen jälkeen sisälle tullut. Eipä tosin paljoa sitä ennenkään. Olimme poikakoirien kanssa myös yhdistyksen PK-leirillä Rotikossa. Lauantaina koko päivä vierähti hakumetsässä ja sunnuntaina tottiskentällä. Kivaa oli.

Heinäkuussa nautittiin vihdoin helteistä, koko kesäkuun kestäneiden sateiden jälkeen. Paljon ei muuta koirien kanssa tehty, kuin käytiin rannassa hengaamassa ja uimassa. Peikosta kuoriutuikin oikein kunnon vesipeto. Alusta asti se ui hyvin ja mielellään. Siinä sivussa käytiin ampumaradan maastossa totuttelemassa ammuntaan, aina kun siellä vaan paukkui. Noah teki tottista paukkeessa ja Peikkoodotteli autossa, jonka jälkeen yleensä pyörähdettiin pikku kierros metsässä. Ei reagointia kummaltakaan.

Peikon kanssa treenattiin näyttelyesiintymistä ja käytiin matsärissäkin hengaamassa. Ponien kanssa tuli lenkkeiltyä normaalia enemmän, kun koirat ei vaan siihen helteellä pystyneet ja itse lenkkeilyä kumminkin kaipasi. Aksaa treenailtiin ja Peikkokin oppi menemään putkeen. Hakuakin kelien mukaan harvakseltaan. Noahilla jatkui lomailu, kun se ei vaan vaikuttanut terveeltä.

Heinäkuussa oli myös Peikon toisen rokotuksen aika ja mörköikääkin hiukan tuntui pennulle pukkaavan. Peikon korvat nousivat pystyyn loppujen lopuksi lähes itsekseen ja se opetteli nostamaan koipea. Hampaat vaihtuivat ja se päätti lopettaa eristyksen itsenäisesti työpäivieni aikana, kun ei vaan enää pysynyt portin takana. Pihalla täytettiin ahkerasti ammetta, jotta koirat saivat viilennettyä itsensä.

Elokuussa näyteltiin. Noah käväisi MV-14 näyttelyssä ilman sen suurempaa menestystä. Sai kuitenkin ERIn ja oli valioluokan neljäs. Tyytyväinen saa olla. Peikko käväisi mätsärissä treenaamassa erikoisnäyttelyä varten ja esiintyi oikein hienosti. Sijoittuikin vielä sinisten neljänneksi, mikä oli ihan bonusta, kun harjoittelemaan tosiaankin vain mentiin. Loppukuusta oli sitten se unkarilaisten erkkari ja sielläkin Peikko esiintyi hyvin ja oli loppujen lopuksi ROP-pentu ja BIS2-pentu. Hieno Peikko, jonka mielestä päivän parasta antia oli ehdottomasti sisarusten kanssa peuhaaminen.

Peikon korkeanpaikankammoa paranneltiin puomilla ja saatiinkin se hyvin hallintaan ja jätettiin sitten hautumaan tulevaisuutta varten. Vaikkei se ihan niinkään mennyt, koska Peikko alkoi karkailla itsenäisesti kiipeilemään.

Noah kävi myös viimein lääkärisedän juttusilla ja syykin sen outoon käytökseen löytyi. Toisessa silmässä oli ihan selkeä vamma, mahdollisesti vierasesine. Saatiin sitten lähete Porvooseen erikoislääkärille, missä selvisi, että siellä silmässä todellakin oli ylimääräistä tavaraa. Varattiin aika operaatiolle, missä sitten silmästä poistettiin tikunpala. Tippoja tiputeltiin pari viikkoa, mutta jo seuraavana päivänä oli Noah taas oma rasittava itsensä ja vaikutti lähinnä siltä, että siltä olikin roskan sijasta poistettu aivot. Ihanaa!

Syyskuun puolella oli Noahin silmän lopputarkastus ja Noksu sai terveen paperit. Tutkitaan lisää, jos aihetta ilmenee. Noah oli niin kyllästynyt silmän rassaamiseen, että murisi lääkärisedälle. Noah, maailman kiltein koira? Kuukauteen mahtui muunkinlaista hoitoa, kun Noah kävi fysioterapeutin käsittelyssä. Kehuja tuli lihaksiston kunnosta. Hiukan oli lannerangan alueella kireyttä, mikä sitten rassaattiinkin auki. Jonka jälkeen lomailtiin taas hetkisisen verran.

Kuukauteen kuului Noahin tottispaukkuherkkyyden kanssa painimista ja Peikon esineruudun pähkäilyä. Hirveästä etsimismotivaatiosta huolimatta, se kun ei esineitä suuhunsa ottanut. Ilmaisuakin ahkerasti yritettiin Peikolle kasata ja alkoihan se jo vähän älytäkin. Vaan ei se kyllä silti vieläkään ihan haukkunut. Ljúfurin kesäihottuma oli aika huonona, kun Summer Reliefiä ei oikein tahtonut enää mistään saada, eikä uutta yhtä hyvää rasvaa ollut löytynyt. Eikä kelitkään tuntuneet viilenevän, joten polttiaisia riitti.

Hangatut kohdat näkyvät hyvin tässä marraskuussa otetussa kuvassa.

Lokakuussa vietettiin synttäreitä. Diiva täytti kuudes päivä 12 vuotta ja Noah ensimmäinen päivä 5 vuotta. Omatkin synttärit on lokakuulle heitetty.

Mitään ihmeitä ei tähän kuukauteen kuulunut. Ilmat alkoivat kylmetä ja ensimmäiset pakkasetkin saatiin, joten ötökät katosivat ja Ljúfur alkoi viihtyä enemmän ulkona. Peikosta alkoi kehittyä pikkuhiljaa teinikoira ja jotain murkkuiän poikastakin alkoi olla näkyvissä. Treenit jatkuivat molemmilla pojilla ja Limpulla virta lisääntyi asteiden vähenemisen myötä. Yhdet aksakisat käytiin hengaamassa ja yhdet hakukisat kävelemässä henkilöryhmässä hiton kylmässä kelissä. Hakutreenit jäivät talvitauolle ja samoin aksa, kun en ottanut talviharjoittelupaikkaa tälle talvelle.

Marraskuu ja Marun 16-vuotissynttärit. Maru sai herkkuja, kuten maksalaatikkoa normiruuan sekaan. Muuten ei meillä juhlittu, vaikka ehkä juhlat olisivatkin olleet ansaitut. Marulla oli muutenkin jännittävä kuukausi, kun se katosi metsälenkillä liki kolmeksi tunniksi. Onneksi löytyi hyvissä voimissa, vaikka toisin uskoin. Pelästyi sen verran itsekin, että on hyvin pitänyt huolen, ettei enää häviä.

Limppukin aloitti taas jokavuotisen karkailunsa, sillä seurauksella, että yhtenä päivänä töissä ollessani oli Siltakylän VPK käynyt palauttamassa sen paikalleen, sekä korjaamassa kiltisti aidat. Kotiin tullessa oli taas aita matalana, mutta ponit tallessa. Viikon karkailua taas kesti ja sitten onkin pysynyt taas hyvin ilman sähköäkin.

Kouvolassa käytiin koirapoikien kanssa alaosaston treeneissä tavallisesta poikkeavassa paikassa vanhalla varuskunta-alueella. Ja Peikkokin teki jo pientä (aksa)radan pätkää hienosti. Muuten treenattiin kotosalla, kun kaikki treenit on tauolla. Laittelin sitten uusia jäsenanomuksia jotta pääsisi edes johonkin treenaamaan, kun nykyiset ei tunnu riittävän.

Peikko sai sakemannin kimppuunsa lenkillä, muttei onneksi saanut mitään vammoja hyökkäyksestä, ei fyysisiä eikä psyykkisiä. Seuraavana päivänä käytiin mätsärissä hengaamassa ja ihan se oli samanlainen kuin ennenkin.

Ensilumikin saatiin

Joulukuussa katosi vuorostaan Noah. Joku haju sen pihasta vei, kun oli hyvin hölmistynyt, kun sen viimein metsätieltä autolla löysin. Ei tainnut itse edes tajuta, mitä tapahtui.

Peikko opetteli pyörän vierellä juoksemisen ja olikin siinä lajissa luonnon lahjakkuus. Pari kertaa käytiin poikien kanssa pyöräilemässä, ennen kuin lumet tuli. Peikko harjoitteli myös tottelemista ja ilmaisua hyvällä menestyksellä vieraissa paikoissa, kuten parkkihallissa. Haukkukin alkoi tulla ihan kunnon äänellä, mutta vain vieraassa paikassa. Kotona yhä vain puhisi.

Sennentreeneissä käytiin Kouvolassa, sekä Joulua viettämässä sitten Jouluna. Lunta ei enää juuri ollut, mutta pakkasta kyllä ja liukasta. Kotiin tultuani oli sitten jo luntakin, kun täällä rannikolla  oli pyryttänyt ihan lumitöiksi asti. Joulun jälkeen oltiin Peikon kanssa Ojangossa mudiyhdistyksen agilitypäivässä, kinkunsulatusaksassa. Oppia saatiin ja kivaa oli. Noah oli mukana seuramiehenä. Uudesta vuodestakin selvittiin ilman suurempia vaurioita, vaikka aikarajoitusta ei tänäkään vuonna noudatettu ja yllätyksiä sattui.

Mitä vuosi 2015 tuokaan tullessaan? Tavoitteita ei ole asetettu, kunhan terveenä pysytään ja harrastamaan pystytään. Loppu tulee sitten itsekseen, jos vaan on tullakseen. Näillä mennään kovalla vauhdilla uuteen vuoteen...

Siinä se taas meni

Joka kerta se sujuu aina paremmin ja paremmin, nimittäin ponien Uusi Vuosi. Tänä Vuonnakin ollaan paukkuja kuunneltu jo Joululta enemmän tai vähemmän. Mitään suuren suuria reaktioita ne eivät ole aiheuttaneet. Ensimmäiset pari paukkua saivat Noahin hätkähtämään ja tiistaina Huutjärvellä heitetty lenkki, aiheutti Peikossa yhden niiauksen pahimman paukun kohdalla. Tunnin lenkillä laskin 19 paukkua, joista pari ihan vieressä. Ensimmäinen vieressä ammuttu aiheutti sen niiauksen, onneksi ei paniikkia. Ponit ovat hetken aina kuunneelleet korviaan käännellen ja jatkaneet sitten taas puuhiaan.

Enää ei ole juurikaan lunta, kun on taas vesikeli. Maanantaina oli -21 aamulla pakkasta töihin lähtiessä ja eilen taisi pohjat olla jossain +5 huitteissa. Liukasta on, kun joka paikka peilijäässä.

Lenkki heitettiin poikakoirien kanssa heti töiden jälkeen, kun ajattelin ettei vielä paukkuisi. Ei me kauas keritty, kun ensimmäinen ammuttiin, vaan matka jatkui siitä huolimatta. Kotiin tultuamme tehtiin tallihommat ja hautauduttiin sitten sisälle. Pauke yltyi ja Peikko vähän ensin haukuskeli ääniä, kun hiljaistahan täällä yleensä muuten on. Pari kertaa käytiin tarkistamassa ponien tilanne ja heiteltiin samalla lumipalloja, mikä on Noahin mielestä ihan parasta. Usein ei sitä tehdä, kun on kovin stressaavaa ja koska Noah jumittuu helposti viereen kyttäämään, eikä liiku riittävästi. Koirat eivät reagoineet koviinkaan ääniin ja ponitkin olivat rauhallisia. Samoilla sijoillaan ne lähes seisoivat kylki kyljessä koko pahimman paukkeen, eivätkä syöneet, mutteivät myöskään panikoineet, joten päätin olla sulkematta niitä sisätiloihin.

Tämä meillä on yleensä marssijärjestys lenkillä. Pojat ja Maru mennä tohottaa etunenässä, Diiva köpöttää rauhallista tahtia perässä. Yleensä Diiva tulee vielä minunkin takanani..

Viimeisen kerran kävin tarkistamassa tilanteen, kun pauke oli loppunut ja ponit olivat jo omissa puuhissaan eli syömässä. Niin oli hyvä mieli. Vuoden päästä onkin lauman koko todennäköisesti hieman muuttunut ja muitakin muutoksia uusi vuosi on mukanaan tuomassa, joten tuskin tarvitsee enää vuoden vaihtumista jatkossa jännittää. Ainakaan ei ole uutta nuorta koiraa, jonka reaktioista ei vielä ole varmuutta, mikä olikin tänä vuonna se suurin jännäämisen aihe.

Hirvittävän hyvää Uutta Vuotta kaikille!