Pakkanen hellitti hetkeksi

Mikä tarkoittaa ihan kivoja ulkoilukelejä, vaikka lauhtumisen myötä aurinko menikin piiloon paksun pilviverhon taakse. Mutta mielummin kumminkin minulle -8 ja pilvistä kuin -20 ja aurinkoista.

Viikonloppuna siis ulkoiltiin. Perjantaina pakkanen vielä paukkui ja aurinko paistoi ja ehdittiinkin heittää ihan hyvä lenkki koko koiralauman kanssa vielä ennen pimeäntuloa. Ja voi kuinka olikin kaunista. Joka paikka paksussa huurteessa ja kaunis vaaleanpunainen taivas. Kamera lähti mukaan matkaan. Kauniita kuviakin onnistuin saamaan, vaikka ihan ei vedäkään vertaa aidolle auringonlaskulle.

Lauantaiaamuna varhain suunnistettiin koiraskoiran kanssa kohti Haminaa hakutreeneihin. Mukavasti vierähti kolme tuntia metsässä. Kotoa lähtiessä pakkasta oli -15 ja pukeuduin sen mukaan. Pakkanen kumminkin laski ihan reilusti ja nopeasti eli hiki tuli. Niin myös Noahille, kun ihan ei treeni niin helppo ollutkaan kuin oli suunniteltu. Ajatus oli että etenen keskilinjalla, maalimies palkkaa lyhyestä ilmaisusta ja huudan koiran luo eli sitä radalla etenemistä. Vaan kun löytäminen oli tällä kertaa työn ja tuskan takana ja etenin alueelle auttamaan, niin ihan en sitten pystynyt toimimaan kuten suunnittelin. Hyvä treeni silti. Hieman jäi harmittamaan kun ei löytänyt ennen kuin ehkä kymmenennellä pistolla. Alue oli tallaamaton, joka saattoi vaikuttaa, samoin liika into varmaan kostautui, mutta silti. Muuten olin kyllä todella tyytyväinen koiraani. Turhautumisesta huolimatta, käytös oli moitteetonta maalimiehillä. Ilmaisut oli hienot muutenkin. Into riitti loppuun asti, vaikka vauhti hieman hiipuikin loppua kohti. Hieno koira, erittäin hieno koira.

Kotimatkalla kurvattiin kentälle treenaamaan eteenmenoa. Muutama toisto ihan vain pelkkää pallolle juoksemista, joka oli kentän laidassa heinikossa näkymättömissä. Jos vietiin pallo yhdessä, juoksi Noah reilusti oikealle vinoon ja etsi sitten palloa. En antanut etsiä, vaan kutsuin pois ja lähetin uudestaan. Kun sitten jätin koiran ja vein pallon, juoksi suoraan pallolle. Maahanmenoa on turha sotkea koko homaan, koska se pelaa kyllä harjoittelemattakin. Noah on kumminkin niin kuuliainen. Ja onhan se pari kertaa kokeiltu, eikä ole ollut ongelmia. 

Torstainakin käytiin treenaamassa eteenmenoa kauppareissun yhteydessä Ahlströmin kentällä, sekä mennessä että tullessa. Ei mennyt silloin ihan niin hyvin kuin eilen. Tehtiin silloin luoksetuloja poispäin pallosta ja kun se ei vaan toimi vielä, jos viivettä tulee. Luoksetulokin alkoi mennä ihan persiilleen ja jäi tullessa jonnekin metrin parin päähän ja hidasteli myös. Pallo selän takana tietty vaikutti, mutta kun ei se silti sinne pallolle sitten juossut, kun sai luvan. Huoh. Hienosti keilasi minut sitten vielä kumoonkin, kun autoin luoksetuloissa pallolla. Että sellainen treeni.

Hakutreenien ja kenttäilyn jälkeen lauantaina mentiin vielä metsään koko porukalla.

Tänään käytiin kirkolla reilun puolentoista tunnin lenkki Diivan ja Noahin kanssa. Ikävä kyllä tuli taas todettua, että pitkät lenkit alkavat olla Diivalle liikaa. No, onhan silläkin ikää jo ja vielä D:n lonkatkin. Harmittaa silti, kun se kumminkin haluaisi liikkua ja onhan Noahistakin kivaa kun on seuraa. Minunkin polveni sitten kipeytyi sen verran, että suunnittelemani lenkittää vielä ponitkin ihan kunnolla tänään, jäi toteutumatta. Harmi. Tosin ihan hyvä varmaan niin, koska kun kävin ponipojat harjaamassa tuossa ennen pimeän tuloa, huomasin että Limpun maha oli taas huonona ja poni selvästi kipeän oloinen. Eipä ole aikoihin ollutkaan. Toivotaan, että menee nopeasti ohi tällä kertaa.

Kevättä kohti...

Niin hullulta kuin se kuulostaakin, varsinkin kun talvi vasta alkoi, kevättä kohti mennään kovaa kyytiä. Tällä viikolla on ehtinyt jo melkein koko lenkin heittää ennen pimeän tuloa, kunhan vaan on lähtenyt rivakasti heti töistä tultua. Kylmää on kyllä ollut ja muutaman millin lumikerroksen myötä, muutenkin talvista.

Muuten viikko on ollut varsin tavanomainen. Lenkkeilyä, hiukan tottistelua pihalla tai lenkkeilyn lomassa, torpan lämmitystä ja muuta kotityötä. Kauheasti ei siis ole kerrottavaa, kun agilitytreenitkin päädyin jättämään väliin orastavan flunssan vuoksi. Hyvä että jätin. Se ei sitten kunnolla päälle tullutkaan, se flunssa, vaikka keskiviikkona olo olikin ihan järkyttävä.

Tänään on ollut talven kylmin päivä, toistaiseksi. Se tilanne voi vielä muuttua hyvinkin nopeasti. Lenkillä oltiin kumminkin ihan kunnon tovi, kokoonpanolla Diiva, Noah ja Ljúfur. Eikä tullut edes kylmä, kun oli kunnolla vaatetta päällä. Itseasiassa vähän liikaakin, tuli hiki. Ja vaikka kylmästä en pidäkään, hieno oli keli.

Niin ja tätä mieltä Noah oli vaatetuksesta. Jos takki ei katoa piehtaroimalla tai muuten vaan hankaamalla, sen täytyy kadota kun vaan juoksee tarpeeksi lujaa. No, ei se kadonnut ja koiraskoirakin taisi loppujen lopuksi olla ihan tyytyväinen lämpivän vaatteensa sisällä.

Alunperin oli tänään tarkoitus käydä tapaamassa sen mahdollisen uuden harrastuskaverin kasvattajaa sekä samalla tietysti äitikoiraa, mutta iloisen tapahtuman vuoksi, ei sitten mentykään. Äitikoiralla alkoi juoksu alkuviikosta ja se on tänään matkustanut valmiiksi sulhasensa luo odottelemaan oikeaa hetkeä. Jännittävää. Eli onhan meillä siis tälläkin viikolla jotain tavallisuudesta poikkeavaa sitten kumminkin ollut. Jäämme odottelemaan hyviä uutisia.

Lisää reenirapsaa ja vähän ponipäivitystäkin

Kun ihan olen unohtanut kertoa, että tehtiin Noahin kanssa kerran tuossa pihalla ihan vähän vaan kokeilumielessä ja puolihuolimattomasti tunnistusnoutoa ja koiraskoira oli ihan älyttömän pätevä. 

Meillä kun on tuossa muutamakin iso kuusi ja tänä vuonna on ollut paljon käpyjä, jotka on sitten jatkuvasti ja kokoajan pitkin pihamaata levällään. Siinä sitten bongasin pihalla touhutessani sopivan käpykeräytymän, jonka joukkoon siirsin käsin yhden kävyn kauempaa. Koiralle käsky "etsi", mikä on tuttu esineruudusta, ja sinne meni koiraskoira rauhallisesti nuuskutellen. Eihän se osannut etsiä käpyjen joukosta tietenkään, kun ei sillä ollut hajuakaan mitä pitäisi etsiä. Se tiesi vain, että kun nuuskuttaa tarpeeksi, löytyy jotain, mikä haisee ihmiselle ja se pitää viedä mammalle. Kävi siis kaempanakin nuuskuttelemassa, muttei tietty pitkällä kun näki liikuskeluni, kun siirtelin käpyjä oikeaan asemaan. Eikä aikaakaan kun oikea käpy oli kourassani. Sitten olikin ihan hirvittävän hauskaa, kun täytyihän sillä kävyllä sitten leikkiä.

Tänään oltiin taas hakutreeneissä. Neljä maalimiestä valmiina ja vauhtia aika valtavasti, mutta onneksi järkikin oli kuvioissa kumminkin mukana. Homma toimi siis varsin hienosti, eikä kosketusvirheitä tullut tälläkään kerralla. Eipä niitä ole tullutkaan kyllä hyvin hyvin pitkään aikaan. Kolmas pisto oli vaikea, koska maasto oli vaikea, eikä meinannut löytää millään, koska ei mennyt sinnepäinkään, minne olisi pitänyt. Autoin vähän menemällä syvemmälle lähettämään, paikasta mistä pääsi etenemään kunnolla ja löytyihän se maalimieskin. Eikä yhtään hössöttänyt, kuten ennen aina kun oli vähän vaikeeta. Hieno mies.

Sitten olisi sen ponipäivityksen vuoro. Ponit lepäilivät Uuden Vuoden paukkeen jälkeen reilun viikon ihan turvallisuussyistä, kun Limppu on yleensä ollut aika mahdoton moisen stressin jäljiltä pitkäänkin. No, nythän se oli uutena vuotenakin ihan kohtuu rento, joten ihan normimittaista paussia ei pidetty. Yhtenä iltana pimeässä ja vesisateessa sitten lähdettiin kylille. Molemmille ponipojille heijastinriimut päähän ja minulle heijastinhenkselit ja menoksi. Limppua ei olisi yhtään huvittanut ja sitä saikin vetää perässään. Mutta eipähän ainakaan stressannut! Ljúfur oli alkumatkasta pörhäkkänä ja säpsyi vähän kaikkea, mutta rauhoittui sekin kuitenkin kohtuu nopsasti. Kotimatkalla piti jo tapansa mukaan heittää katolleen, vakipaikassa tietty. Kyllä se joka lenkillä yleensä kerran ainakin piehtaroi ja mikäs siinä, niin kauan kun ei ole ketään kyydissä.

Tarhassa piehtarointia joulukuun alussa

Pojat on nyt eläneet pihatto-olosuhteissa noin kolme kuukautta, enkä voisi olla tyytyväisempi. Molemmat voivat erinomaisen hyvin ja vaikuttavat varsin tyytyväisiltä. Lihaksetkin on parantuneet ja jumejakaan ei tunnu olevan. Ja mistä sitten tämän tiedän. Kavioistapa tietenkin. Ennen kaviot kuluivat vinoon, varsinkin Limpulla. Nyt vinoutta ei juurikaan ole, vaan kaviot ovat lähes samassa kuosissa kuin viimeisen vuolun jälkeen, mistä on aikaa... pari kuukauttako, hups. Talvella kasvavat hitaasti, muttei meillä silti ihan noin pitkää väliä olla yleensä pidetty. Nyt kipeä käteni on estänyt toimenpiteen suorituksen ja väli on hiukka venähtänyt. Normi väli on kesäisin pari viikkkoa, talvella noin kuukausi. Mutta eipä sille nyt näytä niin tarvetta olevankaan, varsinkin kun ovat kumminkin lumettoman talven takia kuluneetkin toisella tavalla kuin lumella liikkuessa. Mutta eivät siis silti vinoon :)

Ponit ovat myöskin viimein huomanneet, etteivät joudu sisälle, vaikka tulevatkin kutsuttaessa luokse. Niimpä ruokintakin on helpottunut, kun ei tarvi etsiskellä hipihiljaa seisoskelevia poneja pimeästä tarhasta, vaan voi vain kutsua ne luokse. Ne jopa hakeutuvat itse jo valmiiksi pihalle tiettyihin aikoihin, kun tietävät saavansa sapuskaa. Monena aamuna on jo jäänyt ihan luppoaikaa ennen töihin lähtöä, kun ruokintaan ei ole mennyt kuin hetki. Nytkin kuuluu kopinaa kun ruoka-aika lähestyy. Siispä sinne se on taas vaan pakkaseen mentävä...

Pakkasta pukkaa, sananmukaisesti ja kuvainnollisestikin

Vaikka minä pidänkin enemmän lämpimästä, niin ihan siisteyden kannalta on pikku pakkanenkin ihan kiva. Hiton kylmältä kyllä tuntui -6 astetta kylmällä pohjoisviimalla höystettynä. No, onhan se viimeaikaisen +4 jälkeen tietty jo tosi kylmä ihan oikeastikin, mutta ei nyt ihan niin kylmä, miltä se tuntui.

Käytiin kuitenkin Diivan ja Noahin kanssa pitkä lenkki ihmisten ilmoilla. Pari tuntia vierähti oikein mukavasti ja Diivakin jaksoi hyvin, vaikka yleensä väsähtää jo paljon aiemmin nykyään. Vieraat hajut ja maisemat varmaan piristi sitä, kun taas Noahia ne taisi väsyttää. Se alkoi näyttää jo viimeisellä kilometrillä aika väsyneeltä, kun yleensä pari tuntia ei tunnu missään. Pokkarikin tarttui matkaan mukaan, joten kuviakin tuli lenkin varrella otettua.

Koivukosken pato

Koivulan golfkenttä

Munkkisaaren maja

Kyminlinnan vallit

Maisemista ei voi kyllä valittaa. Kosken kuohut on aina vaikuttavia, varsinkin talvella ja nyt kun vesi on korkealla. Ja Kyminlinna nyt vaan on ehdoton suosikkini Hamina Bastionin ohella. Olen varmaan edellisessä elämässäni elänyt keskiajalla, kun kaikki vastaavat linnoitukset vaan aiheuttaa sydämen tykytyksiä ja tunnen oloni jotenkin kotoisaksi ja rauhalliseksi aina moisissa paikoissa. Kyminlinnan linnoitus tosin ei ole keskiajalta, eikä bastionikaan, mutta hieno tunnelma niissä molemmissa vaan kumminkin on.

Aikamoisen rauhallisesti on viime viikko vierähtänyt. Paljoa ei olla treenailtu, mitä nyt kotona jotain pientä ja keskiviikkona agiliitoa ihan ohjatusti.

Treenattiin viime lauantain Kotkan kisojen yhtä maxi3 rataa. Ihan kivat radat oli kaikki viikonloppuna, eikä mitenkään erityisen vaikeitakaan. Tämäkin oli siis kiva ja varmasti olisi ollut juostavissa myös meille, mutta tällä kertaa otin sen kannan, että pätkissä mennään ja keskitytään ohjauskuvioihin. Enemmän siitä minulle hyötyä on, kun ne kuviot pitäisi saada sen verran selkäytimeen, ettei tarvis niitä niin miettiä enää rataa juostessa. Se on sitten eri juttu, osaako valita oikean kuvion oikeaan paikkaan. Vaan luulisin, että sekin sujuu paremmin, kun osaa paremmin.

Ihan hyvin meni, myös Noahilta, joka siis yleensäkin on varsin pätevä ja menee juuri sinne minne sen ohjaan. Hieman alussa iski turhauma pikku koiran päähän, kun ei jatkettukaan eteenpäin, vaan jäätiin jauhamaan alkua. Olin päättänyt takaaleikata kepeillä, mikä on molemmille vaikeaa, eikä sitten meinannut onnistuakaan. Pakko oli sitten muutaman yrityksen jälkeen antaa Noahin purkaa päätään, kun alkoi savu nousta. Sen jälkeen pystyikin ihan hyvin säätelemään virettään, eikä enää turhautunut jauhamisesta. Ja takaaleikkauskin onnistui. Hyvä treeni.

Ennen treenien alkua käytiin treenikaverin kanssa lämppälenkillä ja kyllä taas saa olla ylpeä pienestä appelsiinipojasta. Yhtään ei ahdistanut ison beussiuroksen lenkkiseura, eikä ensijärkytyksen jälkeen, "siis tuleeks toi mukaan", tarvinut juuri huomautella. Samoja heinätupsuja haistelivat ja muutaman kerran joutui Noahin kiskomaan pois, ettei saa pissasta osumaa, kun Arvi jo nosti koipea ja Noksu vaan olisi vielä haistellut.

Noah on liittynyt minun ja ponipoikien kanssa BOT-käyttäjiin. Toivotaan, että herra tykkää loimestaan yhtä paljon kuin me muut omista BOT-tuotteistamme.

Tyyppi ei ehkä ihan osaa arvostaa... vielä :D

Noah siis sai perintönä pientä korvausta vastaan treenikaverin saman ikäisen beussinnartun loimen, kun alkuperäinen käyttäjä ei ikävä kyllä sitä enää tarvitse. Ella siirtyi Jouluna pilven reunalle seuraamaan treenejä ja mitä ilmeisimmin yrittää antaa sieltäkin tiukkoja ohjeita pennusta asti samassa ryhmässä treenanneelle kaverilleen, kuten eläessäänkin.

Näitä ikäviä nuorten koirien menetyksiä on ollut viimeisen parin vuoden aikana ihan liikaa. Kiitollinen saa olla, että omistaa terveet koirat. Tai ainakaan niillä ei ole mitään kuolemaan johtavia sairauksia. Kiitollinen saa olla myös siitä, että suosikki rodutkin on kuitenkin kohtuullisen terveitä. Ei ole ainakaan ongelmaksi asti mitään sellaisia sairauksia, mitä ei kirurgin veitsellä korjattaisi. Ei ainakaan vielä, toivottavasti ei tulevaisuudessakaan. Tietysti olisi parempi, ettei olisi mitään sairauksia, mutta mielummin kuitenkin otan ne D:n lonkat (kuten Diivalla) tai kolmosen polvet (kuten ensimmäisellä appenzellilläni Mantalla), kuin esimerkiksi epilepsian tai kardiomyopatian. Eikä Marukaan periaatteessa ihan terve ole, onhan silläkin toinen lonkka astetta C (toinen B). Vaan hyvin vielä porskuttaa yli 15-vuotiaanakin, kuten Diivakin D-lonkkineen yli 11-vuotiaana.

Mutta jotta ei ihan synkistelyksi menisi, niin pienenä piristyksenä tähän loppuun, taas kerran erityisen fiksu kuva erityisen fiksusta koiraskoirasta.

Pitkä viikonloppu

Joka alkaa tosin olla lusittu. Ja samalla kaikki ylimääräiset vapaat ennen talvilomaa. Hyvinpä niitä on ollutkin. Viimeisen neljän viikon aikana olen ollut töissä yhteensä kuusi päivää. En kyllä yhtään valita. Kotona on kiva olla.

Kaksi päivää tuli vietettyä aika kokopäiväisesti naapuriseuran treenihallilla agilitykisoissa. Lauantaina kolmosilla kolme rataa, sunnuntaina ykkösillä ja kakkosilla kaksi rataa. Hienoja suorituksia, vanhoja kavereita ja uusia tuttavuuksia, unohtamatta ihanaisia pentuja, jotka olivat tutustumassa suureen maailmaan. Ei käynyt aika pitkäksi, kun Noahkin oli mukana ja vaati oman aikansa, vaikka autossa istuikin suurimmaksi osaksi. Olipa mukava viikonloppu. Ja saatoinpa tavata tulevan harrastuskaverini tulevan isänkin, joka olikin varsin mukava kaveri. Mutta siitä sitten enemmän, kunhan asia oikeasti on ajankohtainen. Vielä ei uskalla toivoa liikoja. Muutaman kerran kun on käynyt niin, ettei koko pentuetta ole sitten syystä tai toisesta syntynytkään ja pettymys on ollut valtavan suuri.

Tänään on sitten vietetty laiskaa päivää kotona löysäillen ja vähän tietty ulkoillenkin. Aika harvoin tosin tulee vietettyä loppiaista siten kuin tänään. Oltiin päivällä metsässä ja Diiva ja Noah kävivät uimassa. Treenattiin myös Noahin kanssa esineruutua, ihan tuossa "takamettässä" vaan. Ja pihalla hyppynoutoa. Käytiin illemmalla myös pyöräilemässä, mutta kelithän ovatkin varsin syksyiset.

Ihan on pikkasen erinäköistä tänä vuonna, kuin viime vuonna samaan aikaan. Silloinhan oli ihan täysi talvi ja olihan se jo ollutkin jonkin aikaa. Nyt ei ole talvesta tietoakaan. Tai no, tieto on ja se on sellainen, että ennusteiden mukaan perjantaina tulee eteläänkin talvi eli pari senttiä lunta ja hiukkasen pakkasta. Että sillä tavalla tänä vuonna... enkä vieläkään suostu valittamaan. Minä alan valittamaan vasta sitten kun minulla on taas liikaa lumitöitä ja jäätyviä vesiä.

Tämä on otettu tasan vuosi sitten loppiaislenkillä.

Ja tämä tänään, samoin kuin uintikuvakin.

Jälleen kerran...

...ollaan selvitty paukuttelusta taas vuodeksi eteenpäin. Tänä vuonna paukuttelu alkoi satunnaisena jo heti Joululta ja eilen jo tullessani neljän huitteissa töistä, kuului pauketta tasaiseen tahtiin vähän joka puolelta. Kaikki eläimet olivat kuitenkin vielä täysin rauhallisia, eivätkä tainneet paukkuja juuri huomatakaan. Viiden pintaan kävin koirien kanssa pienen puolentoista kilometrin pissalenkin, jonka jälkeen tarkistin ponien tilanteen ja lisäsin niille heinää verkkoihin. Kaikki hyvin toistaiseksi.

Kuuden aikaan pauke yltyi, kun sai jo luvan kanssa paukutella. Seitsemän maissa Ljúfur alkoi olla jo selkeästi stressaantunut, mutta pysyi kuitenkin rauhallisena turpa Limpun kyljessä kiinni, koska Limppu oli ihan rento. Puoli yhdeksän maissa suljin pojat karsinoihinsa. Siinä vaiheessa oli havaittavissa levottomuutta molemmilla. Sisällä Limppu oli kuitenkin taas täysin rento ja Ljúfurkin lähinnä hiukan huolissaan. Kun pauke loppui, tuossa puoli yhden aikaan yöllä, kävin päästämässä ponit pihalle eli aukaisemassa karsinoiden ovet. Tyytyväisinä pärskivät kun pääsivät ulos ja me muut mentiin nukkumaan.

Aamulla tilanne oli rauhallinen. Limppu oli maannut toisen kylkensä ihan läpimäräksi, joten heitin sille loimen niskaan, kun tuulikin on taas myrskylukemissa. Hetki sitten tilanne näytti hyvinkin rauhalliselta. Ikuistin pojat päivälevolla ikkunan läpi, joten laatu on todella järkyttävä.

Nyt ovat molemmat jo taas jaloillaan ja kohta saa Limppukin varmaan kuoriutua loimestaan. Viime vuodenvaihdekin sujui hyvin, joten ehkä voin lakata minäkin viimein stressaamasta.

Koirien ilta meni tylsästi sisällä makoillen. Olivat toki mukana poneja sisälle otettaessa ja taas pihalle laskettaessa. Vanhat akat olivat ihan tyytyväisiä, mutta Noah kävi aina välillä tönimässä, että eikö voitaisi jo tehdä jotain. Sori, ei voida. Minun iltani meni tv.tä tuijotellessa ja ravaillessa ponien vointia tarkistelemassa.

Hyvää tätä vuotta!