sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Hyvin menee mutta menköön :-)

Maru voi hyvin. Maru voi erittäin hyvin. Maanantai aamulla oli kuume taas pilvissä, eikä ruoka maistunut. Varasin ajan viimeiselle matkalle, kun en halua vanhan koiran turhaan kärsivän yhtään ylimääräistä. Päivä töissä oli aika kamala. Kotiin tullessa mummokoira oli kuitenkin ihan pirteä. Lähdettiin lääkärille. Tohtorisetä tutki mummon päällisin puolin ja tuumasi, ettei hänen mielestään vielä ole syytä lopulliseen ratkaisuun. Surullinen käynti vaihtui siis hyvin paljon iloisempaan ja Maire koiranen lähti kotiin särkylääkkeiden kera.

Päivä päivältä vointi on parantunut, eikä kuume enää ole noussut. Nyt se on jo ihan entisensä. Ainoastaan liikkuminen on nyt selkeästi vanhan koiran jo hieman huterampaa sorttia, mitä ei ollut vielä lainkaan huomattavissa ennen sairastumista. Mutta ei haittaa, ei Marua eikä minua. Vielä on kesää aikaa jäljellä.





Noahin hakutauko on ohi. Pari viikkoa pidettiin ihan totaalista taukoa hakuilusta, kun koira selkeästi kaipasi sitä. Ensimmäinen treeni tauon jälkeen meni erinomaisesti. Kolme maalimiestä, joista ensimmäinen lähellä pitkillä ilmaisuilla. Siitä sitten matkaa lisää ilmaisua lyhentäen. Yhtään virhettä ei tehnyt koiraskoira, vaikka hieman keskittymistä häiritsikin keskilinjaa taapertaneet koiranulkoiluttajat. Hieno koira!

Viime viikon treenikin meni ihan hyvin. Neljä maalimiestä viidessäkympissä, palkkaus ekasta haukusta. Yhdeltä hain pois, mutta sekin kosketus oli vain lähinnä seurausta liian kovasta vauhdista, eikä jarrut pitäneet. Yritti se paikata, mutta ei auta, se maalimies oli jo menetetty. Nyt pitäisi taas ryhdistäytyä tottiksen ja ruudun suhteen. Ihan ei ole loman jälkeen vielä saanut rytmistä kiinni. No, aksatauko loppuu ensi viikolla, josko se auttaisi innostumaan.




Kelit oli välillä jo hyvin syksyisen viileät, mutta nyt taas riittää lämpöä. Eilen käytiin pitkästä aikaa uimassa. Venerannassa kävikin kunnon kuhina. Oli veneellä lähtijöitä ja tulijoita, sekä muuten vaan olijoita. Kai nuo Kotkan Meripäivät vaikuttaa tänne naapurikuntaankin. Yksi perhe ainakin oli tulossa Kotkansaarelta. Mökkiläisiä olivat. No, niitä piisaa aina kun kelit on kohillaan. Ei ne meitä haitanneet. Noah kroolasi kauempana ja Diiva keskittyi kivien kalasteluun aiheuttaen kohtuullista hilpeyttä katselijoissa. Kai se on tänäänkin mentävä, jos aikoo jotain liikunnallista koirilleen tarjota. Kuuma päivä on tulossa tästäkin.



sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Kiukkupussi ja toipilas

Toistaiseksi kaikki hyvin. Marun lämpö oli tänä aamuna puoli seitsemän aikaan 38,2 eli normaali, ruoka maistuu ja se suorastaan juoksee ulos kun ovi aukeaa ja keittiöön kun ruuanjakelusta on kyse. Väsynyt se on, mutta vaikuttaa tällä hetkellä muuten ihan terveeltä. Vielä en kuitenkaan uskalla huokaista, mutta hyvältä näyttää.

Eilen olin jo valmis antamaan periksi. Aamulla Maru söi vähän herkkuja ja otettiin lääkkeet, mitattiin kuume ja käytiin ulkona. Tuntui hyvältä. Parin tunnin päästä se kuitenkin oksensi kaikki ruuat ulos ja oli todella kipeä, kuumekin taas yli 40, eikä jalat kestäneet kunnolla alla. Olin jo ihan vähällä soittaa ajan viimeiselle piikille. Ja koska se ei ole kovin helppo tehtävä, siirsin toimitusta verukkeella, teen ensin nämä hommat tästä, kun en sitten sen jälkeen kuitenkaan kykene mihinkään järjelliseen toimintaan. Onneksi siirsin. Maru nukkui monta tuntia rauhallisesti ja tilanne parani huomaamatta. Iltapäivällä alkoi maistua ruoka ja kuume oli poissa. Käytiin ajelulla (kauppareissulla) ja mummokoira oli ihan innoissaan kun pääsi autoon. Illalla se jo tuli ravilla luo kutsuttaessa ja nukkui yön kuin tukki.


Maru noin 14 vuotta sitten, erikoisnäyttelyn paras narttu.

Maru alkuviikosta pihalla, surkea videoklippi

Jatkoajalla mennään. Aika näyttää kuinka kauan sitä on tarjolla. Sen olen päättänyt, ettei sitä jatkossa enää kiusata mahdollisilla turhilla hoidoilla, jos jotain vastaavaa ilmenee kuin nyt. Ei vanhan koiran elämää voi ylettömästi pidentää. On parempi lähteä ajoissa kuin elää lyhyttä loppuelämäänsä kivuista kärsien. Nyt oli onni matkassa, seuraavalla kerralla ei ehkä ole.

Ennen Marun sairastumista, joskus alkuviikolla, pelasin parina iltana ponien kanssa pihalla. Ensin sain päähäni kuvata itseni hevosen selässä kun en koskaan ole siellä itseäni nähnyt. Ajatus oli lähinnä katsoa minkä kokoiselta siellä näytän. Ljúfurin selässä kun varsin tunnen itseni ihan norsuksi. En minä ihan norsulta siellä kuitenkaan näyttänyt. Limpun selässä katsoin myös istuntaa, kun siellä on niin hiton vaikea istua Limpun paksun mahan vuoksi. Pyöräytettiin pari kierrosta pihaa ympäri. No, tuoliksihan se tuuppaa. Ei meinaa mitenkään jalat riittää.


Videoklippiä lisää.. Limppu, minä ja perskärpänen

Ei tästä kyllä kauheesti mitään näe, muuta kuin että perskärpänen seuraa yhä ;-)

Ljúfur, minä ja kaksi perskärpästä

Minulla oli vanhan, hakupiilona toimivan, roskiksen päällä kamera videokuvauksella. Taso videoklipeissä ei siis ole huima ja tuo selkäännousupenkkikin häiritsee tuolla hevosen takana plus että kaikki pihan ylimääräinen roipe näkyy myös. Tuota Marun kuvaa kun muokkasin, siitä tuli niin huonolaatuinen, etten näitä muita sitten viitsinyt.

Seuraavana iltana päätin sitten pyöritellä Limpulla pihassa enemmänkin kun se tuntui niin nöyrältä edellisenä iltana ja pikku taivuttelut nyt ei koskaan ole pahitteeksi. No, Limppu oli hiukkasen eri mieltä tästä puuhasta. Ensin lähdettiin liikkeelle ennen kuin ehdin kunnolla selkään, ei sallittua. Korvat taakse ja pää takakenoon.. Tää ei nyt tykkää. Alas sieltä akka. Olis muutakin puuhaa, kuten syöminen ja nukkuminen. Päästiin kuitenkin jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen, hetkeksi. Pari kierrosta se kuunteli ja totesi kai sitten että eiköhän tämä jo riitä ja yritti pukittaa akan alas. Ei onnistunut. Ai että sitä otti päästä. Naama oli niin väärinpäin kuin vain voi. Vähän peruuteltiin sitten, ennen kuin tulin alas ja laitoin pappaheppasen juoksemaan ympyrää. Pukkia tuli silloinkin ja aikaa ja kierroksia kului, ennen kuin herra yhtään alkoi rentoutua ja kuunnella. Takaisin selkään ja sitten jo kuunneltiin oikeinkin oivasti. Pyöriteltiin 5-10 minuuttia, namivenytykset ja alas.


Tilanteeseen kuulumaton kuva ;-)

Yleensä kun Limppu käyttäytyy noin, tulen alas ja totean että taas on maha kipeä. Niin kuin onkin, enkä halua kipeää ponia kiusata. Meidän poneilla on kumminkin lupa kertoa mielipiteensä ja yritän niitä myös kuunnella, jos vaan ymmärrän. Aina en ymmärrrä. Sen verran tunnen kuitenkin poniani, että nyt ei ollut kyse mistään kivusta, vaan ainoastaan kiukusta kun ei tehtykään kuten herra oletti ja halusi. Olisin saattanut antaa periksi silti, mutta tällä kertaa ihan itsekkäistä syistä en sitä tehnyt. Sen verran hyvin on Limppu onnistunut noilla pukituksillaan ja ryöstelyillään minut pelottelemaan aiemmin, että jos en nyt olisi kivunnut takaisin selkään ja saanut onnistunutta "suoritusta" aikaiseksi, en olisi taas hetkeen arvannut edes yrittää. Tästä siis jäi kaikesta kiukuttelusta huolimatta ihan hyvä mieli. Ja luulen että loppujen lopuksi myös Limpulle, saihan se sentään monta lakunamia palkkioksi.



perjantai 19. heinäkuuta 2013

Ei vielä

Ei ollut vielä tänään Marun aika lähteä. Huoli on silti vielä suunnaton. Vanha mummokoira on todella kipeä ensimmäistä kertaa elämässään.



Toissapäivänä se oli jo vähän vaisu, mutten kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota, koska sillä on näin vanhemmiten muutenkin välillä ollut väsypäiviä. Eilen aamulla ei maistunut ruoka ja Maire Koiranen oli entistä väsyneempi. Mittasin kuumeen, 39,1. Iltapäivällä, kun tulin töistä, väsynyt koira ei halunnut ulos. Kuume ennallaan. Sitten alkoi kumminkin helpottaa ja illalla maistui ruoka ja ulkonakin käytiin.

Tänä aamuna kuumetta oli 39,5, eikä ruoka taaskaan uponnut. Ulkona kävi kuitenkin ihan oma-aloitteisesti. Töihin oli minun lähdettävä, vaikka huoli olikin kova. Heti kun pystyin, varasin ajan tohtorille. Kotiin tullessa minua odotti hyvin huterasti liikkuva koira kera pirteämpien kavereidensa. Jalkeilla oli kuitenkin ja uloskin meni ihan reippaasti.

Ei löytänyt lääkäri mitään selkeää syytä oireille. Kuume oli kohonnut yli 40 ja tulehdustila ilmeinen. Antibioottia ja B-vitamiinia pistoksena ja apteekin kautta kotiin toivomaan parasta.

Kipeä se on selvästi, mutta kuume näyttäisi laskeneen nyt 39 tietämille. Vähän söi kissanruokaa, jota kävin apteekkireissulla hakemassa, kun on Marun herkkua. Joikin hyvin. Myöhemmin söi vielä pari nakkia ja lähes sormet samalla. Nyt juuri ei auta muuta kuin toivoa parasta ja.. pelätä pahinta. Siihenkin olen kyllä varautunut, ikää kun Marulla kumminkin on jo 14 vuotta 8 kuukautta ja 11 päivää. Ei se silti helppoa ole, yhteistä elämää kun on takana 14 ja puoli vuotta. Mutta irti on laskettava, jos olo ei selkeästi huomenna ole parempi.



lauantai 13. heinäkuuta 2013

Lomat lusittu

Vähän niin kuin sekä minulla että koiraskoiralla. Minulla on jo yksi työviikko takana ja Noahin lomat loppuu huomenna, kun kaasutamme iltapäivästä hakutreeneihin. Hakuilulomaa herralla tuli siis tasan kaksi viikkoa. Hyppelylomaa ei tullut kuin viikko, muttei me muuta olla sen eteen silti tehty vielä kuin, että kokeilin kerran täyskorkealla esteellä pihalla ja kun toimi, jätettiin siihen. Agiliitoloma alkoi eilen, kun seurallakin alkoi kahden viikon kesätauko. Kivat treenit olikin, vaikka osaanotto oli hieman laimea. Juostiin agirodun möllirata hieman mukaeltuna ja Noah pinkoi sen puhtaasti supernopeaan aikaan. Treenin kesto oli siis vain muutaman kymmenen sekuntia yhteensä, mutta hellekelillä ja muutenkin, se riitti tällä kertaa meille. Juuri sopiva loman aloitus rata. Suurin osa treeniajasta menikin sitten juoruiluun, mikä sekin on vallan mukavaa välillä. Yleensä kun joudun keskittymään niin täysillä omaan koiraani, etten juuri ehdi juoruilla.


Rata oli suurinpiirtein tällainen. Helppo kuin mikä, mutta koiralle kunnon revittelyä.

Viime viikko meni aikalailla totutellessa taas lyhyeen vapaa-aikaan, mutta kyllä me sentään jotain tehtiinkin. Ponipojat pelaili pihalla pariin otteeseen ja varsinkin Limppu oli tosi innoissaan pienestä temppuilutuokiosta kera namien. Ljúfurin selässäkin kävin istuskelemassa taas pitkästä aikaa ja Limpun myös, mutta siitä edellisestä kerrasta ei ole ihan niin pitkästi aikaa. Noah kävi pyöräilemässä ja lenkkeiltiinhän me tietty muutenkin.


Kumpi ja kampi :)

Tänään ollaan reippailtu hienossa kesäsäässä. Ponipojat oli päivällä parin tunnin taluttelulenkillä. Nyt ei ollut Limpussakaan liikaa virtaa, ihan silleen sopivasti vaan. Reippaasti tallusteli pappaheppanen, hampsien välillä evästä, jotta jaksaa. Muutaman kerran sillä meni hermot lehmän kokosiin paarmoihin, joita pyöri ympärillä aika kiitettävästi. Silloin se sinkosi laukkaspurtilla joko Ljúfurin hännän alle tai muuten vaan sikinsokin sekaisin mahdollisimman lähelle minua tai Lurppaa. Ikävä kyllä siihen joutui puuttumaan, vaikka ei se mitään pahaa tarkoittanutkaan, mutta kun viisisataa kiloa sylissä ei nyt vaan ole ihan okei.


Ihan pikkusen ärsyttää herra hevoista. Tässä sitä mennään taas.

Kunnon haukkapala mehevää ruohoa piristää mieltä kummasti.

Namskis!

Ljúfur oli tapansa mukaan kiltti kuin mikä. Ainoa mikä sen kanssa aiheuttaa hiukka keskustelua ajoittain, on sen issikkamainen tapa kävellä liian lähellä. Ja vaikkakin se on sille luontaista ja ihan ystävällismielistä, ei sekään silti saa iholle tunkea. Se kun ei vaan ole turvallista.


Mihin sää oikein jäit? Alahan kipittää kaksijalkainen, ei tässä ole koko päivää aikaa ootella.

Menetkös siitä sen kameras kans, tää söis nyt.

Höh, kuvatkoot. Syön mä silti.

Ljúfuriin on alkanut ilmestyä kovasti valkoista sekakarvaa ja tummempia läikkiä. Rautias sen pitäs kyllä olla väriltään ihan virallisestikin, mutta...


...tällaiselta tää nyt kumminkin alkaa näyttää.. ???



perjantai 5. heinäkuuta 2013

Pappaenergiaa ja vesileikkejä

Eilen oli hellepäivä, eikä tänäänkään tuota keliä juuri viileäksi voi sanoa. Vaan niin kuuma ei nyt kuitenkaan ole, etteikö ponipojat voisi kävelylenkille lähteä. Eilen iltapäivällä kipitin siis tarhaan Limpun bootsit kainalossa. Harjailin ponit pikaisesti läpi, Limpulle bootsit jalkaan, riimut päähän ja menoksi. 

Olihan taas lenkki. Limpulla oli virtaa vaihteeksi enemmän kuin suinkaan olisi ollut tarpeen, joten ensimmäiset kaksi kilometriä touhotettiin menemään mummoravia narun perässä, unohtamatta sopivin väliajoin toteutettuja pukkispurtteja. Stressaantuneelta poni ei vaikuttanut eli kyse oli varmaan vaan ylimääräisestä energiasta, joka pisti pappaheppasen pomppimaan. En tiedä, mutta missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut sellaista oloa, etteikö poni pysyisi käsissä. Mitään se ei oikein kuunnellut, tohotti vaan menemään. Risteyksissäkin vaan oletti, että käännytään sinne minne yleensäkin, eikä vaivautunut kiinnittämään vihjeisiini mitään huomiota. Sitten oli suorastaan järkyttynyt kun käännyttiinkin "väärään suuntaan". Joutui vähän muistuttelemaan käytöstavoista ja menihän ne viimein perille nekin.. tai sitten poni vain väsähti, mutta kahden kilometrin jälkeen, loppu matka meni ihan sujuvasti.

Onneksi Ljúfur ei lähde mukaan noihin Limpun "hölmöilyihin", vaan on aina kiltti ja luotettava. Jos lähtisi, niin en minä kyllä molempia mukaan yhtäaikaa ottaisikaan, koska silloin saattaisin olla hintsusti pulassa. Ja vaarallistakin se olisi.




Kotiin kävellessä mietin, että vaikka Limppu välillä osaakin olla varsin rasittava, niin on minulla sentään ihan mukavia ja hyväkäytöksisiä poneja kumminkin, kun yli yhdeksänsataa kiloa hevosta kulkee mukana useinmiten ihan sujuvasti. Kotimatkalla pysähdeltiin välillä ottamaan evästä, pojat ruohoa ja minä metsämansikoita. Kaikesta huolimatta oli ihan kiva lenkki, vaikka hiki tulikin ja paarmat meinasi tehdä kaikista kolmesta ajoittain hulluja.

Koirat kävi taas eilen vain uimassa, kun keli tosiaankin oli hiukka lämmin ja onhan nyt kumminkin päässyt ihan hyvin lenkkeilemäänkin, kun on ollut viileämpää. Mutta eilen siis vain autolla rantaan ja uimaan. Helppoa minulle, mukavaa koirille.


Tästä tää lähtee...

Siis onko pakko roiskia?

Jippii!

Niin, siis ON pakko roiskia. Piste.



torstai 4. heinäkuuta 2013

Malttamaton ohjaaja

En sitten kumminkaan malttanut taukoilla hyppytreeneistä... Edellisen postauksen jälkeen, lähes heti kun olin julkaissut, välähti tyhmään päähän ajatus. Totta hitossa sillä on paikat kipeenä sen puomiäksidentin jälkeen. Niinpä. Kun ongelma selkeästi oli takaosastossa. Olisi pitänyt tajuta aiemmin ja antaa parannella rauhassa. No, eilen oli koiraskoira iloinen oma itsensä jo aamusta, mikä on harvinaista, koska Noah on auttamattoman aamu-uninen. Nappasin sen siis mukaan matkaan, kun lähdin kentälle heinän kaato hommiin.

Tehtiin hyppyä pallohetsauksella ja homma oli huomattavasti paremmin hallinnassa kuin maanantaina. 90 cm meni puhtaasti ja innolla, toisin kuin viimeksi. Metriä en edes kokeillut, treenattiin aata muutaman kerran matalalla telineellä ja sekin sujui hyvin. Kotona tein illalla vielä metristä testihypyn, muttei se sitä vielä puhtaasti mene, vaikkakin kosketus on hienoinen. Ei oikein nosta takajalkoja, jotka sitten osuvat esteeseen. Nyt sitten hyppy-taukoillaan oikeasti.


10.6. olleista möllikisoista oli otettu kuvatuksia, joista Noahin kuvat julkaisen tässä. Loput kuvat ovat nähtävissä TÄÄLLÄ.


Koiraskoira keskittyy ja kuumeinen ohjaaja yrittää pysyä perässä. Huomaa kädet! Peruja Noksun pentuajoilta, jolloin ne piti olla täynnä makkaraa, jotta herra pysyi "hallinnassa".


Alas, alas, alas... Kontaktin varmistelua :)


Hullun kiilto silmissä. Ihan pikkasen lähti mopo käsistä :D Tämä on aivan loistava kuva!



tiistai 2. heinäkuuta 2013

Turhautumista

Nyt jo alkaa helpottaa, mutta kieltämättä viime viikolla teki mieli antaa periksi. Sitä treenaa hiki hatussa ja koira edistyy ja alkaa jopa näyttää siltä, että kisoihinkin kohta pääsisi. Vaan hupsista vaan ja kaikki työ on mennyt hukkaan ja taas ollaan siellä mistä lähdettiin. Niin, viime viikon treenit ei menneet ihan putkeen. Hakutreeneistä jo kerroinkin, mutta kun agilitykin meni ihan hitoiksi...

Koira oli ihan hyvässä tilassa kun mentiin radalle, mutta parin toiston jälkeen turhautui ja homma meni överiksi. Sinkoili minne sattuu ja ampuili käteen kiinni, ei edennyt ja oli muutenkin rasittava. Päästiin me sentään aina muutama este kerrallaan eteenpäin, mutta sujuvaa ei meno kyllä ollut. Ja kun Noah ei keskity, minä en pysty ohjaamaan ja kierre on valmis.


Ensimmäinen rata

Keli oli aika lämmin, muttei mahdoton, eikä se vaikuttanut muuten kuin ehkä palautumisaikaan. Räpellettiin rataa läpi este kerrallaan ja lopuksi halusin vielä yrittää juosta koko radan kerralla, kun totesin etten enää toiselle radalle tule. Kieltämättä olo oli sellanen, ettei tehnyt mieli enää jatkossa tulla koko treeneihin. Mitä turhaa, kun ei kisoihin päästä koskaan missään lajissa kuitenkaan, kun aina kaikki menee loppujen lopuksi ihan hitoiksi.

Ihan kohtalaisesti selvittiin, eikä suuria virheitäkään tainnut tulla, kunnes toisen kerran puomille mennessä, Noahin vauhti oli liian kova ja ohjaus huolimaton ja koiran jalat lipesi puomilta ja se päätyi roikkumaan ylösmenolle mahallaan kaikki jalat ilmassa. Siitä eikun pakkia ja takasin puomille. Tasaiselle osuudelle meni vielä ihan hyvin, mutta sitten iski paniikki. Sitten odoteltiin. Koira seisoi ja tärisi, eikä uskaltanut juuri edes hengittää. Sieltä se sitten kumminkin tuli loppujen lopuksi puomin loppuun asti, kun ei muutakaan mahdollisuutta ollut. Otettiin kiireesti perään pari hyppyä ja lopetettiin siihen. Kokemuksesta voin sanoa, ettei kannata jauhaa. Sitten siitä kokemuksesta vasta ikävä tuleekin. Riippuu tietty koirastakin.

Tavoistani poiketen, en vienytkään koiraa jäähdyttelyn jälkeen autoon, vaan passasin itseni aidan viereen katselemaan muiden juoksua. Noahkin alkoi pikku hiljaa kuumeta, mikä oli tarkoituskin. Sen piti itse haluta palata treeniin, jotta puomista ei jää mörköä. Kun olihan se aika masentuneen oloinen heti äksidentin jälkeen. Ja kun se sitten selkeästi yritti joka välissä siirtyä vaivihkaa radalle, mentiin me sinne sitten aikaisemmasta päätöksestäni huolimatta.


Toinen rata, samat esteet eri järjestyksessä.

Tästä radasta selvittiin paremmin, kun molemmat keskittyivät, eikä puomikaan ollut mikään ongelma. Tiesin kyllä, ettei Noah kieltäydy puomille menemästä, mutta kuvittelin putoamisen näkyvän varovaisuutena. Eipä näkynyt. Sinne se juoksi täysillä kuten ennenkin. Jotain hyvää siis tässäkin treenikerrassa.

Hakutreeneissäkin oltiin sunnuntaina, eikä ne menneet ollenkaan hullummin. Ensimmäinen ok. Toiselta hain pois. Ensin oli vaikeuksia upota riittävän syvälle, jotta olisi löytänyt, ja vaati useamman lähetyksen. Viimein kuitenkin löysi ja aloitti ilmaisun heti, mutta sitten päättikin pestä maalimiehen naaman. Maalimies kokonaan pois ja koira uudelle maalimiehelle, joka meni hyvin. Otettiin vielä naamapesun saanut viimeiseksi lähelle keskilinjaa ja sitten sujui sekin.


Lähtökiihdytys

Maalimies on löytynyt ja ohjaajalla on asiaa...

Hommat hoidettu, työvermeet riisuttu, mutta leikki jatkuu (kuvat parin viikon takaa, ottanut Ninni Koso)

Huomattavasti parempi mieli oli tämän treenin jälkeen, kuin edellisen. Vaikka ihan ei vielä ole treenimotivaatio kohdillaan kumminkaan.

Telinenoutojakin ollaan treenattu ja ne on hyvin sujuneetkin, mutta... Niinpä, aina on joku mutta. Eilen oli hypyissä ongelmia. Oltiin ihan oikealla kentällä ja oikeilla esteillä. Ensin treenattiin A-estettä, missä ei ongelmia ollut, muuten kuin ettei Noah oikein osannut yhdistää, että sieltäkin pitää tulla myös takaisin päin esteen yli. Hyppynoudon ajattelin sitten ottaa vaan viimeiseksi, kun on jo tuttu juttu ja on kiva lopettaa helppoon onnistumiseen. No, koiraskoirapa ei halunnutkaan hypätä takaisin päin ja menohypyssäkin kolautteli takajalkojaan ja jopa yritti ponnistaa esteestä, mitä ei ole harrastanut koskaan aiemmin. Siirryttiin sitten palikkaesteelle, jota saatiin säädettyä ja tehtiin onnistunut suoritus 80 sentistä. Lopetettiin siihen.

Mietin sitten, että jos ruoholta on vain niin erilaista ponnistaa, että siksi oli ongelmia, kun kotona hiekalla ei ole ollut. Kokeiltiin sitten hyppyä vielä kotona myöhemmin, mutta ihan samoin se kolautteli nyt kotonakin eli olisikohan koiraskoira jumissa tai jotain. Nyt pidetään hypyistä taukoa ja katsotaan tilannetta uudelleen ensi viikolla. Ja jos tarve vaatii, mietitään sitten jatkotoimenpiteitä.