Hyvästi ja näkemiin ystäväni

Maanantaina (11.11.) soitin heti aamusta taas eläinlääkärille ja lähdin jo ennen yhdeksää hakemaan koiria kotoa. Noah oli tosi kipeä, eikä särkylääkkeetkään auttaneet, vaikka olin tunkenut niitä sille reilusti. Patti vuoti ja oli tosi hurjan näköinen, kun valkoinen kaulus oli värjäytynyt vereen. Ajelin Anjalaan ja jo ennen kymmentä oli Noah poissa. Peikko kävi haistamassa kaveriaan ja toteamassa tilanteen. Peikon kanssa kaksin ajeltiin sitten kotiin ja minä palasin töihin. Olo oli huojentunut ja samalla pettynyt, kun ehdin jo toivoa, että vielä olisi aikaa jäljellä. Tällä kertaa sitä ei kuitenkaan ollut tämän enempää. Ratkaisu toki oli ainoa mahdollinen, kun kasvain oli näin agressiivinen. 

Siellä se nyt paimentaa laiduntavaa Ljúfuria ja on onnellinen. Tämä näky piirtyi hyvin selvänä verkkokalvoilleni heti kun Noah oli mennyt ja siihen haluan uskoa, oli se sitten mielikuvitusta, unta tai ihan mitä hyvänsä.

Olipa outoa palata töistä kotiin, kun siellä oli vain yksi pieni koirapoika. Viimeksi on meidän taloudessa ollut vain yksi koira vuonna -92 toukokuussa, juuri ennen kuin muutin Nokialta Kotkaan. Silloin hain nuoren dobberinartun kaveriksi gööttipennun, ensimmäisen appenzellini "korvaajaksi", joka siis oli lopetettu loppuvuodesta -91. Sen jälkeen on minulla aina ollut kaksi tai useampi koira, parhaimmillaan neljä.

Illalla käytiin vielä Peikon kanssa vähän shoppailemassa Mustissa & Mirrissä ja Cittarissa sekä Tokmannilla. Samalla käytiin lenkkeilemässä Karhulassa tunnin verran. Kun ei oikein kotonakaan osannut olla. 

Tiistaina (12.11.) kurvattiin Peikon kanssa tallille töiden jälkeen. Kävin Korpun kanssa pienen ajolenkin heittämässä. Aikaa saatiin pieneenkin lenkkiin kulumaan ihan hervottomasti, kun autoja tuli vastaan ja meni ohi ihan mahdoton määrä ja kun aina väistät tien sivuun odottamaan ja sama taas hetken päästä uudestaan, niin tuntui ettei matka etene ollenkaan. Yleensä nähdään ehkä yksi auto, jos sitäkään. No, saatiin lenkki heitettyä, purettiin kamat, heitettiin loimi niskaan ja lähdettiin vielä köpöttelemään Peikon kanssa pieni lenkki.

Keskiviikkona (13.11.) en käynyt taaskaan tallilla, yhtään en kyllä muista miksi. Varmaan sadepäivä. Peikon kanssa ollaan todennäköisesti käyty lenkillä, mutta mitään merkintöjä mistään ei löydy, saati että olisi muistikuvia.

Torstaina (14.11.) käytiin harmaiden viisivuotiaiden kanssa kävelyllä noin neljän kilometrin verran. Peikko on aika normaali oma itsensä ollut kokoajan, vaikka ei aiemmin ole ainoana koirana elänytkään. Hiukan se on epävarma ja alun innostuksen laannuttua, alkaa lenkilläkin kulkea vähän jaloissa ja hyppiä vasten, mitä ei ole ennen tehnyt. Vähenee kyllä päivä päivältä. Helppohan sen kanssa on liikkua, kun se on niin kiltti ja nyt vielä normaalia kuuliaisempi. 

Perjantaina (15.11.) taistelin viimein Korpun kärryihin korjatut renkaat paikalleen, mitkä siis sain viimein alkuviikosta takaisin. Nehän siis oli korjattavana meillä töissä kunnossapidon kavereilla siitä asti, kun sattui se äksidentti ja niistä alkoi kuulua kummallista ääntä. Nyt toimii taas. Käytiin pienesti kokeilemassa, vain reilun kolmen kilometrin verran, kun kello oli jo aika paljon, ennen kuin päästiin matkaan. Käytiin vielä sen jälkeen Peikon kanssa vähän lenkkeilemässä, ennen kuin palautin ponin pihattoonsa.

Lauantaina (16.11.) käytiin Korpun kanssa pienellä maastolenkillä ratsain. Lannan lappauksessa ja jalkojen pesussa meni sen verran aikaa, että pimeä meinasi yllättää, muttei ihan yllättänyt. Oli minulla kyllä otsalamppu mukana, muttei sitä tarvittu, ennen kuin pihatolle mennessä sitten myöhemmin. Peikon kanssa kävin vielä pimeässä kipittelemässä pienen lenkin, ennen kuin läksin takaisin kotiin. Ja juorusin tallikaverin kanssa.

Sunnuntaina (17.11.) Käytiin sitten kimppalenkillä molempien poikien kanssa. Tehtiinkin vähän pidempi lenkki ja ponilla oli virtaa vaikka muille jakaa. Hirveä vauhti päällänsä kokoajan. Jossain vaiheessa oli pakko rääkästä muutama kirosana, että alkoi kuunnella, kun oli alussa korvatkin hiukan hukassa. Sen jälkeen alkoi sujua, vaikka kovaa mentiin silti.

Maanantaina (18.11) käytiin Peikon kanssa töiden jälkeen pienellä pyörälenkillä. Ehdittiin vielä levätäkin, ennen kuin viiden jälkeen lähdettiin ajelemaan Myllykoskelle treenikaverin pihalle ja autotalliin nosetreeneihin. Ihan ei ollut Peikossa intoa ja sellaista paloa kuin toivoisin, mutta toimi kuitenkin ihan mukavasti. Ensin oli autotallissa, jossa siis ei ollut autoa, vaan varastona oli lähinnä, kaksi piiloa. Molemmat olivat noin nenän korkeudella. Hissukseen nuuskutteli ja löysi siinä samalla hajupiilotkin. Mitään ilmaisua ei oikein tullut, eikä sitä ole opetettukaan, mutta on yleensä tökkinyt kuonolla. Nyt vaan pysähtyi, jolloin palkkasin. Toisena tehtiin autotallin ulkoseinään piilotettu haju. Siihen joutui hiukan jo nousemaan, mutta ihan hyvin meni sekin. Muuta ei tehty. Tässä tapauksessa vähemmän on todellakin enemmän. Kotona oltiin vasta yhdeksän jälkeen, kun jotenkin taas vaan aikaa meni, vaikkei meitä edes ollut kuin kolme. Treenaavia koiria oli kylläkin viisi.

Ensimmäinen viikko ilman Noksua selätetty. Ensin käytiin molemmat Peikon kanssa vähän ylikierroksilla, kunnes tuli hirmuinen väsymys, lähinnä minulle. Toinen viikko alkoi jo aika normaaleissa tunnelmissa. Kai tämä tästä. Ihan sujuvasti olen saanut työnnettyä koko asian kyllä mielestäni. Kun vaan ei pysty vielä ajattelemaan, ilman että tulee itku. Mutta kuten sanottu, kai tämä tästä.

Voihan patti!

Maanantaina (4.11.) oltiin taas Kouvolassa Nose-treeneissä. Peikolle tehtiin pari mukavan helppoa etsintä-/motivointitreeniä, jotka meni ihan superhyvin. Ensin kuljetin purkkia itse piiloon, Peikon katsellessa kauempaa. Seuraavalla kierroksella kaveri vei ja oli siellä valmiitakin piiloja. Hienosti ja varsin tohkeissaan etsi Peikko. Ja löysi hienosti. Mukavaa oli taas. Kotona oltiin aika myöhään. Siinä illalla katse sattui jotenkin Noahin kaulaan, joka näytti taas siltä, ettei karvat olleet irronneet valkoisesta kauluksesta, vaikka muuten oli jo aika kalju. Näin on käynyt ennenkin, joten ajattelin nyppiä karvoja vähän. Paitsi että siellä olikin nyrkin kokoinen patti, joka pullotti kaulan vasemmalla puolella. Ja koska olen työskennellyt hoitajana eläinlääkäriasemilla, tajusin heti, ettei nyt näytä hyvältä. Toivoin toki, että kyse olisi jostain muusta kuin pahanlaatuisesta kasvaimesta, vaikka se siltä käteen tuntuikin.

Kuvassa pattia ei vielä ole, vaikka siltä voi näyttää. Panta, kauluskarvat ja väritys aiheuttaa näköharhan, mutta nuolen osoittamasta paikasta se löytyi.

Tiistaina (5.11.) varasin heti aamulla Noahille lääkäriajan, jonka sain keskiviikolle kello yhdeksitoista. Illalla tavalliseen tapaan tallille ja koko lauman kanssa lenkille. Korppu oli kovin reipas, enkä ihan meinannut jaksaa perässä kipitellä, mutta kelikin oli vaihteeksi viileämpi kuin vähään aikaan. Hienosti se kuunteli silti.

Keskiviikkona (6.11.) karkasin päivällä töistä joksikin aikaa, hain koirat kotoa ja ajelin Anjalaan. Olin ajoissa paikalla, mutta päästiin jo heti sisälle. Lääkärinä tuttu jo teiniajoilta, joka kokeili, nappasi neulalla näytteen ja totesi, että mahdollisesti mastsolukasvain eli pahanlaatuinen kuten pelkäsinkin. Vaihtoehdot vähissä, mutta halusi vielä kokeilla kortisonia, joka saattaisi pienentää kasvainta. Sitä siis tuikkasi kasvaimeen ja minä palasin töihin toivoen parasta ja peläten pahinta. Koirat odottivat autossa loppupäivän, niin ei tarvinut edestakaisin ajella. Ihan olin valmistautunut jo viimeiseen matkaan, joten tämä oli iloinen yllätys.

Illalla kävin vielä ajamassa Korpun kanssa pienen lenkin, juuri auringonlaskun aikaan. Kiva ilma, vaikka kylmä meinasi tulla kärryillä istuskellessa. Kotimatkalla napattiin tuttu täti kyytiin hetkeksi, kun oli kävelemässä kyytiään vastaan. 

Torstaina (7.11.) en mennyt tallille. Noahin patti näytti selvästi pienentyneen ja koirakin oli pirteämmän oloinen, vaikkei se mitenkään kipeältä ollut aiemminkaan vaikuttanut. Käytiin tunnin lenkki Hutikalla ja treenattiin sen jälkeen Nosea Siltiksellä. Tilasin jokin aika sitten Vainuvoimalta vähän tarvikkeita ja nyt otettiin käyttöön magneettipurkit. Kaksi purkkia kävin kiinnittämässä kierrätyskontteihin ja sitten etsimään otsalampun valossa. Peikolla oli jännää, niin kovin jännää, mutta kannustamalla ja auttamalla löysi ja hiukan piristyikin. Mutta vaikeaa oli. Tein välillä Noahin kanssa ja otin Peikon uudestaan vielä. Oli vähän parempi jo, mutta jännittynyt vieläkin. Laitoin hajun sitten rullakkoon, joka oli kaupan seinustalla valossa ja se olikin sitten jo ihan helppo, eikä enää jännittänyt lainkaan. Noahin kanssakin tein sitä, muttei se vieläkään oikein tajunnut, kun ei oikein keskittynytkään.

Perjantaina (8.11.) sitten taas tallille tavalliseen tapaan. Käytiin Korpun kanssa pienellä maastoköpöttelyllä ratsain. Kovin olisi alkumatkasta mielellään kääntynyt takaisin päin ja pysähtelikin vähän väliä kyselemään, että josko sitä kuitenkin kotiin jo mentäisi. Jonkin verran taas yskikin. Kyllä se siitä sitten kuitenkin piristyi ja kotimatkalla oli jo ihan hyvällä tuulella, eikä kiirekään ollut, kuten olisin olettanut. Lenkin jälkeen käytiin vielä pieni lenkki koko porukalla, kun koiratkin piti käyttää ja Korpulle ei yksikään askel ole turha.

Lauantaina (9.11.) käytiin Skorpanin kanssa ajelemassa noin seitsemän kilometrin lenkki. Varsin oli tahmean tuntuinen kaveri, vaan yskikin yhä. Toivottavasti ei nyt ole taas sairastunut. Ei se kyllä kuumeinen ole tai muutenkaan kipeän tuntuinen. Ja kyllä me jossain kohtaa kovaakin mentiin, hienoa pitkää ja kevyttä ravia ja reipasta laukkaa. Ei kyllä pitkästi, suurimmaksi osaksi käveltiin.

Illalla käytiin vielä koirien kanssa kaupalta lenkillä. Pimeää on kun hitto, mutta koska katuvalot, toisin kuin täällä korvessa, niin mikäs siinä oli kipitellessä. Noahin patti tuntui taas kasvaneen ja kovin stressaantuneeltakin se vaikutti, mutta ajattelin vaan kuvittelevani.

Ja kyllähän se tuossa kuvassakin selvästi kasvaneelta näyttää, nyt kun tätä katson.

Tässä on nyt jotain kovin kummallista tässä bloggerissa, tekstit pienenee ja suurenee minusta riippumattomista syistä, kuvat siirtyilevät kun yrittää kuvatekstejä saada laitettua, enkä saa tätä muokattua haluamakseni, vaikka kuinka yritän. No, kai tästä selvän saa näinkin.

Sunnuntaiaamuna (10.11.) oli Noahin patti jo herätessäni ihan hirmu iso ja koira tosi kipeän oloinen. Puhkaisin patin, jos helpottaisi oloa, muttei sieltä tullut kuin verta, eikä se pattia pienentänyt. Onneksi oli kipulääkeresepti ja sitä sitten päivystävästä apteekista hakemaan. Ei se kyllä tuntunut mitään auttavan, vaan ehkä se hiukan kipuja kuitenkin lievitti.

Tallille sitten vasta iltapäivästä. Käytiin Korpun ja Peikon kanssa vähän niin kuin treenilenkki. Minulla on ollut ajatuksena totuttaa Peikko kulkemaan mukana myös ajaessa, mutta aina se on vaan jäänyt. Nyt sitten ohjasajoin Kamburin ja Peikko jolkotteli mukana, kuten muutenkin. Käytiin noin neljän kilometrin lenkki, välillä varsin vauhdikkaastikin. Eipä siinä ongelmia ollut. Kun vaan uskaltaisi kokeilla kärryilläkin. Mutta ehkä vielä joskus.

Pimeää, pimeää

Maanantaina (28.10.) tehtiin Korpun kanssa töitä vaihteeksi taas kentällä. Muutama puomi kannettiin ja niitä ylitettiin käynnissä ja ravissa, kun kovin tuntui jäykältä ja poissaolevalta kaveri. Ajattelin, että puomit auttaa vertymään ja keskittymään, kun ovat vielä eri etäisyyksillä. Meillä oli siis kaksi puomia ympyrän toisella laidalla lähellä toisiaan ja toiset kaksi vastalaidalla kauempana toisiaan. Vaan aika paljon sai töitä tehdä, että oikeasti rentoutui kuuntelemaan ja jalkakin alkoi nousta. Puolisen tuntia pyöriteltiin kentällä liinan päässä, napattiin sitten koirat autosta mukaan ja painuttiin vielä lenkille.

Tiistaina (29.10.) kärryteltiin ponin kanssa vajaan viiden kilometrin lenkki. Nyt jo hölkkäiltiinkin vähän enemmän ja otettiin myös parit laukannostot. Ihan hyvin jaksoi poni, vaikka hiki sille kyllä tuli, muttei hengästynyt normaalia enempää tai yskinyt tai mitään muuta. Ja jalkakin piti hyvin, vaikka hiukan olikin lunta maassa, mutta Flexit onkin huiput. Loppukäynnit kipiteltiin kentällä ratsain fleeceloimen alla kuivatellessa. Olipa kivaa pitkästä aikaa ratsastella ilman satulaa, vaikkakin vaan hetki.

Auringonlasku 24.10. Kärrylenkillä napattu kuva tämäkin.

Keskiviikko (30.10.) oli talliton päivä. Käytiin koirien kanssa asioilla ja samalla lenkillä Karhulassa. Siinä juuri koiria autosta ottaessani Cittarin parkkipaikalla, tuli siihen yksi tuttu. Noah sitten vähän innostui ja kun sitten lähdettiin kävelemään, valui sen suusta verta ihan solkenaan. Oikeasti siis ihan verivana jäi asfaltille. Varmaan kieleensä oli taas purrut, ei olisi ensimmäinen kerta. Verentulo loppui nopeasti, eikä mistään mitään näkyvää vammaa löytynyt, mutta ainahan se pelästyttää silti.

Torstaina (31.10.) pääsi Kambur viimein tutustumaan paremmin isoveljeensä. Olin juuri lähdössä lenkille, kun veikkapoika oli menossa kentälle juoksemaan ja saimme kutsun mukaan. Vanhemman oikeudella veli ilmoitti ensin, ettei leiki kakaroiden kanssa, muttei Skorpan ottanut sitä tosissaan. Se nyt vaan on sellainen kaikkien kaveri. Nuuskuttelivat hetken ja sitten juoksivat, vähän avustettuna kyllä. Kambur yritti leikkiä, muttei kaveri innostunut. On ne kovin samanoloisia kyllä. Ihanat issiponit.

Näillä on siis sama isä ja emätkin ovat täyssisarukset, ovat siis sekä veljeksiä että serkuksia. kuva Tuuli Jääskeläinen

Kenttäirrottelun jälkeen lähdettiin sitten sinne lenkille. Koirien ja ponin kanssa kipiteltiin noin neljän kilometrin lenkki pimeässä. Ei sentään satanut, ainakaan paljoa, mutta pimeää on kyllä kuin sanonko missä.

Perjantaina (1.11.) otin viimein itseäni niskasta kiinni ja läksin ratsastamaan pimeällä. Maastolenkistä siis kyse, kentällä toki on valot, eikä se ole mikään juttu. En vaan tykkää kentällä pyöriä, joten maastoon mars. Ihan pimeällä olen maastoillut selästä käsin viimeksi Limpulla joskus ehkä kymmenen vuotta sitten ja kun taustalla on muutenkin ratsastuspelko, on ollut aika kynnys lähteä pimeällä liikkeelle. Korppuun luotan kyllä ja maastoillaanhan me pimeällä ajaen ja taluttaen lähes päivittäin tähän aikaan vuodesta kuitenkin, mutta se ratsastus. Nyt lähdimme hämärällä liikkeelle ja molempia jännitti aluksi. Tai siis kun minua jännitti, niin myös poni oli tietty jännittynyt. Kilometrin kohdalla rentouduttiin, kun ei ollutkaan mitään mörköjä liikenteessä ja loppu sujui hienosti. Olin niin kovin ylpeä meistä. Tästä se lähtee taas.

Lauantaina (2.11.) käytiin sitten kärryttelemässä valoisalla. Onneksi edes viikonloppuisin ehtii valoisalla lenkille. Ja ehtisi sitä osittain viikollakin, mutta kun ei heti töiden jälkeen jaksa lähteä. Ihan reipas kävelylenkki tehtiin, hiukan hölkkäiltiinkin. Kuskille meinasi tulla kylmä istuskellessa, poni hikoili senkin edestä.

Kuvia kisoista löytyy klikkaamalla yllä olevaa kuvaa.

Sunnuntaina (3.11.) oli STARAn harjoitusestekisat ja samalla seuran ensimmäiset mestaruuskisat. Tapahtumassa käyttöön otettiin uudet hienot esteet, joita varten oli ollut suunnittelukilpailu. Suunnittelijat myös palkittiin tapahtumassa. Kivat kisat ja paljon yleisöä. Kanttiinin antimet tekivät kauppansa ja tunnelma oli ihan huippuhieno. Ennen esteosuutta oli taas perinteinen pukuratsastus, joista yleisö sai valita suosikkinsa. 

Kisat loppuivat sen verran ajoissa, että ehdin hienosti vielä tallillekin valoisalla. Käytiin taas maastoilemassa ratsain ponin kanssa. Sama lenkki kierrettiin kuten viimeksikin, osittain vain toiseen suuntaan. Mukavan rento ja rauhallinen lenkki.

Niin se marraskuu lähti liikkeelle, vuoden synkin ja pimein kuukausi. Tulisi jo lunta. Vaikka en talven ystävä olekaan, niin kyllähän se kummasti kirkastaa maisemaa. Kevättä odotellessa.

Sadepäiviä ja lisää koiratreenejä

Maanantaina (21.10.) ajeltiin taas Kouvolaan nosetreeneihin. Aamupäivästä oltiin koirien kanssa sienessä tuossa takametsässä ja saatiinkin jonkin verran pussin pohjalle suppiksia mukaan vietäväksi. Läksinkin jo hyvissä ajoin ajamaan, koska alku viikko minulla kesälomalta jääneet kolme päivää vapaata/lomaa ja olin luvannut mennä äidin avuksi, joka siis asuu Kouvolassa. Siellä vierähti jokunen tunti, jonka jälkeen lenkitin koirat ja kävin kaupassa. Sitten hallille.

Peikolle tehtiin ensin sama treeni kuin edellisenä päivänä viimeiseksi. Peikkoa ei jaksanut nyt kiinnostaa muu kuin hajut hallin lattiassa. Edes namit ei maistuneet. Ajattelin sen olevan vain väsynyt, kun pitkä treenipäivä edellisenä päivänä alla, mutta kun muutkin olivat vähän samassa moodissa, niin jotain muutakin tässä nyt oli. Ja olikin. Hallilla oli ollut lauantaina agiepikset ja pikkuhallin puoli, missä me treenattiin, oli toiminut odotustilana. Eli hajuja todellakin oli. Peikko saikin sitten istua autossa lähes koko treenit. Ihan lopussa otettiin sen kanssa vielä yksi nameilla "maustettu" haju, mikä meni nyt jo oikein hienosti. Tarjosi jopa maahanmenoa ilmaisuna, mikä toki ei ole ihme, kun tarkemmin ajattelee. Se kun on haussa opetettu menemään maahan purkille, joka tosin on ollut maalimiehen kädessä. Mutta fiksuna osasi siis nyt yhdistää ihan itse, vaikka viimeisistä hakutreeneistä onkin useampi vuosi aikaa.

Tiistaina (22.10.) otettiin rennosti aamupäivä, koiratkin ulkoilivat vain pihalla keskenään. Tallille starttasin aika ajoissa silti. Ensin lappasin lantaa ihan urakalla, kun kerran aikaa oli. Poni siitä sitten mukaan ja kärryt perään. Olikin aika extreme reissu, vaikka toisaalta menikin ihan hyvin. Parin kilometrin kohdalla lastattiin rekkaan hakkuualueella tukkeja. Hirveä ryske ei kuitenkaan aiheuttanut ponissa reaktioita. Matka jatkui. Kolmessa kilometrissä käännyttiin ympäri, ettei kunto ihan pääsisi toipilaalla loppumaan, kun hiki oli jo aika hirmuinen. Sama lastaustyömaa ohitettiin taas hyvässä järjestyksessä. Nyt ei vaan päästy siitä kovin pitkälle kun tukkirekka oli jo meidän takana. Kapealla tiellä ei paljoa ohitella, mutta onneksi sattui sopiva kohta minne väistää. Varmuuden vuoksi hyppäsin vielä kärryistä alas ja ponin pääpuoleen tueksi ja turvaksi. Ja hyvä niin. Skorpan jännittyi aika reippaasti, mutta kilttinä poikana luotti siihen, että mamma hoitaa ja pysyi paikallaan. Matka jatkui, kunnes samainen rekka oli tallitien risteyksessä ottamassa toista kuormaa perään ja samalla hetkellä edestä tuli kaksi pyöräilijää. Rekka ei aiheuttanut enää ongelmia, mutta liika on liikaa ja jo valmiikisi hiukan jännittynyt poni alkoi panikoida pyöräilijöitä ja oli jo valmiina kääntymään kannoillaan ja pötkimään pakoon. Hyppäsin taas alas ja tutut pyöräilijätkin alkoivat jo huikkailla tervehdyksiä, ennen kuin ehdin pyytää heitä puhumaan. Se kun aina rauhoittaa ponin, kun älyää, että ihmisiähän ne vaan olikin. Niin nytkin ja kun sai vielä rapsutuksiakin vastaantulijoilta, kotimatka sujui jo oikein rennoissa tunnelmissa.

Hikinen paksukainen kääntöpaikalla

Illalla käytiin vielä koirien kanssa kylillä lenkillä ja kotiin ajellessa viimein oli kello jo vaikka mitä. Vaan ei haittaa, koska "kesäloma".

Keskiviikkona (23.10.) päivällä taas koirien kanssa sienessä. Tällä kertaa noukittiin itselle suppiksia sienipiirakkaa varten. Samantien sitten taas tallille ja poni pihatolta suoraan kentälle. Jumpattiin irtona ympyrällä ravia ja niin hienoa ravia sieltä löytyikin ja ihan jopa sinne vaikeampaankin suuntaan oikealle lähes yhtä hienoa kuin vasemmalle. Hiukan toki myös laukkaa ja pukkeja sekä yleistä irrottelua. Ei oltu kauaa, mutta hengästynyt oli poni silti ja hikinenkin hiukan. Lähdettiin vielä koirien kanssa heittämään pieni lenkki, että saadaan hengitys tasaantumaan ja hiki kuivumaan. Vielä kevyt hieronta ja namivenytykset ennen ponin palauttamista pihatolle. Samalla jäin itse lappamaan lantaa vielä hetkeksi.

Ystikset Visse ja Korppu

Kotona kävin hiukan syömässä ja hetken istuskeltuani starttasin jälleen liikenteeseen. Tällä kertaa suuntana Hempyölin talli ja estepuomien maalaus. Hiukan joutui säätämään ja suunnittelemaan, mutta hienot niistä loppujen lopuksi tuli. Juoruilua hetki maalausurakan jälkeen ja auton nokka kaupan suuntaan. Koirien kanssa kaupalta pieni lenkki, kauppaan ja kotiin valmistautumaan taas töihin menoon seuraavana aamuna.

Torstaina (24.10.) käytiin taas ponin kanssa kärryttelemässä. Vähän hölkkäiltiin ja otettiin yksi laukannostokin. Ja vitsit, että se sujuikin hienosti. Laukka nousi heti hyvin hiljaisesti lausutusta käskystä ja pyöri hienosti. Kyllä oli kuskilla hymy herkässä. Eikä pimeäkään ihan päässyt yllättämään, kauniissa auringonlaskussa kipiteltiin kotiin päin. Harmi, että tämä ilo lopuu viikonloppuna, kun kellot käännetään taas talviaikaan.

Perjantaina (25.10.) oli sadepäivä ja minulla tallivapaa. Koirien kanssa käytiin kuitenkin vähän ajelemassa. Tuttujakin tapasin Prisman parkkihallissa ja jäin suustani kiinni, mutta olipahan kivaa. Peikon kanssa treenattiin samalla nosea. Kaksi hajulähdettä laitoin, mutta kovin tuntui olevan vaikeaa. Kovasti se kyllä yritti, muttei vaan haistanut. Ehkä hajua oli liian vähän tai se oli liian tuore. Vähän on vielä hakusessa minulla tämä tekniikkapuoli. Ainakin parkkihallin puoliavoimet seinät ja ulkona puhaltava tuuli nostivat mukavasti vaikeustasoa. Avustettuna saatiin kuitenkin onnistuminen eli ihan hyvä treeni silti tai jos ei hyvä, niin ei nyt ainakaan erityisen huono.

Lauantaina (26.10.) sitten taas tallille. Sateen kanssa kävi hyvä tuuri, kun sade loppui juuri kun menin ja alkoi taas juuri kun olin lähdössä. Kerran näinkin. Yleensä menee juuri päinvastoin. Taas oli vähän stressitasot taivaissa ponilla, kun metsästäjät olivat liikkeellä juuri kun hain ponia. Korppu siis saman tien kentälle hiukan purkamaan stressiä. Ei se paljoa juossut, muuta kuin käskemällä. Ravia pyysinkin monen monta kierrosta molempiin suuntiin ja ajoittain se jopa näytti ihan hyvältä. Käytiin vielä koirien kanssa kunnon lenkki.

Sunnuntaina (27.10.) otettiin rennosti. Koirien kanssa lenkkeilyä ja namin piilotusta sekä nosea. Noksullekin aloin opettaa hajua ihan kädessä olevalla purkilla. Hienosti sekin hiffasi ja kotona jaksoi keskittyäkin. Peikolle piilotettiin hajupurkkia muutama kerta. Hiukan oli jännää, kun Noah oli ulkona sillä aikaa ja tilanne outo pikku Peikolle. Kovasti rohkaisemalla ja hiukan myös auttamalla/ohjaamalla onnistuttiin oikein hyvin kuitenkin. Ja siis helpot lattian rajassa olevat piilot meni hienosti ja innokkaasti häntä heiluen, mutta ylempänä olevat on vielä niin outoja, että paineistuu. Vaan namileikillä varmaan paranee.

Tänään satoi myös ensilumi

Poni sai vain manikyyrin ja tehtiin vähän namivenytyksiä, sekä muuta kevyttä jumppaa. Harjoiteltiin siis takasten lepuutusta, lantion kääntöä ja selän nostoa, joista viimeinen ei oikein sujunut ja keskimmäinenkin vain vähän sinne päin. Lepuutukset sentään sujuivat jo rutiinilla. Vaan ehkä me opitaan nuo muutkin vielä jonakin päivänä.